Raportti kotimatkasta

On kyselty miten matka meni, kiitos siitä. Tiivistänpä siitäkin tähän vielä raportin.

Lähtöpäivää edeltävänä yönä puhelin piippaili vielä kolmesti. Kaikki viestit Ethiopianilta, muutoksia lennoissa. Heräsin jokaiseen, luin ne ääneen ja jatkoimme unia. Muutokset eivät haittaa, kunhan ei tule viestiä että lento on peruttu. Aamu valkeni aurinkoisena, tuuli suhisi palmuissa, linnut lauloivat. Joimme aamukahvit pihaterassilla ja pakkasimme sitten loputkin tavarat. Puhelin oli onneksi hiljaa. Vielä matkalla kentälle arvelutti miten käy, sillä ensimmäisen lentomme tiedot olivat aika harhaanjohtavat. Meillä piti olla tekninen välilasku Hararessa, mutta Zimbabwen julistama lockdown pisti maan rajat kiinni. Lentomme yhdistettiin lopulta Malawin lentoon ja se saapui Lilongwesta. Kentän tiedot netissä olivat aivan sekaisin.

Lusakan kentällä lähtöselvitys sujui normaalisti ja sen päälle oli health check. Mitattiin kuume, haastateltiin terveydentila, otettiin yhteystiedot. Virkailijoilla oli maskit, käsineet ja he desinfioivat kaiken mihin koskivat, myös passimme.

Sieltä se sitten tuli, Ethiopianin kone Lilongwesta. Kone oli lähes täysi, iso osa matkustajista oli Malawista kyytiin hypänneitä. Ilmeisesti moni oli ostanut siihen paikat vielä viime hetkellä. Silmiinpistävää oli matkustajien korkea ikä. Arvelin, että monet Afrikan maihin eläköityneet eurooppalaiset päättivät nyt kuitenkin lähteä ainakin tilapäisesti maasta, hoitojen äärelle. Lippujen hinnat nousivat lopulta pilviin. Mekin maksoimme varsin hyvän hinnan omistamme, mutta se on sivuseikka.

Vajaan neljän tunnin lento upouuden dreamlinerin business-penkeillä sujui varsin mukavasti. Pestyäni kaikki pinnat hyvin alkoholipitoisilla pyyhkeillä ja koneen noustua Lusakan kentältä alkoi tuntua, että kyllä tästä kotiin päästään. Varsinkin, kun Addis Abeban kentälle saavuttuamme luki monitoreissa, että Tukholman kone on lähdössä normaalisti. Kentällä oli hyvä varautuminen, henkilökunta suojautunut ja käsidesiautomaatteja runsaasti. Siirryimme pariksi tunniksi väljään loungeen ja sitten matka jatkui, nyt melko tyhjässä koneessa. Iltapalan jälkeen oli mukavaa laskea flat bed -penkki sängyksi ja nukahtaa.

Katselin auringonnousua Gotlannin saaren päällä ja siitä alkoikin jo laskeutuminen Tukholmaan. Hämmentävää oli nähdä, ettei Arlandan kentällä ollut minkäänlaisia turvatoimia. Henkilökunnalla ei ollut mitään suojia ja baareja ja kauppoja availtiin kuin ei mitään ihmeempää olisi meneillään. Pidin kuonokopan päässä ja yritin olla koskematta yhtään mihinkään.

Kun boarding alkoi, tuli kuulutus, että mikäli ei ole Suomen kansalainen, on maahan saapuminen omalla vastuulla. SAS:n lento oli lähes tyhjä. Me istuimme rivillä 2 eikä ympärillämme ollut ketään. Meille jaettiin vain tietolappu koronaviruksesta ja sanottiin, että mitään ei voida tarjoilla "under these challenging conditions".

Laskeuduimme Helsinkiin ja vaikka kone rullasi suoraan portille ja ”tuubiin”, kuulutettiin että kaikkien on poistuttava peräovesta ja astuttava bussikuljetukseen. Mahtavaa, ajattelin, ja kaivoin taas yhdet kertakäyttöhanskat käsiini. Onneksi meitä oli vain kourallinen ihmisiä eikä bussissa ollut tunkua.

Ajelimme pitkän matkan terminaalin toiseen päähän, jossa meidät ohjattiin hallimaiseen tilaan. Vastassa oli rajavartioston mies, joka karjui kovaan ääneen ETEENPÄIN, SISÄLLE KAIKKI, ETEENPÄIN, JOKAINEN TÄYTTÄÄ LOMAKKEEN JA OTTAA SEN MUKAANSA, MENKÄÄ MENKÄÄ. Kuin keskitysleirille olisi saapunut. Ohjeet olivat selkeät, mutta olisiko ollut liian vaikeaa vaikka karjua edes alkuun että HYVÄÄ HUOMENTA KAIKILLE. No, olimme tietysti tulossa maahan, joka on sulkenut rajansa. Kokemus sekin.

Lomakkeeseen piti täyttää se osoite, johon on Suomessa menossa. Seuraavaksi vastassa oli joukko hyvin suojautuneita terveystarkastajia. He haastattelivat ystävälliseen sävyyn jokaisen saapujan, lähinnä kysyivät onko mitään oireita, onko kuumetta, onko ihan hyvä olo yleisesti. Passintarkastus, lomakkeen luovutus ja laukkujen nouto. Kerrankin ne tulivat saman tien. Sitten vuorossa virkailija, joka kysyi onko kyyti varattuna vai tarvitsemmeko sellaisen. Lopuksi muistutettiin vielä 14 vuorokauden karanteenista.

Toimet kentällä olivat tehokkaat. Kysyn taas kerran, miksei moisia ollut jo kuukausi sitten. Onneksi Sambiassa oli.

Taas tämä tuttu tilanne, kroppa kotona ja sielu vielä matkalla. Kuitenkin hyvä olo tehdystä ratkaisusta ja kotikaranteenissa levollinen mieli. Taidan pestä ikkunat, jotta kevätaurinko pääsee kunnolla sisään.

Voikaa hyvin kaikki!

Onnellisesti kotikaranteenissa

Viimeinen vuorokausi Sambiassa

Enpä olisi arvannut, että tämä seikkailu päättyy näin. Jo nyt. Tällaisissa olosuhteissa. Eihän tällaista maailmantilannetta olisi kukaan osannut kuvitella pahimmissa painajaissaan. Siksi en osaa olla kovin surullinen siitä, että moni suunniteltu asia jää täällä nyt kesken. Se on pientä tämän kaiken keskellä. Konemaisesti pakkaamme tavaroita, husband yrittää kontaktoida haastateltaviaan ja pidämme peukkuja, että huomiset lennot lennetään.

Terveysministeriö kertoi äsken kuudesta uudesta tapauksesta. Kaikki liittyvät näihin aiemmin mainitsemiini, jo seurannassa ja karanteenissa oleviin. Yhteismäärä nyt 35. Kaikilla oireet ovat lieviä. Ministeriön edustaja korosti testaamisen merkitystä ja sanoi, että siinä on oltava johdonmukainen. Sattumanvaraisesta testailusta ei ole juuri hyötyä. Kaikki oireilevat tulee testata ja eristää muista. Ihmisiä pyydetään ilmiantamaan oireilevat, jos nämä eivät itse hakeudu hoitoon. Poliisi antoi myös puhelinnumeron, johon voi ilmoittaa baarit ja ravintolat, jotka rikkovat sulkemismääräystä. Enpä voi taas kuin ihailla tätä järjenkäyttöä ja ripeää toimintaa.

Viime yönä teimme online-lähtöselvityksen. Ethiopian perui eilen joitakin reittejään, meidän ei kuulunut vielä niihin. Äsken säikähdin, kun sain tekstiviestillä tiedon muutoksista lennoissa. Lähdemme pari tuntia suunniteltua myöhemmin, koska kone ei käykään Hararessa kuten tarkoitus oli. Nyt toivon, ettei viestejä enää tulisi ja että huomenna tähän aikaan olemme kentällä odottamassa kutsua koneeseen. Eilen lodgestamme lähti mies kotimatkalle Egyptiin, mutta palasikin kentältä takaisin tänne. Hänen Ethiopianin lentonsa oli yksi niistä peruuntuneista.

Kiitos teille kaikille, jotka olette kaiken tämän koronapainajaisen keskellä ehtineet laittaa kuulumisianne ja olleet yhteyksissä. Viestit ja videopuhelut ovat olleet nyt entistä tärkeämpiä. Uskon, että pian ollaan linjoilla kotikaranteenista Laajasalosta käsin.

Lopuksi (toivon niin) vähän elämänviisautta sambialaisittain. Juttelin lauantaina pitkään ostarimme ompelimon omistajamiehen kanssa. Hän sulki nyt liikkeensä toistaiseksi, sanoi ettei halua riskeerata henkilökuntansa terveyttä. Kävimme pitkän keskustelun kaikesta maan ja taivaan välillä ja lopulta päädyimme epidemiaa pohtimaan. Hän totesi, että jos se täällä pääsee kunnolla leviämään, se on melkoinen kuolinisku koko maan taloudelle, erityisesti yrittäjille. Hän arveli, että omakin bisnes voi tässä mennä kokonaan. Moni on jo jäänyt työttömäksi, ilman mitään korvauksia. Mitään back-up -systeemiä ei ole. Hän oli kuitenkin toiveikas, että kaikki tällä tehdyt varotoimet ja annetut määräykset kuitenkin riittäisivät pitämään tilanteen kurissa ja että lämmin aurinkoinen ilmasto omalta osaltaan hidastaisi viruksen leviämistä. Tätä toivon itsekin täydestä sydämestä.

Sanoin hänelle, että maailma kyllä muuttuu tämän jälkeen ja jospa tästä kaikesta ja tehdyistä virheistä opittaisiin jotain. Hän uskoi, että kyllä tästä opitaan paljon, että elämä itse asiassa saattaa tämän jälkeen olla parempaakin kuin nyt. Ihmiset oppivat ottamaan toisensa huomioon ja auttamaan toisiaan aiempaa paremmin. Riippumatta siitä, onko köyhä vai rikas. Olemme kaikki vain ihmisiä, sinä ja minä, hän sanoi katsoen minua syvälle silmiin. Viime kädessä se on ainut asia, mikä merkitsee. Meidän täytyy kohdella toisiamme sen mukaisesti.

Toivon sinulle turvallista paluuta kotiisi. Ja toivon, että vielä tulet takasin Sambiaan. 

Sambian 10. koronapäivä

Olisipa Suomessa saatu samanlainen tiedotustilaisuus epidemian alkuvaiheessa kuin mikä täällä juuri nähtiin televisiossa. Terveysministeriön edustaja kertoi selkokielisesti ja asiantuntevasti tilanteesta ja vastasi kysymyksiin. Ei jakkupukurivistöä jäykkänä ja mykkänä, pykälien numeroita änkyttämässä, vaan avoin meininki ja yleistajuiset vastaukset suoraan asiantuntijalta kaikkiin kysymyksiin.

Meillä tämä tilanne oli helmikuun lopulla. Pakko verrata siihen. Katsoin silloin hallituksemme tiedotustilaisuutta ja savu nousi päästä. Silloin vielä hoettiin, että kausi-influenssaan on verrattavissa eikä kentille mitään toimenpiteitä tarvita. Onneksi älähdin jo silloin ja aloin asiasta puhua. Aika monelle perustelin, miten tilanne eroaa kausi-influenssasta ja miksi. Onneksi niin tein, ei tarvitse olla nyt jälkiviisas.

Terveysministeriö kertoi, että Sambiasta on löytynyt kuusi testein varmistunutta uutta koronatapausta. Kokonaismäärä on nyt 28. Kaikki liittyvät aiempiin tapauksiin ja ovat näille altistuneita. Kaikki ovat myös olleet kotikaranteenissa ja seurannassa. Tartuntaketjut kerrotaan, myös missä kaupungeissa tapaukset ovat. Jokaisen kontaktit ovat karanteenissa ja seurannassa.

Rajoja ei ole suljettu eikä suljeta, maahan saavat tulla niin paikalliset kuin ulkomaalaisetkin. Kaikki menevät kuitenkin kahden viikon pakolliseen karanteeniin, jota valvotaan. Se ei ole suositus. Rikkomisesta rangaistaan.

Tilaisuudessa annettiin hyvin yksityiskohtaisesti käytännön ohjeet ihmisille. Kaikkia kehotettiin pysymään mahdollisuuksien mukaan kotona, pitämään tarkka huoli käsihygieniasta sekä pitämään fyysinen väli toisiin missä tahansa liikkuessa.

Kaikki oireilevat testataan ja eristetään, myös kontaktit. Ihmisten tulee ilmiantaa oireilevat henkilöt, jos nämä eivät tee sitä itse.

Positiivisen testin antaneet pidetään kahdeksan viikkoa karanteenissa, jotta voidaan olla varmoja, etteivät he enää ole viruksen kantajia ja levitä sitä.

Lisäksi kerrottiin selkeästi, mitä kotikaranteeni tarkoittaa, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ohjeet annettiin myös julkisen liikenteen käytön osalta.

Lopuksi vedottiin siihen, että jokaisen on otettava henkilökohtaisesti vastuu omasta käsihygieniastaan ja ympäristöstään, siitä mihin koskee ja mitä tekee. Tämä oli mielestäni yksi tärkeimpiä pointteja, vastuunkanto itsestä ja muista siinä samalla. Nyt ei ole varaa olla itsekäs ja miettiä omaa vapauttaan ja omia tarpeitaan.

Pieni laskutehtävä. Jos tänne saapui kahden viikon sisällä kolme virusta kantanutta tapausta, joista jokainen saatiin kiinni, ja joiden kontakteja ovat nämä 25 muuta, voidaan olla aika tyytyväisiä paikallisten seurantaan. Varsinkin, kun kaikki todella olivat seurannassa ja karanteenissa. Kukaanhan ei tiedä, montako kantajaa tänne todellisuudessa ehti tulla. Tämä kertoo kuitenkin siitä, miten nopeasti virus olisi levinnyt eteenpäin jos kontaktejakin ei olisi otettu seurantaan. On laskettu, että jokainen tartuttaa keskimäärin kaksi uutta henkilöä. Täällä perhepiirissä voi asua aika monta henkeä ja elämä on muutenkin tiivistä, joten luultavasti tuo luku olisi ollut enemmän kuin kaksi. Tapauksia pelkästään näistä kolmesta voisi olla nyt jo vähintään satoja.

Suomeen tuli kuukauden ajan täysin estoitta satoja lentoja, ilman mitään kontrollia. Myös alueilta, joilla epidemia oli täydessä vauhdissa. Tämä jatkui ja jatkui, vaikka tietoa oli. Voi vaan pikaisesti laskea, missä nyt mennään. Meillähän testejä ei kovin paljoa tehdä. Sekin vastoin WHO:n suositusta ja esimerkiksi Etelä-Korean mallia, johon Saksa nyt on menossa.

Sambia on kehitysmaa. Suomi ei. Saapa nähdä tulevaisuudessa.

Perjantain tilanne

Koronapäivät alkavat näkyä täälläkin entistä enemmän. Ravintolat ja baarit ovat nyt kiinni, mutta ruokaa voi tilata. Kaduilla on hiljaista, koska ihmisiä on ohjeistettu välttämään kaikkea turhaa liikkumista. Täällä se näyttää toimivan. "Virus ei liiku, ihmiset liikuttavat sitä. Kun pysyt kotona, virus ei leviä. Näin pysäytämme sen." Tämä on hallituksen ohjeistus ihmisille. Kaupat ovat auki ja hyllyt täynnä tavaraa. Ihmiset pitävät etäisyyttä toisiinsa. Käsiä pestään ahkerasti, taksikuskikin tarjoaa asiakkaalle käsidesiä.

Saimme lodgen omistajalta kirjeen. Paikka pysyy toistaiseksi auki, mutta henkilökuntaa on lomautettu. Jokainen tekee nyt kaksipäiväistä työviikkoa kuuden päivän sijaan. Ero suomalaisiin lomautuksiin on se, ettei täällä juokse mitkään korvaukset. Kahdesta päivästä kahden päivän palkka, muuten palkatonta. Se on karu totuus. Säästötoimiin kuuluu myös, että öisin generaattoria ei käynnistetä, jos sähköt katkeavat. Kuntosali on suljettu tartuntariskin takia. Nämä viimeksi mainitut ovat pieniä murheita.

Kävin eilen suurlähetystössämme päivittämässä tilanteen. Sieltä tuli kysely, onko meillä tarkoitus jäädä vai lähteä ja onko meillä jo lennot. Lähetystössä on enää kaksi henkilöä töissä, muut ovat lähteneet. Selitin, että meidän tilanteemme poikkeaa melkoisesti täällä pysyvämmin asuvien vastaavasta. Meillä ei ole asuntoa täällä, lodge voidaan sulkea, ei myöskään pitkäkestoista oleskelulupaa tai vakuutusta. Vaikka ulkoministeriön antama kotiinkomennus koski lähinnä matkailijoita, emme myöskään ole samassa asemassa kuin ulkomailla pysyvämmin työskentelevät, joille neuvottiin jäämään sinne missä ovat.

Iltapäivällä Ethiopianin toimiston jo sulkeuduttua sain tekstiviestin, jossa kerrottiin että lennoissamme on tapahtunut muutos. Lentotiedoissamme näkyi, että lento Tukholmaan olisi peruttu. Samalla näkyi myös uusi lento, jossa sama lähtöaika. Ei auttanut kuin odottaa aamuun. Soitin heti kun toimisto aukesi. Lentoa ei ole peruttu, minulle kerrottiin. Ainoastaan lentoajan kestossa on pieni muutos. Varmistin vielä, ettei lentoja ole mahdollista aikaistaa. Tämä on ainoa lentomme, madam, oli vastaus.

Tällä tiedolla mennään toistaiseksi. Henkisesti olemme varautuneet myös siihen, ettei lentoa enää lennetä. Meille on tarjottu jo majapaikkakin siltä varalta, että jäämme jumiin ja kodittomiksi. Työt yritetään vielä puristaa kasaan tämän kaiken keskellä. Vaikka toivon, että tässä tilanteessa pääsemme Suomeen, on ikävä tänne takaisin jo kova. Sambia on mennyt ihon alle. Safarin koostaminen tekstiksi on juuri nyt liian tunteisiin menevää, mutta senkin aika vielä tulee.

Tilannepäivitys

Päivä kerrallaan tosiaan mennään. Olemme saaneet Suomen viranomaisilta aika suoraa viestiä, että kotiin heti kun mahdollista. Osa lähetystön väestä jo lähti, monissa muissa Afrikan maissa koko lähetystöjä on käytännössä tyhjennetty. Lisäksi tilanne Sambiassa muuttui tänään. Presidentti Edgar Lungu piti itse tiedotustilaisuuden. Hän kertoi, että maasta on löydetty 12 uutta koronatapausta. Vaikka tieto ei voi olla kenellekään suuri yllätys, se kuitenkin on järkyttänyt monia. Presidentti määräsi ravintolat ja baarit kiinni huomisesta alkaen. Ruokaa voi niistä kuitenkin tilata normaalisti. Rajoja ei suljettu ja kansainväliset lennot saavat lentää, mutta vain Lusakaan.

Soitin KLM:lle, jolla on täällä yhteinen toimisto Kenya Airwaysin kanssa. Kyselin mahdollisuutta aikaistaa lentojamme. Koska toukokuisia lentojamme ei ole vielä peruttu, niitä ei voi siirtää ainakaan aiemmaksi. Lisäksi viimeinen Kenya Airwaysin lento täältä ulos lähti tänään. Vielä eilen näytti, että se reitti säilyy auki.

Soitin sitten Ethiopian Airlinesin toimistoon. Täällä muuten vastataan heti puhelimeen ja hoidetaan asiat kiireettömästi ja huolellisesti. Ethiopian yhä lentää toistaiseksi ja sain tehtyä meille varauksen ensi tiistain lennolle Addis Abeban ja Tukholman kautta. Otimme pikapikaa ulendon alle ja menimme toimistolle maksamaan liput. Onneksi meillä on kolme luottokorttia tällaisia tilanteita varten. Kun maksamme majoituksen ja lennot itse, alkavat luottorajat paukkua jos kaikki maksut tulevat samalle kuukaudelle. Ainoa muu vaihtoehto olisi ollut maksaa käteisellä.

Kerroin huonot uutiset Marjorielle, joka harmitteli lähtöämme, mutta ymmärsi täysin. Hän oli hyvin huolissaan siitä, miten Sambia kestää epidemian jos se tännekin leviää. Koko maassa on kuulemma 17 happilaitetta. Väkiluku on 17 miljoonaa. Siitä voi päätellä, että tehohoitopaikat loppuvat nopeasti kesken. Tilanne on vakava kaikkialla, mutta sydäntä särkee ajatella sambialaisten tilannetta näistä lähtökohdista. Onneksi täällä on toimittu ripeästi ja ihmiset ottavat ohjeistukset tosissaan.

Meillä siis on nyt lennot. Tilanteet muuttuvat niin nopeasti, että vajaa viikko on todella pitkä aika. Jos Ethiopian ei enää ensi viikolla lennä, olemme täällä varmasti pitkään. Tai kuka tietää, voihan olla että toukokuussa taas lennetään. Aina voi olla optimisti.

Uusi kotimme Athens

Toissapäivänä Sambian terveysministeriö piti tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin kolmannesta täällä todetusta koronavirustapauksesta. Kyseessä on Sambiassa asuva mies, joka palasi Pakistanista. On kotikaranteenissa, kuten kaikki maahan rajojen ulkopuolelta lentäen saapuvat. Täällä muistutettiin, että 14 päivän kotikaranteeni perustuu lakiin ja sen noudattamista seurataan soitoin. Kaikkien maahan saapuvien on täytettävä lomake, jossa kysytään mistä on tulossa ja annettava yhteystiedot. Mikäli karanteenia rikkoo, on siitä lainmukaiset seuraukset. Sambia ei vielä kuitenkaan sulkenut rajojaan, vaikka moni sitä toivoo. Tänne lentää vielä satunnaisesti Kenya Airways, Ethiopian Airlines ja South African Airways. Etelä-Afrikka tosin sulki juuri rajansa, joten lennot saattavat siltäkin osin tyrehtyä.

Olen jatkanut Suomen jahkailevan linjan kritisoimista ja sain siitä jo kuraa niskaani Facebookissa, kun kehuin Kreikkaa napakoista toimista ja toivoin Suomen ottavan mallia. Minun on täysin mahdoton käsittää esimerkiksi sitä, että Helsinki-Vantaalle saavuttaessa ei vieläkään ole mitään turvatoimia: ei lämmön mittaamista, ei seurantalomakkeiden täyttöä. Vain kuulutus, että suositellaan kotikaranteenia. Ja joitain julisteita. Satun tietämään, ettei moisesta suosituksesta moni korvaansa lotkauta vaan ajaa esimerkiksi Lappiin mökilleen. Juttelin tästä lodgemme managereiden kanssa ja he olivat kauhuissaan. Kysyivät, eikö teidän maassanne ymmärretä tilanteen vakavuutta?

Kävin tänään hoitamassa puhelin-, pankki- ja kauppa-asioita kolmella eri ostoskeskuksella. Niillä elämä jatkuu suht normaalisti, mutta jokaisen liikkeen edustalla on käsienpesupiste tai käsidesiautomaatti. Hallitus on määrännyt ne pakollisiksi ja henkilökunta valvoo, että jokainen asiakas niitä käyttää. Käsien pesu tarkoittaa sitä, että kädet todella pestään. Ei ole pelkkä suositus. Kädet tuli pestyä itsekin vähintään kymmeneen otteeseen. Pankkeihin otetaan kerrallaan vain kymmenen henkeä sisään. Ihmiset jonottivat nätisti. Yksi nuori nainen yritti minut kiilata, ehkä epähuomiossa, mutta virkailija totesi tiukasti että stop, tuo nainen oli jonossa sinua ennen. Kaupoista löytyy yhä desinfiointiaineita. Yksi liike oli valmistanut sellaista itse metyylialkoholista ja glyserolista. Mitään erityisempää hamstraamista ei ole havaittavissa, tavaraa on hyllyillä normaalisti. Ihmiset pitävät omatoimisesti etäisyyttä toisiinsa, eivät töni eivätkä puske. Osassa kauppoja on kassojen edustalla teipit lattiassa osoittamassa sopivan välin seuraavaan asiakkaaseen. Ravintolat ovat auki, mutta baarien ja yökerhojen aukioloa on rajoitettu kahteen tuntiin illassa. Tästä ilmeisesti lipsutaan. Me olemme tilanneet ruokaa kotiin tai kokanneet itse.

Eilen oli taas muuttopäivä, jonka piti olla vasta tänään. Kerronpa kevennyksenä muuttoprojektimme esimerkkinä afrikkalaisesta neuvottelusta. Varasin jo tammikuusta meille lodgesta tietyn asunnon toiselle rupeamallemme. Sovimme silloin, että aloitamme isommasta kämpästä ja kun niece lähtee kotiin, muutamme tähän valitsemaamme pienempään, nimeltään Much Ado (Shakespearen näytelmien mukaan nimetty kaikki lodgen kämpät), jonka terassi on mukavasti suojassa parkkipaikalta ja katseilta. Varaus siihen oli voimassa tästä päivästä eli tiistaista alkaen. Koska meidän tilanteemme muuttui, palasimme Kafuesta väliaikaisesti toiseen vapaana olleeseen kämppään, Midsummer Night´s Dream. Much Adossa asui tiistaille asti joku muu.

Menin eilen tiedustelemaan aikataulua managerilta. Työvuorossa ei ollutkaan nyt Marjorie, jonka kanssa varaus oli sovittu, vaan toinen managerimme, Linda. Hänen silmänsä levisivät pyöreiksi, kun kysyin mihin aikaan voimme huomenna muuttaa Much Adoon. Huomenna?, hän kysyi hämmentyneenä. Hän kertoi luvanneensa asunnossa parhaillaan asuvalle miehelle, että tämä saa asua siinä niin pitkään kuin haluaa. Miehen lennot oli kuulemma peruttu eikä hän halua vaihtaa asuntoa. On kovin hankala tyyppikin kuulemma. Mitenkäs meidän varauksemme, jonka teimme jo tammikuussa?, kyselin. Oi ei, teitte jo tammikuussa, hmm... Sanoin, että voin jo nyt kertoa, ettei husband ole tyytyväinen kun kuulee tästä. Linda alkoi selvästi huolestua. Juttelen pomon kanssa mitä tehdä tässä tilanteessa, hän totesi.

Kuten arvelin, husband ei ollut ollenkaan tyytyväinen tästä kuullessaan. Koska hän tekee nyt töitä pelkästään kotoa käsin, hän haluaa rauhallisen asunnon eikä terassia parkkipaikalle. Pohdiskelin vaihtoehtoja ja keksin sitten, että vastapäisessä rivissä oleva asunto nimeltään Athens vapautui juuri ja se on todella rauhallinen, tosin kalliimpi kuin varaamamme. Menin uudestaan huolestuneen näköisen Lindan luo ja sanoin iloisesti, että minulla on ratkaisu tähän tilanteeseen. Onko?, hän kysyi ilahtuneena. Ehdotin, että muuttaisimme juuri vapautuneeseen Athens-asuntoon, joka on yhtä rauhallinen kuin se, jonka olimme valinneet. Tällöin hankalalle asukkaalle ei tarvitse kertoa koko päällekkäisbuukkauksesta. Mutta, toivomme tietysti saavamme asunnon samaan hintaan kuin se, joka meille oli varattu. Tämä on hyvä ratkaisu, Linda totesi. Mutta hinnan osalta hänen täytyy kuitenkin jutella pomonsa kanssa.

Meni puolisen tuntia ja Linda tuli ovellemme. Hän välitti pomonsa viestin ja sanoi, että koska te olette niin pitkään tukeneet lodgeamme asumalla meillä, siitä kiitoksena hyväksymme ehdotuksenne ja saatte kalliimman asunnon halvemman hinnalla koko ajaksi.

Terveiset siis kotoisasta Ateenasta, johon asettauduimme eilen. Saapa nähdä kuinka pitkäksi aikaa. Seuraamme tilannetta päivittäin. Toistaiseksi täällä kaikki hyvin.

Safarikuulumiset seuraavaksi...

Niece kotona ja me Kafuessa

Tehän ette ole Italiasta tai Ranskasta, ettehän? Näin tervehti meitä varovainen hymy kasvoillaan seurue Ila Lodgessa Kafuessa. Sitten helpottunut naurahdus, ollaankin kaikki asukkaat sitten Lusakasta. Samoin pian meidän jälkeemme saapunut pariskunta. Lodge ei ole edes puolillaan, turisteja ei ole. Toivottavasti Sambia sulkee pian rajat, sanoi Lusakassa pitkään asunut mies jokisafarillamme. Täällä osataan varautua kulkutauteihin. Toissa vuonna oli paha koleraepidemia, nehän ovat täällä lähes vuosittainen vitsaus. Tuolloin päätettiin, että kaikki ostoskeskukset tehopestään aina kuun viimeinen viikonloppu. Ihmiset todella ymmärtävät, kun käsketään huolehtimaan käsienpesusta ja pitämään etäisyyttä. Sambian ainoat koronatapaukset, paikallinen Ranskassa lomaillut pariskunta, on kotikaranteenissa. Menivät sinne suoraan lennoltaan ja kaikki altistuneet ovat seurannassa myös. Toistaiseksi tilanne on rauhallinen ja ihmiset luottavaisia. Tosin täällä on ollut jo kuukauden päivät parempi yleinen valmistautuminen kuin monessa muussa maassa tällä hetkellä. Jopa taksikuskit jakavat asiakkailleen käsidesiä ja taidegalleriassa vahti ohjasi ensin käsienpesulle. Ravintoloissa ja kaupoissa on käsienpesupiste tai henkilö, joka annostelee desinfiointiaineen suoraan asiakkaiden kämmenille.

Torstai-aamuna saimme Turkish Airlinesilta soiton, että niecen tiistaille kaavailtu paluulento on peruttu. Pystyivät tarjoamaan enää perjantaina aamuyöstä lähtenyttä lentoa ja melko napakasti suosittelevat ottamaan sen. Tai perumaan koko paluulennon. Olimme asennoituneet siihen, että tilanne elää nyt päivittäin. Leppoinen aamupala pihalla muuttui pikapalaveriksi ja yhteistuumin totesimme kaikki kolme, että kotiinpaluu aikaistuu. Vaikka harmitti, että pitkään odotettu safari jää tekemättä suunnitellussa kokoonpanossa, oli päätös silti aika helppo. Safarille vielä ehtii. Täältä on loppumassa kaikki lennot ulos ja jos rajat menevät kiinni, voidaan olla täällä jumissa pitkäänkin.

Me päätimme ottaa yhtäkkiä viimeiseksi yhteiseksi päivästä muodostuneesta torstaista kaiken irti. Teimme kävelyn tuliaisostoksille, ajelimme lounaalle Sugar Bushin farmille luonnonrauhaan ja söimme illalla mozambikilaisia mustekalarenkaita Roan and Sable -ravintolassa. Illalla pihalla skoolasimme Wild Africat, kuuntelimme Toton African tähtitaivaan alla ja kertasimme viikon tapahtumat. Paljon ehdimme yhdessä nähdä ja kokea. Jano jäi tehdä paljon lisää yhdessä. Kiitos niece unohtumattomasta viikosta! Meidän yhteiset reissumme eivät jääneet tähän.

Kun tulin saattoreissulta kentältä aamuyöstä ja katsoin flightradarista, että kone todella nousi, otin tunnin unet. Sitten alkoi pakkaaminen, sillä muutimme pienempään asuntoon. Samalla pakkasimme pikapikaa safarikamppeet. Lähdimme kohti Kafueta jo samana aamuna. Päässä surisi ja koko reissu arvelutti kaiken koronakohun keskellä, mutta kun pääsimme ulos Lusakasta ja katselin vehreää maalaismaisemaa auton ikkunasta, tiesin, että myös Kafueen lähtö oli oikea ratkaisu. Perillä odotti paratiisimainen rauha Kafuejoen äärellä, jossa nyt nökötämme bungalowimme terassilla. Kaksi norsua tepastelee vastarannalla ja linnut huutelevat puissa. 

Takana on jo auringonlaskun jokiristeily ja safariajelu, jolle lähdimme jo ennen auringonnousua. Sydän pullollaan ihania eläintapaamisia, kuten leijonaperhe syömässä puku-antilooppia aamuvarhaisella ihan vieressämme, röhkivät virtahevot jokirannassa, pullukka krokotiili rantatöyräällä, elefanttilauma poikasineen aterioimassa tienvarressa ja öinen servaalikissa, jonka vihdoin näin. Puskakahvit eläinten juomalammella keskellä kansallispuistoa ja kotona bungalowin pihassa odottanut vihreä mamba. Näistä kaikista lisää myöhemmin kuvien kera.

Luin juuri uutisen, että malarialääkkeenä käytettävän hydroksiklorokiinin on todettu toimivan koronaviruksen hoidossa. Me napsimme sitä parhaillaan. Voimia ja energiaa täältä kaikille poikkeuksellisiin oloihin.

Kun maailma mullistui

Eletään todella erikoisia aikoja ja viikossa on tapahtunut paljon. Eipä ole moista koettu niiden vuosien aikana, joina ollaan maailmalla asuttu. Tiiviisti seuraamme tilannetta Suomessa ja maailmalla. Vessapaperijutut naurattavat vaikkei ehkä pitäisi, mutta huumoriakin tilanteessa varmasti tarvitaan. Melkoista poukkoilua on ollut päättäjien meininki, mutta nyt ilmeisesti otetaan kovat konstit käyttöön kun Suomen hallitus kohta kertoo, mitä valmiuslait käytännössä merkitsevät. Suomi sulkee rajat, mutta suomalaiset saavat palata kotiin – mikäli jollain konstilla sinne pääsevät. Riskinä on näin kaukaa tultaessa, että jää jumiin matkan varrelle kun Schengen-maiden rajat suljetaan. Eli toistaiseksi parempi pysyä täällä ja seurata tilannetta. Juuri nyt kaikki lennot ovat myös tupaten täynnä.

Sambian terveysministeriö julkaisi tänään oman tilannepäivityksensä koronaviruksen osalta. Maassa ei ole virallisesti vielä yhtään tapausta. Naapurimaissa tapauksia on löytynyt Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Tansaniasta. Yksittäisistä tapauksista puhutaan toistaiseksi. Etelä-Afrikassa tapauksia on kymmeniä. Täällä oli varauduttu tilanteeseen jo helmikuun alussa, kun lähdimme Suomessa käymään. Jo tuolloin lentokentät oli varustettu käsidesiautomaateilla, virkailijoilla oli maskit ja maahantulijat kävelivät lämpökameran editse. Samaan aikaan Suomen pääministeri totesi tiedotustilanteessa vastaavista toimenpiteistä, että jätetään moiset spektaakkelit muille maille. Tekisi mieli käyttää hänen omia sanojaan ja todeta: ”Eikö teitä hävetä?”.

Täkäläinen terveysministeriö antoi tänään ohjeet COVID-19:n osalta seuraavasti. Vaikkei tapauksia vielä ole ainakaan diagnosoitu, kaikki koulut ja yliopistot suljetaan perjantaista alkaen. Ihmisiä kehotetaan huolehtimaan käsihygieniastaan ja suojaamaan hihalla yskiminen ja aivastelu ja pitämään etäisyyttä. Kaikkien kauppojen ja ravintoloiden edustalla on ollut jo reilun viikon verran käsienpesupisteet. Hallitus velvoitti sellaiset laittamaan. Se helpottaa käytännössä käsihygieniasta huolehtimista. Desinfiointiaineita löytyy vielä kaupan hyllyltä – vessapaperiakin. Kaupat ja ravintolat pidetään auki, pankkitoiminta samoin. Kahden viikon kotikaranteeniin joutuvat  vain riskimaiksi luokitelluista maista palaavat henkilöt. Suomea ei vielä, ihme kyllä, riskimaaksi lasketa. Sieltä palasi tänään eräs tuttumme, johon pidämme kuitenkin yhteyttä vain puhelimitse. Mitään matkustuskieltoja ei täällä ole, mutta suuret tilaisuudet ja joukkotapaamiset on kielletty. Täällä asuvat ulkomaalaiset ovat yksimielisesti todenneet pysyvänsä nyt täällä.

Mekään emme ole toistaiseksi lähdössä täältä mihinkään. Näin sovittiin myös projektin toteuttajan kanssa. Ennen UM:n suositusta olla matkustamatta tänne ehti saapua vierailijamme, niece, jonka lentojen osalta tietysti seuraamme päivittäin vaihtuvaa tilannetta. Africa experience sai vähän lisämaustetta, mutta toistaiseksi olemme viettäneet antoisia päiviä sambialaisesta elämästä ja ystävällisyydestä nauttien. Kävimme tervehtimässä Lilayin elefantit ja Lusakaa on koluttu kävellen ja ulendo-taksilla. Syöty paljon hedelmiä, käyty kuntosalilla ja uimassa, kierretty kissakierrosta, seurattu gekkojen kiipeilyä ja kuunneltu linnunlaulua. Mietitty, mikseivät suomalaiset laula metrossa kuten täällä paikallisbusseissa.

Tänään totesimme lodgen vahdille ja managerille, että kotimaa sulkee rajat joten meistä taitaa tulla nyt sambialaisia. Hienoa, lämpimästi tervetuloa ja jääkää vain tänne, he vastasivat. Minä opetan sinulle miten valmistetaan nshimaa (täkäläinen kansallisruoka), totesi rouva managerimme. Ei mitään huolta asunnon varauksen osalta, hän sanoi myös. Saatte olla siinä niin kauan kuin haluatte.

Lusakassa siis kaikki yhä hyvin, mutta nyt eletään tietysti päivä kerrallaan. Mikäli on syytä lähteä, lähdemme. Meillähän on täällä suurlähetystö, joka tarvittaessa meitä ohjeistaa ja varmasti suojeleekin. Pidämme yhteyttä tuttuihin ja some on aktiivinen täälläkin.

Voimia sinne Suomeen, missä tilanne on nyt poikkeuksellinen ja kaikkien arki myllerryksessä. Pidetään huolta toisistamme ja ollaan varovaisia, mutta kuitenkin positiivisin mielin. Näin mekin kolme täällä kimppakämpässämme.

Havaintoja paluun jälkeen

Arki on taas käynnistynyt Lusakassa. Maanantai olikin täällä yllättäen pyhäpäivä, koska naistenpäivä sattui sunnuntaille. Ihmettelin kovin hiljaisia kissakatuja kävelylläni ja ymmärsin vasta sitten, että sambialaiset viettivät vapaapäivää. Ilma oli kävelylle mitä ihanin: sininen taivas, raikas tuuli ja lämpötila noin 25 astetta. Linnut laulavat entistä innokkaammin, tulppaanipuut vielä sinnittelevät kukassa.

Aurinko nousee kuudelta ja laskee puoli seitsemältä. Päivä on siten vielä tunnin pidempi kuin Helsingissä, missä valon määrä onneksi nyt lisääntyy vauhdilla. Avocadosesonki tuntuu täällä ilokseni jatkuvan. Vesimeloneja ja ananaksia taitaa saada ympäri vuoden. Mangoja ei valitettavasti enää näy katumyyjien valikoimissa. Tänään tiistaina on lähitoripäivä ja pääsen tekemään tarkemman katsauksen sesongin valikoimiin.

Valtava tulppaanipuu ja toinen, hapsukukkiin puhjennut puu, jota en tunnista.

Täälläkin huoli koronaviruksesta heittää varjonsa arjen ylle, vaikkei yhtään tapausta maasta ole vielä löydetty. Lähin on Etelä-Afrikasta, sielläkin vain toistaiseksi yksi. Varauduttu täällä on kyllä resursseihin nähden hyvin, erityisesti lentokentällä. Saavuttaessa kaikilta mitataan kuume ja matkustajat täyttävät lomakkeen, jossa kysytään muun muassa mistä on alunperin tulossa, millä paikalla koneessa istui ja yhteystiedot, joista tavoittaa. Sama käytäntö oli Aasian maissa kun asuimme siellä lintu- ja sikainfluenssojen sekä SARSin aikoina. Voi vain toivoa, että niistä kokemuksista on opittu.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Suomessa suhtautuminen on ollut liian lepsua ja höveliä. Sama asenne, joka oli saksalaisnaisella tänne saapuessamme:” Ihan älytöntä tällaiset testit ja paperit, ei virus ole terveelle nuorelle vaarallinen.” Tämä itsekäs suhtautuminen tuntuu olevan vallalla liian monella. Nyt olisi syytä kantaa vastuuta myös muista. Tätä eivät tehneet ne suomalaisopettajat, jotka altistivat koululuokalliset virukselle omaa ajattelemattomuuttaan. Ihan hullulta tuntuu myös se, että Ryanair yhä lentää suoraan Italiasta Suomeen.

Järjenkäyttö ei mielestäni ole hysterian lietsomista. Ei myöskään asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä. Ihmiset haluavat tietoa, ei hyssyttelyä. Nostan hattua ylilääkäri Harri Tohmolle (IS 9.3.), joka uskalsi tuoda oman näkemyksensä julki ja arvostella suomalaisten poliitikkojen ja päättäjien tilannetajua.

Suomalaiset voivat syystä luottaa hoitovalmiuteen. Hoito vielä on ilmaista. Sambiassa valmius on ihan toista luokkaa ja riskiryhmään kuuluu vanhusten ja perussairaiden lisäksi myös yli kymmenen prosenttia aikuisväestöstä, HIV-positiiviset.  Lääkityksestä huolimatta heillä on alentunut sietokyky ja tartunta voi olla kohtalokas.

Uskon, että Suomessa ja muuallakin kaikki vilpittömästi yrittävät parhaansa, jotta koronavirus saadaan pian kuriin. Yritetään kuitenkin pitää huoli myös toisistamme, ei vain itsestämme.

Nyt torille ihanien tuoreiden antimien ja hymyilevien ihmisten äärelle. Lusakassa kaikki hyvin.

Talviunilta herätty

Palasimme Sambiaan toissayönä. Helmikuinen Helsinki hirvitti etukäteen, mutta yllättikin varsin positiivisesti. Lapsuuteni unelma toteutui tänä vuonna, talvi jätti tulematta kokonaan. Puoli vuotta kestävä marraskuu ei tietysti ole herkkua sekään, mutta itse ottaisin mieluummin jopa sen kuin lunta ja pakkasta.

Lusakassa odotti taas kodikas kesäinen vihreys ja linnunlaulu. Matkalla ihailin auringonlaskua Khartumin yllä, missä valkoinen ja sininen Niili kohtaavat. Auringon viime säteissä välkehtivä Niili kiemurteli alla käärmeen lailla. Päiväntasaaja ylitettiin jo pimentyneessä Afrikan yössä.

Lodgessa meidät otettiin vastaan avosylin kera lämpimin tervehdyksin ja halauksin. Good to have you back, kaikki toivottelivat. Ostarillakin vastaanotto oli iloinen ja jopa alkon myyjä vilkutti tiskiltään ja huusi welcome back! Ihan aidosti tuli tunne, että on tervetullut takaisin. Ja se oli mukava tunne.

Itse asiassa emme majoittuneet vanhaan asuntoomme, vaan suurempaan päätyasuntoon nimeltään Verona. Syy tälle selviää myöhemmin. Asettuminen sujui helposti ja tänään haimme tavaratalosta täydennystä kaappeihin. Nyt koti alkaa olla taas varusteltu ja toinen osa elämää Lusakassa voi käynnistyä.

Verona. Terassi vaihtui suojaisaksi pihaksi.

Lähtöaamun Hesarinkin pääsi lukemaan ulos.

Välitilinpäätös

Kolme kuukautta on kohta vierähtänyt siitä, kun saavuimme Sambiaan. Taakse jäi marraskuinen väritön ja kaljuuntunut Helsinki. Vastassa oli vehreän kuuma ja tuntematon Lusaka. Liekkipuut ja jacarandat hehkuivat vielä täydessä kukassa, heinikot rapisivat keltaisiksi paahtuneina. Helteinen kuiva ilma jatkui yli joulun eikä kauan odotettuja sateita vaan kuulunut. Koko eteläinen Afrikka kärsi kuivuudesta. Jokien ja järvien pinnat olivat ennätysalhaalla, mikä johti sähköjen rankkaan säännöstelyyn. Sähkökatkot olivat monilla alueilla Lusakassakin yli kahden vuorokauden mittaisia. Myös kalastusta säännösteltiin normaalia tiukemmin. Kuuluisan Sambesin tiikerikalan pyyntikielto venytettiin kuuden kuukauden mittaiseksi. Sitten saatiin ensimmäiset sateet, jotka alkoivat melkolailla varoen. Ne kuitenkin kypsyttivät mangot, joita pihojen puut notkuivat ja joita ilmestyi pian myös myyntiin kadunvarsille. Pääsin tutustumaan myös sadeajan täkäläiseen erikoisuuteen, masuku-hedelmään.

Tammikuussa kunnon sateet vihdoin saapuivat. Säätutkasta näkyi kuinka vuodenajalle tyypilliset rintamat vyöryivät Intian valtamereltä iskien ensin Madagaskarille ja sitten Mosambikin rannikolle, mistä ne jatkoivat tuulista riippuen Malawin yli pohjoiseen tai tänne meille, Sambian ylängöille. Kohdalle osuessaan sateet olivat rankkoja, ukkoskuuron tyyppisiä, ja kastelivat tehokkaasti. Uudet betoniset sadevesiviemärit teiden varsilla pääsivät tositoimiin. Vain kerran pihallamme tulvi, ei tosin asuntoihin asti. Opin ottamaan sateenvarjon kauppareissuille muutaman kerran läpimäräksi kastuttuani. Lodgemme vartijakin asiasta minua muistutteli ja sai pari kertaa hyvät naurut, kun tulin kotiin kuin märkä rotta. Oh, you are soaked! I am not made of sugar, vastasin hänelle. Ja hän nauroi lisää.

Sateet herättivät maasta ylös monenlaiset sienet, jotka korvasivat pian katujen myyntikojuissa mangot ja masukut. Sadeajan varsinaisia herkkuja, catepillareita (perhosentoukkia) en ostanut yhtään pussillista. Niiden suosio näkyy valitettavasti jo perhosten määrän rajuna vähenemisenä.

Nyt helmikuussa, sateiden selvästi jo heikennyttyä, ollaan keskellä kaikkein vihreintä aikaa. Olen ihaillut koko kolmen kuukauden ajan jatkunutta kukkaloistoa, puissa, pensaissa ja maassa. Kun yksi kasvi lopettaa kukintansa, toinen aloittaa. Puista vuorossa ovat nyt tulppaanipuut tulenhehkuisine kukkineen. Erilaiset liljat ovat jo kukintansa päättäneet, monet köynnökset ja pensaat puolestaan vasta avaavat nuppujaan.  Värikkäät kiinanruusut koristavat talojen sisäänkäyntejä. Marraskuussa kovaa ääntä pitäneet kaskaat ovat hiljentyneet, mutta linnut vuorostaan aloittaneet konserttinsa. Linnut rakentavat parhaillaan pesiä, muun muassa kirkkaankeltaiset kutojalinnut. Heinä kasvaa kohisten ja nurmikoitakin on leikattava kerran viikossa. Hedelmäpuissa on raakileet. Mangoaika on ohi. Safaripaikat ovat paikoin kiinni, koska tiet ovat jääneet veden alle ja eläimiä on vaikea nähdä korkean heinikon seasta. Luonto tarjoaa parhaillaan suojaa ja ravintoa nisäkkäille ja petoeläimille, jotka saavatkin poikaset yleensä tähän aikaan vuodesta.

Tätä ihastuttavaa luontoa, sen elämää ja vaihtelua, olen saanut seurata pääosin kotikulmilla päivittäisillä kävelylenkeilläni Lusakan laitakaupungin vehreydessä. Vaikka täällä periaatteessa on ikuinen kesä, se on kaikkea muuta kuin tylsä. Nyt kun tulemme Suomessa käymään, on vastassa lähes sama maisema ja lämpötila kuin mistä marraskuun alussa lähdimme. Pimeys, kylmyys ja kuollut luonto. Toivottavasti kuitenkin ilman lunta ja meri auki.

Kuten lähdön lähestyessä asiaan aina kuuluu, heräsin viime yönä uneen talvesta. Siellä soi tämä Chisun kappale, jonka kertosäe aikoinaan minulle kolahti, omalla merkityksellään:

Anna mun mennä.
Mä oven avaan,
En henkeä saa.
Anna mun mennä,
En tänne kuulukaan.
Mun koti ei oo täällä.

Missä koti on? Se vielä löytyy. Kuluneet kolme kuukautta koti on ollut täällä. Kiitos Sambia että yllätit ja viettelit. En tiennyt olevani valmis näin vahvoihin uusiin tunteisiin. A bientôt, näemme onneksi pian.

Lusakan Little India

Vasta nyt uskalsin lähteä katsastamaan täkäläiset chitenge (kitenge) -valikoimat. Sansibarilla hurahdin aika lailla näihin printtikuosisiin kankaisiin ja sen seurauksena syntyi tuoteidea ja rekisteröin tavaramerkin. Olen täällä taas ihaillut kitengejä – naisten yllä, ravintoloissa somisteena ja ostareiden edustoilla olevissa pienissä myyntikojuissa. Tiesin, että varsinaiset apajat ovat varmasti muualla kuin ulkomaalaisille tarkoitetuissa matkamuistomyymälöissä tai ruokakauppojen edustalla.

Tein vähän selvitystyötä ja kaikki löydökset johtivat samaan osoitteeseen: Karachi Street. Se on Bombai Streetin ja Delhi Streetin poikkikatu keskustan hektisen torialueen laitamilla, ihan tuntemattomilla hoodeilla. Itse torialuetta olen katsellut vain taksin ikkunasta ja se näytti jopa minusta melko hurjalle paikalle. Ihan kauhea alue koko keskusta, ovat muut expatit todenneet. Tästä kangaskadusta ei tuntunut kukaan tietävän mitään eikä se tuntunut herättävän kenessäkään intohimoja.

Vaistoni kuitenkin sanoi, että sinne pitää päästä. Eilen lopulta rohkaisin mieleni ja tilasin ulendon. Kuljettajalla ei ollut hajuakaan, missä moinen katu on. Odota, googlaan sen, hän sanoi, ja naputti osoitteen navigaattoriinsa. Kiersimme kaupungin laitamia pitkin ja hetken jo epäilin, ettei kuljettajalla ole vieläkään hajua mihin hän on menossa. Ajoimme läpi kerrostaloslummin ja kauempana häämötti keskustan siluetti, jota voi sanoa kauniiksi vain auringon laskiessa. Suunta oli siis oikea. Turn right to Karachi Street, sanoi navigaattorin naisääni lopulta. Olimme tulleet perille. Kapeahkon kadun varret olivat täynnä liikkeitä, joista usean päälle oli maalattu sana CHITENGE.  Kuljettaja katsahti vähän epäilevästi kun hihkaisin innoissani, että kiitos jätä minut ihan mihin vain.

Sähköt olivat koko alueelta poikki ja generaattorit säksättivät ovensuissa. Kun astuin ensimmäiseen hieman hämyiseen liikkeeseen sisään ja näin seinillä roikkuvat kymmenet kangasmallit, kiittelin vaistoani. Nyt oltiin todellakin apajilla. Aikani kankaiden värikkäitä ja kirjavia printtejä tuijoteltuani ja sykkeen hieman laskettua katseeni kohtasi paikan omistajan, joka oli intialaisen näköinen vanhempi mies. Hän tervehti ystävällisesti ja nosti tiskin pöydän pystyyn. Tule vain takahuoneeseen katsomaan tarkemmin, hän kutsui. Oltiin taas minulle tyypillisillä seikkailuretkillä. Tämäkin oli niin tuttua Sansibarilta, missä pääsin aina takahuoneisiin ja varastoihin koluamaan. Muzungu, kuiskasi paikallinen miesmyyjä toiselle. Tosiaankin, muita muzunguja ei liikkeessä näkynyt eikä kyllä koko kadulla siellä myymälöitä pari tuntia kierreltyäni. Aina tuli viereinen ovi, joka aukesi uuteen myymälään. Ja seuraavaan. Ja seuraavaan. Uskomatonta kyllä, jokaisen myymälän valikoimat olivat aina hieman erilaiset kuin muiden. Kustakin myymälästä löytyi tiskin takaa intialainen omistaja. Kangasbisnes tuntuu olevan heidän hallussaan. 

Lopulta kitenget vain vilistivät silmissäni ja päässä surisi. Ulkona oli 30 astetta enkä ollut ottanut vettä mukaan. Tällaisilla retkillä minusta tulee kameli, joka keskittyy vain tekemiseen ja unohtaa janon.

Deja vu. Kitenge-kuume on täällä taas.

Karachi Street on minulle nyt Lusakan Little India. Myymälöineen ja kadulla vaeltavine ihmisineen alue on hurjan pittoreski, mutta ei kuitenkaan paikka, missä olisin ruvennut kuvia räpsimään ainoana muzunguna. Kummasti sinne sekaan kuitenkin upposin ilman, että kukaan katsoi toista kertaa. Ehkä kaksi ja puoli kuukautta täällä on taas tehnyt saman kuin aikoinaan Sansibarilla. Valkoisena hohkaava iho on pinttynyt tummemmaksi, askel letkistynyt ja itse muuttunut jotenkin näkymättömäksi, massaan sopivaksi. Kuulin mielessäni tutut sanat: Sister, you are no longer muzungu, you have become cappuccino.

Visa run – eikä vieläkään viimeinen

Jaksaakohan kukaan enää lukea viisumitarinoita? Tässä nyt kuitenkin vielä sellainen tulee. Sain Zambian immigrationista sähköpostitse tiedon, että hakemani Visiting Permit on myönnetty ja sen voi käydä noutamassa, kun se on heillä allekirjoitettu. Sitä ei tietysti mainittu, milloin tämä allekirjoittaminen olisi odotettavissa.

Annoin siis viikon päivät kulua ennen kuin lähdin ”hitaaseen” toimistoon Haile Selassie Roadille, joka oli viestissä osoitettu noutopaikaksi. Olin siellä pian toimiston avautumisen jälkeen. Information-tiskillä piti kuitata tiedot vieraskirjaan ja kun kysyin, mistä Visiting Permit noudetaan, minut ohjattiin toiseen kerrokseen huoneeseen 206. Se oli sama paikka, jonka käytävällä husbandkin taannoin muutamia tunteja vietti jonottamassa. Jonoa oli nytkin, noin 20 henkeä ennen minua. Laskeskelin, että tovi menee siinä seistessä jos jokaisella vartin verran asiointiin vierähtää. Meidän jonomme rinnalle ristiin muodostui toinen jono huoneeseen 205, jossa hoidettiin jotain muita lupa-asioita. Jonottaminen sujui hyvin sivistyneesti ja mikäli joku halusi siitä hetkeksi poistua, paikkaa pidettiin.

Jono eteni ja minun vuoroni koitti ehkä noin puolitoista tuntia käytävällä seistyäni. Ojensin virkailijalle (jotka kaikki vaikuttavat olevan naisia) passini ja kerroin, että tulin hakemaan Visiting Permitiä. Sähköisesti saamani hyväksymiskirje piti esittää myös. Ystävällisesti hymyilevä virkailija tarkasti tietoni koneelta ja katsoi sitten minua sanoen: Kuulehan, ei tätä lupaa täältä haeta, sinun on mentävä toiseen toimistoon. Siis minne? No Sapele Avenuelle, Cairo Roadin risteykseen. Siis samaan paikkaan, josta olen hakenut turistiviisumin, kyselin. Kyllä, juuri sinne.

Suurta itsehillintää osoittaen kiitin häntä hymyillen ja kävelin ulos kadulle ja nappasin taksin lennosta. Sapele Avenuen immigration-toimisto alkaa tuntua jo kodikkaalle paikalle, se ”nopea”. Tällä kertaa luukulle oli jonoa, mutta se kulki sutjakkaasti. Ahaa, Visiting Permit, sitä ei saa tästä mutta mene huoneeseen 35. Tiedätkö missä se on? Se löytyi parin mutkan päästä. Sielläkin oli muutama ihminen jonossa, mutta asiointi hoitui iloisesti naureskellen ja rupatellen kahden virkailijan toimesta. 

Tuli minun vuoroni. Virkailija kutsui pöytänsä äärelle istumaan ja kertomaan asiani, mutta samalla hänen puhelimensa piippaili. Hän ei enää kuunnellut minua vaan luki saamansa viestin kovaan ääneen. "Hyvä Madam, voitteko tulla opettamaan huomenna...". Mitä tämä on, hän huusi, olenko minä joku opettaja vai? Sitten hän soitti viestin lähettäjälle ja kysyi kiukkuisena että miksi lähettelet minulle tällaisia viestejä. Annoin hänen hoitaa tämän tähdellisemmän asian pois alta ja sitten hän taas kääntyi puoleeni. Niin, mikä asiasi oli?

Taas näytin passini ja hyväksymiskirjeen ja tiedot tarkistettiin järjestelmästä. Haluaisin kysellä hieman lupani kestosta, sanoin, ja kerroin, että olen välillä maasta pois. Koska Visiting Permit lähtee juoksemaan välittömästi viisumini vanhennuttua, se ei tule riittämään koko ajalle, jonka täällä olen. Ehdotin, voisiko sen aloittaa vasta kun palaamme maahan, jolloin se riittäisi koko oleskelumme ajalle. Lentoliputkin olisi näyttää. Ei ei, niin ei voi tehdä. Sinun on vaan haettava sille jatkoa kun se vanhenee. Neljän päivän takia, kyselin surkeana. Kyllä. Nettisivuilla teet hakemuksen jatkolle ja tulet sitä täältä kyselemään.

Toinen, hieman rennomman oloinen virkailija, pyysi minut sitten oman pulpettinsa viereen. Hänen tehtävänsä on tulostaa luvat, jotka muistuttavat ajokorttia. Tarkistimme vielä kaikki tietoni ja husbandin tiedot, sitten otettiin valokuva, tarkistettiin kortti vielä koneelta ja lopuksi tulostettiin se. Kerroin hänelle vielä tämän ajoitusongelmani. Että onko todella niin, että teen jatkohakemuksen neljän päivän takia verkkopalvelussa. Et sinä mitään netissä tee, hän sanoi. Tulet vaan tänne ja kerrot tilanteen. Kyllä me sen jatkon saamme tehtyä eikä siitä varmaan tarvitse edes mitään maksaa. Mutta tule, ennenkuin lupa vanhenee. Tulen varmasti, vastasin.

Astuin ulos Sapele Avenuelle Visiting Permit –kortti lompakossani ja mietin, että melko sujuvastihan tämä meni. Jatkoa luvassa sitten toukokuussa.

En ole enää turisti.

Paluu Chaminukaan

Afrikan imu vetää vaivihkaa syvemmälle ja syvemmälle, vaikka siitä kuinka yrittäisi rimpuilla irti. Imun vietäväksi vain antautuu ja pian huomaa, että aistit ovat valpastuneet ja silmät auenneet uudella tavalla. Sydänkin tuntuu lyövän uudessa rytmissä.

Eniten lisälyöntejä olen saanut eläinten kohtaamisissa, kuten ehkä on käynyt jo ilmi. On melkoinen rikkaus, että vain reilun tunnin ajon päässä kaupungista voi nähdä vapaana kirmaavia villieläimiä ja päästä itse ihan lähelle, jopa jalkautumaan luontoon niiden luo. Teimme joulukuun alussa päiväretken Chaminukaan. Nyt päätimme palata Sardanisien tiluksille ja olla myös yön yli. Seuraksemme lähti täällä työmatkalla oleva ystävämme, jolle Chaminuka oli täysin uusi kokemus.

Edellisellä kerralla kävely gepardien kanssa taisi ylittää kaiken muun. Sitä kokemusta sulattelen vieläkin. Kuului huolestuttavia uutisia, toinen gepardipojista oli joutunut cobran hyökkäyksen kohteeksi. Kyseessä oli sylkevä, spitting cobra, joka tähtää myrkkynsä silmiin. Suuri helpotus oli, kun näimme molemmat pojat tontillaan ja hyvissä voimissa.

Chaminukan ”pakettiin” kuuluu yöpymisen lisäksi ateriat ja vapaasti valittavat aktiviteetit. Nyt ei ole sesonki, joten vierailijoita oli melkoisesti vähemmän kuin viime kerralla. Teimme safariajelun, joka normaalin tunnin sijaan venähti kahdeksi. Näimme jopa enemmän eläimiä kuin viimeksi. Kirahvejakin kuusi.

Henryn serkut aterioimassa.

Poikasensa menettänyt norsuemo on adoptoinut kolme orpoa.

Tarkoitus oli tehdä safarin päälle vielä bush walk, kävely oppaan kanssa, mutta iltapäivän ukkoskuuro torppasi suunnitelman. Sen sijaan pääsimme safarille juustotehtaalle. Cheese and wine tasting tapahtui juustolan tunnelmallisessa kellarimaisessa tilassa, jossa lähdevesi pulppusi kiviseinää pitkin. Kaikki Chaminukan juustot valmistetaan tilan oman maitokarjan maidosta. Pöytään tuotiin lautaselliset kahdeksaa eri juustoa, joista viisi oli pidempään kypsytettyjä kovia juustoja, muun muassa goudaa, ja loput pehmeitä tuoreempia juustoja. Suosikkini kovista juustoista oli kuminalla maustettu gouda. Pehmeät juustot, mozzarella, feta ja halloumi (Sardanisin kyproslaiset juuret ovat voimissaan) maistuivat nekin.

Juustonystävän safari.

Olimme varanneet tavallisen huoneen, mutta meidät ohjattiinkin ylelliseen bungalowiin. Eipä haitannut ollenkaan. Bungalowin sisällä jatkui upea taidenäyttely. Sardanisien laaja taidekokoelma on esillä koko lodgen rakennuksissa ja sitä on yltäkylläisesti. Paikkaan kannattaa mennä jo pelkästään sen vuoksi.

Miksei kesämökkejä rakenneta näin?

Uusi päivä valkeni aurinkoisena ja ihanan rauhallinen tunnelma vallitsi aamiaisellakin. Sen päälle pääsimme tekemään sateen vuoksi peruuntuneen bush walkin. Nuoren miesoppaamme perässä kävelimme lyhyen matkan hiekkatietä ja hän kertoi mielenkiintoisia tarinoita paikallisista puista ja niiden perinteisistä käyttötavoista. Monia käytetään lääkekasvina, esimerkiksi verenpaineen hoitoon tai diabetekseen. Erään puun juurista valmistetaan keittämällä juoma aborttiin. 50 prosentin mahdollisuus, että sikiö abortoituu, hän sanoi. Yhden puun lehdet muuttuivat niitä käsien välissä hangatessa kuin saippuaksi. Aiemmin tavallisen näköiset puut alkoivat näyttää silmissä ihan uudenlaisilta. Siinä lehtisaippuaa käsistä huuhtoessani kuului vierestä karjahdus. Se on vaan Moses, sanoi opas. Kahden metrin päässä tuijotti urosleijona, aita tosin välissämme.

Moses oli raukealla tuulella, sulatteli vielä eilistä kana-ateriaansa.

Teemme noin 40 minuutin lenkin, oli opas todennut lähtiessämme. Hän huomasi pian, että olemme kaikki melko reippaita kävelijöitä ja myös uteliaita kuulemaan kaiken mahdollisen. Kahlasimme korkeassa heinikossa järven reunamilla, mutta vettä oli niin paljon, että jouduimme tekemään lisälenkin. Heinikon seassa kasvoi sieniä ja taivaalla kaarteli haukkoja ja kotka. Ei täällä mitään muita ihmiselle vaarallisia eläimiä ole kuin puhvelit ja käärmeet, opas sanoi rennon oloisesti. Näitä kumpiakaan emme onneksi nähneet,  mutta yhtäkkiä vastaamme tuli antilooppilauma, jonka seuraan oli eksynyt seepra. Opas kertoi, että seeprauros vieraannutetaan laumastaan yleensä parivuotiaana, mutta hänen mielestään tämä yksilö oli naaras. Miksi se oli päättänyt vaihtaa omasta laumastaan antilooppien seuraan, sitä ei opaskaan tiennyt. Ehkä se kaipasi vaihtelua seuraansa? Tai jospa se ei edes tiennyt olevansa seepra, siellä puskissa ei juuri peilejä ole. Sitten tuumasin, että se ehkä kuitenkin toimi antilooppien tulkkina, puhui sekä seepraa että antilooppia. Tätä teoriaa en oppaalle kehdannut ehdottaa kuitenkaan. Kun palasimme hienolta puskakävelyltämme lopulta intoa puhkuen lodgeen, huomasimme kävelyttäneemme opas-raukkamme aivan uuvuksiin. 

Puskakierrokseen vierähti yli puolitoista tuntia.

Lopuksi vielä yksi koko reissun kohokohdista, joita oli useita. Jo lounaalla huomasimme, että yksi pöydistä oli merkitty Reserved-kyltillä. Siihen istahti iäkäs valkohapsinen pariskunta. Ymmärsin pian, että tässähän ovat herra ja rouva Sardanis itse! En ollut asiasta aivan varma, mutta aavistukseni osoittautui myöhemmin oikeaksi. Pariskunnan residenssi on aivan lodgen yhteydessä. Sardanisit aterioivat muiden vieraiden seassa tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa. Mietin kuumeisesti sopivia avauslauseita kreikaksi. Hyvä herra ja rouva Sardanis... on kunnia tavata teidät... on ollut hienoa olla Chaminukassa... Mahtavatko he enää puhua kreikkaa, mietin sitten. Muutosta Sambiaan on aikaa 70 vuotta ja herra itse on jo 90-vuotias. Koska he itse eivät selvästi halunneet läsnäolostaan mitään numeroa tehdä, päätin olla sitä tekemättä itsekin. Sen kuitenkin tein, että pyysin Sardanisin kirjoittamaan ja pitkään etsimääni kirjaan (joka siis tietysti löytyi Chaminukan reseptionista myynnistä) omistuskirjoituksen.

Tämä oli kirjaani ilmestynyt bush walkin aikana.

Ensi kertaa varten ehkä harjoittelen ne kreikankieliset tervehdyksetkin valmiiksi.

Sateet vihdoin tulivat

"Rain wets the leopard's spots, but it doesn't wash them off." (afrikkalainen sanonta)

Menossa on tähän asti viilein ja sateisin viikko. Sunnuntaina herättiin aamuyöstä ukkoseen, joka jatkui rankkasateena usean tunnin ajan. Aamiainen syötiin poikkeuksellisesti sisällä ja ihmeteltiin järveksi muuttunutta pihamaata. Autot uivat lamppuja myöten ja heittivät mennessään aallot nurmikolle. Yritin kiinnostuneena silmäillä, olisiko viemäreistä livahtanut veden sekaan mitään elävää, pythoneita tai liskoja. Harmikseni mitään ei kuitenkaan näkynyt ja vedenpinta alkoi sateen päätyttyä laskea nopeasti.

Kumisaapaskelit.

Rankkasade porasi teihin koloja. Kissakierroksella näytti tältä.

Iltapäivällä kävelylle pääsi jo kuivin jaloin. Kadunvarret olivat kuivuneet ja aurinkokin kurkisteli. Luvassa on vielä muutama epävakainen päivä ja lisää sitä niin kaivattua vettä. Liekö suoraan verrannollista sateisiin, mutta sähkökatkojakaan ei enää ole juuri ollut. Verkkovirrassa ollaan nyt oltu jo monta kokonaista yötä. Kuulimme myös, että putouksillakin on taas vettä myös Sambian puolella.

Syytä katsoa mihin astuu. Tähän sateen tekemään koloseen tipahtanutta miestä ei ole löytynyt. (Lusaka Times)

Sateet ovat saaneet meidät viihtymään sisäruokinnassa aiempaa enemmän. Ideat ovat olleet välillä vähissä keittiön puolella, varsinkin kun raaka-aineiden saatavuus vaihtelee päivittäin. Eräänä päivänä en löytänyt lähikaupasta kanaa oikein missään valmiissa muodossa: fileinä, rintapaloina, reisinä. Niinpä ostin pienen kokonaisen kanan, joka oli kyllä kynitty ja pää ja varpaat katkaistu. Preparoin kanan ja poistin sisäelimet ja ylimääräiset rasvat.  Siitä riitti lopulta pariinkin ateriaan ja pidin itseäni kovin näppäränä keittiöhengettärenä.

Eilen kauppareissulta palatessani ja kasseja tyhjennellessäni kuului pihalta muuta kuin tuttua linnunlaulua. Kot kot kot. Ja aivan oikein, yksi naapurinrouva tuli omalta kauppareissultaan, elävää kanaa kädessään roikottaen. Enpä tuntenut itseäni enää kovin näppäräksi. Mutta kunhan täällä riittävän kauan ollaan...

Visa run – kolmas kierros

Kuukausi sitten kirjoittelin sujuvasta viisumireissustani. Sillä välin husband on viettänyt pari päivää toisessa immigration toimistossa, siinä ”hitaassa”. Hänellä on nyt työlupa eli employment permit, joka mahdollistaa maahan saapumisen ja oleskelun rajatta puolen vuoden ajan.

Minä sain ensimmäisen viisumini lentokentällä ja toisen ”nopeasta” toimistosta. Menin sinne uudestaan eilen hakemaan kolmatta viisumia. Tiesin, että turistiviisumin voi uusia veloituksetta kaksi kertaa, yhteensä kolmen kuukauden ajalle.

Ei mitään ongelmaa tälläkään kertaa, mutta virkailija muistutti, että tämän jälkeen viisumia ei voi enää uusia. Kysyin, mitä teen kun tulen maahan uudelleen. Uudelleen, hän kysyi, ja ilme vakavoitui. Selitin, että husbandilla on työlupa ja olemme täällä puolisen vuotta. Eikö häntä neuvottu kun hän haki lupaa, virkailija kysyi minulta selvästi harmistuneena. Sinut olisi pitänyt liittää tietysti siihen lupaan puolisoksi. Nyt et enää saa turistiviisumia kun olet ajan käyttänyt. Sanoin, ettei hänelle mistään sellaisesta puhuttu emmekä edes tienneet moisesta. Eihän näistä tiedä ennen kuin puhuu meidän virkailijoiden kanssa, vain näin asiat selviävät, nainen sanoi vähän rauhoitellen. Nyt pyydät, että husband hakee liittämistäsi työlupaan puolisona ja se on tehtävä nopeasti, ennen kuin lähdette maasta. Ja se tehdään netissä. Onhan teillä marriage licence mukana? No justiinsa, ajattelin, en ole sellaista edes koskaan nähnyt vaikka muutamia vuosia olen  naimisissa ollut. Mistäköhän sellaisen tähän hätään saa, vihkipapilta? Se täytyy ehdottomasti olla, hän sanoi, mistä me täällä muuten tiedämme ovatko ihmiset oikeasti naimisissa.

Kotiin päästyäni aloin selvittää asiaa välittömästi. En löytänyt aluksi mitään tietoa kunnes tajusin, että vihkitodistus on nykyään nimeltään avioliittotodistus. Pankkitunnusten avulla sellaisen voi tilata pientä maksua vastaan ja sen saa jopa englanniksi. Se pian putkahtikin sähköpostiini.

Sillä välin husband ihmetteli Zambian immigration e-palvelussa, miten hänen työlupaansa liitetään puoliso. Sellaista mahdollisuutta ei näyttänyt olevan. Olimme molemmat jo kirjautuneet järjestelmään ja syöttäneet sinne passitietomme ja kaiken muun tarpeellisen. Ei auttanut kuin soittaa Lusakan immigrationin palvelupuhelimeen. Selitin sinne tilanteen ja hiljaa kuuluva naisen ääni kysyi, onko husbandin lupa ”permanent” vai ”temporal”. Kun kerroin, että kyse on jälkimmäisestä, hän sanoi, ettei siihen voi mitään puolisoa lisätä. Ainoastaan tuohon pidempiaikaiseen lupaan. No enkö enää voi tulla maahan, kysyin häneltä. Kyllä, mutta sinun on haettava ”visiting permit”. Ahaa, mistäköhän sellaisen saa? Niiltä samoilta nettisivuilta, oli vastaus.

Kirjauduin takaisin järjestelmään ja sieltähän se visiting permitin monisivuinen hakulomake löytyi maininnalla, että hakea voi viimeistään 30 päivää ennen kuin edellinen viisumi vanhenee. Se päivä oli eilen.

Kylmä hiki nousi, kun näin hakemukseen vaadittavat seitsemän liitetiedostoa, valokuvamuodossa ja viralliseksi todistettuina. Sitä pahuksen avioliittolupaa ei tietysti tarvittu. Tarvittiin allekirjoitettu kirje minulta, jossa perustelen miksi haen lupaa. Sitten kirje ”hostilta” eli husbandilta. Kaikki husbandin työlupatiedot, minulta varallisuustiedot, husbandilta todiste, että voi elättää puolisoa täällä, passista kuvat, valokuva, viisumeista kuvat. Iltapäivästä tuli hektinen, kun keräsimme tarvittavat tiedot vapaasti soveltaen ja väänsimme ne sellaiseen tiedostomuotoon, jonka hakemus hyväksyi. Mitään viralliseksi todistamista emme luonnollisesti pystyneet järjestämään mutta selvitimme, että embassy hoitaa moisen muodollisuuden tarvittaessa 30 euron hintaan per paperi. Hakemus piti myös ennen lähettämistä  maksaa ja maksu meni kahteen otteeseen kun verkkopankin toiminta keskeytyi kesken maksun. Hakemus kuitenkin ehti sisään ennen toimiston sulkeutumisaikaa ja nyt odotellaan miten sen kanssa käy. Sain sähköpostiin vahvistuksen, että se on vastaanotettu ja maksukin vastaanotettu. Ehkä kahdesti.

Onneksi tämä kävi ilmi nyt kun vielä on aikaa selvitellä asiaa ja mennä ”hitaaseen” immigration toimistoon vaikka joka päivä jonottamaan. En olisi tänne palatessamme päässyt lentokenttää pidemmälle ja epävarmaa luvan saaminen on vieläkin. Mietin, olisiko tämän voinut selvittää etukäteen, mutta en ymmärrä miten sen olisi voinut tehdä.

Jännitystä voi hakea elämään kävelysafarilta tai vaikka näin. Preferoin ensiksi mainittua.

Viini nimeltä Henry

Se tästä eteläafrikkalaisesta chenin blanc –rypäleistä valmistetusta viinistä tuli, Henry. Alunperin viini valittiin sympaattisen ja tyylikkään etikettinsä vuoksi. Lilayissa se sai tarinansa ja nimensä, kun sitä siellä nautimme. Lilayista jäi meille lukuisia tarinoita, tämä on yksi niistä.

Kerroin, että näimme Lilayissa kirahviperheen, vanhemmat ja kaksi nuorukaista. Kysyin safarikuljettajaltamme miksi ne olivat väriltään niin vaaleita, emo ja poikaset. Ne ovat poikkeuksellisen vaaleita yksilöitä, hän sanoi. Mutta uros ei, se on tummakuvioinen. Tämä kirahvi ei ole kotoisin Sambiasta vaan Mozambikista, sitä kutsutaan etelän kirahviksi, hän kertoi. Se on pienempi ja tummempi kuin sambialainen kirahvi. Näetkö, miten ne vielä syövät, suut käyvät? Ne jaksavat pureskella lehtiä tuntitolkulla, hän sanoi niitä ihaillessaan. Kirahviperheen rento meininki toi mieleeni sen afrikkalaisen sanonnan, jolla Sambian tarinani aloitin. Ei pidä hoppuilla kun pureskelu on miellyttävää.

Kerroimme myöhemmin intoa puhkuen Lilayin managerille safaristamme ja kirahveista. Oi, näitte koko perheen, mukavaa, hän totesi. Henry on ollut viime aikoina hieman hermostunut, hän sanoi, viitaten kirahviperheen isään. Ei tykännyt ollenkaan siitä, että farmille tuotiin äskettäin hevosia. Ei kuulemma tykkää hevosista ollenkaan.

Mitä mahtaisi Henry tykätä viinimme etiketistä? Veikkaan, ettei yhtään.

Ainoa kuvani Henrysta. Sarjassa "paskat luontokuvat".

Värikästä uutta vuotta

Painostavan kuuma iltapäivä purkautui juuri ukkosmyräkkään. Vaikka sateet ovat yhä olleet vähäisiä, tai oikeammin lyhyitä ja rankkoja, näkyy niiden vaikutus luonnossa. Jos Suomessa harmaat lonkerokelit jatkuvat jo neljättä kuukautta, on täällä paikoin niin vihreää, että silmiin sattuu. Nurmikko ja pensaat kasvavat kohisten ja kaikki on puhjennut kukkaan. Kaskasit ovat keskittyneet muuhun kuin ääntelyyn, mutta lintuja on ilmaantunut pihapiiriin aiempaa enemmän. Mikä mahtoikaan olla eilinen smaragdinvihreäpäinen ja keltavatsainen kaunotar kuistillamme?

Katumyyjien valikoimissa sadeaika, täkäläisittäin ”Emerald season”, näkyy myös. Vesimelonien ja ananasten lisäksi tarjolle on tullut ihan uudenlaisia mangoja, punavihreäpintaisia. Myös sieniä, kuten nyrkin kokoisia herkkusienimäisiä möhkäleitä, pienempiä ruskeita sieniä ja kirkkaankeltaisia lähes kanttarellia muistuttavia luonnonsieniä. Keittoa, oli vastaus, kun kysyin mitä niistä tehdään. Sipulin kanssa paistetaan ja lisätään reilusti tomaattia. Sitä kuulemma pitää näiden sienten kanssa aina olla.

Sambian kanttarellit hehkuvat keltaisina.

Ihan porttimme vieressä pitää myyntipöytäänsä valloittavasti hymyilevä ystävällinen rouva. Menin häneltä ostamaan mangoja ja tomaatteja. Valitettavasti minulla ei ollut 50 kwachaa pienempää seteliä (noin kolme euroa), eivätkä valitsemani tomaatit ja mangot maksaneet kuin siitä noin puolet. Rouva oli lähdössä rikkomaan seteliä ostarille, mutta sanoin hänelle että eiköhän oteta niitä mangoja lisää, koko rahalla. Hän kiitteli kovasti ja alkoi latoa mangoja kassiini, valiten niistä kaikkein kypsimmät. Jouduin jo toppuuttelemaan jossain vaiheessa, kun kassiin ei enää mahtunut enempää.

Voiko mangoihin kyllästyä? Ei voi.

Esittelen erikseen yhden itselleni uuden hedelmän, jonka sesonki parhaillaan on. Se on tällä alueella villinä kasvava ”masuku”, sweet plum (Uapaca kirkiana). Puu kasvaa noin kymmenmetriseksi ja on yksi suosituimmista perinteisistä hedelmistä Sambiassa. Vaatimattoman näköisen pampulan sisältä löytyy kullankeltainen hedelmäliha, sisällään kovat mustat siemenet. Maku muistuttaa hieman luumua, toisaalta aavistuksen passionhedelmää ja vähän ehkä mangoakin.

Ma-SU-ku. Arvaan, että melkoinen vitamiinipommi.

Tiistaisin ostarillamme olevalta maalaistorilta käyn hakemassa viikon vihannekset ja yrtit. Tiistai, toripäivä, hihkaisen aina heti aamusta. Olen hullaantunut täkäläiseen pinaattiin, joka myydään vihdan kokoisina puskina. Montako laitetaan, kysyy myyjä joka kerta ja vastaan aina, että kiitos yksi riittää. Palaan kotiin kangaskassit tursuten, sillä kaikkea myydään isoissa erissä. Tomaatteja, kurkkuja, paprikoita, papuja, sipuleita, chilejä, maapähkinöitä. Sadeajan herkkua ovat myös catepillarit, perhosentoukat, joita en vielä ole arvannut maistaa. Mutta saatan.

Torimeininkiä täkäläisittäin.

Vihdallinen pinaattia. Tällä kertaa myanmarilaisen ohjeen mukaan valmistettuna.

En ole missään syönyt näin tuoreita maapähkinöitä. Pehmeitä, vaaleanpunaisia ihanuuksia.

Näiden tuoreiden antimien äärellä - avocadoista nyt puhumattakaan - olen innostunut kaivamaan esiin maailmalta keräämiäni reseptejä. Olen pienessä keittiössämme kokatessani ollut ajatuksissani niin Phnom Penhissä kuin Vientianessa, välillä Stone Townissa. Heräsi ajatus olisikohan tullut aika alkaa koota reseptejä ja niihin liittyviä tarinoita yksiin kansiin? Mahtaisivatko ne kiinnostaa muitakin kuin itseäni?

Ylimmässä kuvassa Bishops Crown Chili, kaunein chili jonka tiedän. Harmi kyllä ei tulisimmasta päästä.