KL:n sykkeessä

Täällä ollaan yhä. Olen ollut niin täysin uppoutunut toiseen kirjalliseen projektiini, että blogi on jäänyt paitsioon. Nyt pieni päivitys kuulumisista.

Mikä mahtaa olla tämän kaupungin salaisuus siinä, että tänne jotenkin solahtaa heti osaksi kokonaisuutta? Aina on tuntunut hyvälle olla täällä, mutta tällä kertaa aivan erityisesti. En tiedä mitä täältä puuttuisi. Lumi puuttuu, onneksi! Marraskuussa nostin Singaporen ykköskohteeksi eläköitymispaikaksi, mutta kyllä Kuala Lumpur kiilaa sen edelle kuitenkin. Täydellinen ilmasto sekä värikäs ja monimuotoinen kulttuuri löytyvät molemmista, mutta KL vie voiton aivan erityisellä särmällään ja edullisella hintatasollaan. Ja, jos mahdollista, vielä paremmalla ruokatarjonnallaan.

Täällä voisi vaan syödä päivät pitkät, ruokavalikoima on ällistyttävä. Voisin hyvin elää loppuelämäni syöden vain malesialaista ja intialaista ruokaa, jotka täällä hallitsevat ravintolamaailmaa. Nasi lemakia, laksaa ja mielettömiä curreja ja rapeita naan- ja chapati-leipiä herkullisine, tulisine lisukkeineen. Niillä pärjäisin loistavasti. Mutta kun löytyy kaiken muun lisäksi myös esimerkiksi kuubalaista, perulaista, iranilaista ja syyrialaista ruokaa ihan lähikorttelista. Ja se meksikolainenkin on täällä ehkä parhaita koskaan maistamiani. Kuka enää edes haluaa mitään pizzaa? Husband haluaa, ja itse asiassa sekin oli läheisessä italialaisessa todella hyvää. Kuten olivat myös eilen Jalan Aloorin katukeittiössä kiinalaisittain laitetut taskurapu ja kokonaisena grillattu kala.

Näin ne päivät ovat pääasiassa menneet, koneen äärellä intensiivisesti naputtaen ja illalla kuntosalilla piipahtaen ja lähikorttelissa syöden. Viikonloppuisin olemme tehneet reippaita kävelylenkkejä muun muassa China Towniin, Little Indiaan, Central Marketille ja Petronas-torneille. Täällä on yllättävänkin helppo kävellä ja ilma ihmeen puhdas vaikka suurkaupungissa ollaankin.

Tänään kävelimme Kampong Bharuun, joka on alkuperäisväestön eli malaijien vaatimaton kaupunginosa. Edellisestä käynnistä on viitisen vuotta aikaa ja muutos oli havaittavissa. Parikin kokonaista puutalokorttelia oli pistetty sileäksi ja korkeiden tornien rintama kasvamassa sinnekin. Vaikuttaa sille, että koko kaupunginosa  on pian nielaistu. 

Vielä reilu viikko aikaa olla kualalumpurilainen. Ennen lähtöä teen pyhiinvaellusmatkan islamilaisen taiteen museoon, joka teki viime vuonna lähtemättömän vaikutuksen. Voin varmaan viettää siellä koko päivän helposti. Sillä välin husband uhkasi lähteä Sepangiin katsomaan Moto GP:tä.

Lopuksi hauska huomio, joka on tehty aiemminkin. Husband on aivan pulassa yrittäessään ymmärtää  intialaistaustaisten englantia. Ravintolassa hän ei meinaa ymmärtää tarjoilijoiden puhetta ollenkaan eikä tämän huoneistohotellimme intialaista siivoojamiestä varsinkaan. Minä sen sijaan ymmärrän täysin, ihan selvää englantiahan he puhuvat. Homma meneekin nykyään niin että husband tyytyy vain kuuntelemaan ja nyökkäilemään ja kääntyy lopuksi puoleeni ”Että siis mitä?”, Ja minä tulkkaan.

Arkinen esimerkki tästä eiliseltä, kun jouduimme taas kerran huikkailemaan siivoojapojille perään että toisivat rullan vessapaperia. Se aina unohtuu. Hetken päästä koputettiin ovelle ja intialainen siivoojamiehemme seisoi siinä syli täynnä paperirullia. Hän aloitti nopealla ja laulavalla temmollaan: ”Sir, madam. Olen erittäin pahoillani siitä, että olette jo niin monta kertaa joutuneet pyytämään paperia, kun alaiseni eivät ole sitä huomanneet teille antaa vaikka se olisi ollut loppu. Olen siitä heille huomauttanut, mutta he eivät tunnu oppivan. Lupaan, että tilanne paranee jatkossa. Ja tässä hyvityksenä teille nyt ainakin kuusi rullaa. Anteeksi vielä, mukavaa iltaa teille.” Otin rullat vastaan kiitellen ja vähän naureskellen sillä arvasin, mitä tapahtui seuraavaksi. Husband tuijotti minua epäluuloisena: ”Väitätkö, että muka ymmärsit jotain?” Sitten taas tulkkasin.

Onhan minulla todistetusti niitä tanskalaisia geenejä, mutta husband epäilee vahvasti ihan muitakin löytyvän.

Bukit Bintang, KL

KL ja Petronas Towers, tapaamme vielä. Näin kirjoitin viime keväänä toiveikkaana. Ja täällä taas ollaan, häkellyttävän suuressa, kirjavassa ja kiehtovassa yli seitsemän miljoonan asukkaan suurkaupungissa, joka ei nuku koskaan.

Vasta nyt, kahden yön unien jälkeen, alkaa ymmärtää missä on. Ensimmäinen päivä meni matkalaukkujen metsästykseen. Meillä oli varsin sujuva vaihto Singaporessa Finnairin suoran yölennon jälkeen. Vähän liiankin sujuva, sillä laukut eivät pysyneet matkassa. KL:n kentän arrival service hoiti asiaamme mallikkaasti ja antoi välittömästi jopa pienen rahallisen korvauksen siitä, etteivät laukut tulleet ajallaan. Tiedot syötettiin järjestelmään ja sitten vain odoteltiin, soiteltiin perään ja odoteltiin. 

Seuraavana päivänä husbandin laukku paikallistettiin ja toimitettiin perille. Minun laukkuani ei löytynyt mistään. Laitoin jo viestiä Finnairin lost baggage –palveluun, koska liput olivat heidän sivuiltaan ostetut eikä Helsingin kenttä kuulemma vastannut KL:n kenttäväen tiedusteluihin lainkaan. Vasta seuraavan päivän iltana tuli kovin odotettu soitto: laukkuni oli jostain ilmestynyt lentokentälle. Tänä aamuna sen vihdoin sain, yli 60 tuntia sen jälkeen kun sen viimeksi näin. Missä lie on seikkaillut, ei suostunut kertomaan. Finnairilta ei luonnollisesti tullut koskaan mitään vastausta tiedusteluuni.

Tavarat ja vaatteet ovat löytäneet paikkansa ilmavasta ja tilavasta asunnostamme ja ensimmäinen pyykkikoneellinenkin on jo parvekkeella kuivumassa, 12. kerroksen tuulessa ja auringonpaisteessa (maasta laskettuna noin 17. kerros, husbandia vähän huimaa). Kuala Lumpur, malaijiksi ”mutainen joensuu”, on aika syventää tuttavuutta.