Toshkentdan salomlar

On se aika vuodesta, kun Tashkentin puistoissa olisi hyvä olla kypärä päässä. Tammenterhoja kopsahtelee alas niin että ropina vain käy. En muista koskaan nähneeni puistoissa oravia. Niille olisi kyllä apajat.

Kesä ei ole vielä päättynyt – kaukana siitä. Lämpötila nousee vielä päivisin reilusti 30 asteen paremmalle puolelle ja vähäinen tuulenvire puhaltaa rutikuivaa aavikkoilmaa päin kasvoja kuin hiustenkuivaaja. Suomen kesä ei valmistanut tähän, mutta en valita.

Uzbekistanin visiitti on tällä kertaa lyhyt ja pian jo tehty. Kun saavuimme maanantaina aamuyöstä, katukuvassa pistivät silmään lukuisat julisteet. Uzbekistan juhlii tänä vuonna 35-vuotista itsenäisyyttään.

Julisteen tekstin vapaa käännös: ”Hyvää itsenäisyyspäivää! Yhtenä kotimaana ja yhtenä kansana luomme uutta elämää ja uutta tulevaisuutta!”

Uzbekistan itsenäistyi Neuvostoliitosta 1. syyskuuta vuonna 1991, mutta maan historia ulottuu tietenkin huomattavan paljon pidemmälle, tuhansien vuosien taakse Silkkitien kaupunkeihin ja kauppareitteihin.

Tashkentin ydinkeskustassa ei neuvostoaikaa juurikaan enää aisti. Kaupunki modernisoituu käsittämätöntä vauhtia. Autokanta on pääasiassa sähköistynyt, linja-autoja myöten. Vanhat Ladat ovat tyystin hävinneet. Pankkikortti käy joka paikassa ja suurin osa informaatiosta on QR-koodien takana. Metroasemien kassat ovat kadonneet, metrolippu on ostettava automaatista. Lähes kaikki kyltit ovat uzbekiksi tai englanniksi, venäjän kieli alkaa olla siivottu pois. Tietysti sitä vielä puhutaan, vaikka panostus uzbekin kieleen on vahva. Myös englannin kielen asema on vahvistunut nopeasti ja Tashkentissa se kuuluu jo katukuvaan. Sitä kuulee kahviloissa ja hotelleissa, ja nuoret käyttävät sitä luontevasti netissä ja sosiaalisessa mediassa.

Tashkentin uutta siluettia.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin Chorsu basaariin palatakseen entiseen aikaan, tai ehkä paremminkin todellisuuteen. Nuoret kaupunkilaiset elävät täysin uutta aikaa verrattuna vanhempaan väkeen. Kun nuoriso viettää aikaansa Tashkentin moderneissa ostokeskuksissa, kaupankäynti Chorsussa sujuu vielä hyvin perinteiseen tapaan. Sieltä käydään yhä ostamassa hedelmät, vihannekset, mausteet, lihat, leivät, munat sekä jalkineet, alusvaatteet, perinteiset asut ja huivit. Saapa nähdä kuinka kauan. 

Kaupunki tuli taas päivitettyä ja matka jatkuu huomenna kohti Istanbulia. Chorsun tunnelmien myötä alan siirtyä jo ajatuksissani kohti Bosporinsalmea.

Tekemisen meininkiä

Auttoiko viime perjantainen al-istisqa-rukous, sillä sade saapui. Taivas on harmaa, pientä tihkua tulee alas sitoen saastehiukkasia. AQI on juuri nyt vain 107, mikä on alhaisin lukema koko kahden viikon aikana. Paikallisten puolesta toivon, että tilanteen parantamiseksi tehdään jatkossa muutakin kuin kastellaan katuja ja puistoja. Toiveita on, sillä Uzbekistanin presidentti Mirzijojev allekirjoitti viime viikolla asetuksen kattavasta ympäristösuunnitelmasta ja saasteiden torjuntaan keskittyvän erityiskomission perustamisesta. Saastuttaville laitoksille määrätään aiempaa ankarammat rangaistukset, ilmanpuhdistuslaitteille tulee verovapaus ja ympäristöystävällisiin teknologioihin panostetaan. Näin ulkopuolisen silmin liikenne näyttäisi olevan yksi suurimmista saastuttajista, mutta ehkä siihen puuttuminen, autoilun rajoittaminen, on liian vaikeaa. Autokanta on melko vanhaa, suuripäästöistä, ja bensan laatu on huono. Sähköautojen määrä kasvaa jatkuvasti, mutta kiinnostavaa olisi tietää millä niiden käyttämä sähkö tuotetaan. Ei luultavasti kovin vähäpäästöistä ole sekään.

Tashkentin maine yhtenä maailman saastuneimpana kaupunkina ei auta ponnisteluissa turismin edistämiseksi. Uzbekistanin kunnianhimoisena tavoitteena on kaksinkertaistaa turistien määrä ja matkailun osuus bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä. Nyt maahan saapuu noin 10 miljoonaa turistia vuodessa. Näistä yli puolet ovat naapurimaista Kirgisiasta, Kazakstanista ja Tadžikistanista. Venäläisiä turisteja on yli 600 000 vuodessa, kiinalaisia alle 150 000, turkkilaisia noin 113 000. Näistä kaikista maista on Uzbekistaniin hyvät lentoyhteydet ja useita lentoja päivässä.

Muualta tulevien, kuten eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten turistien, osuus on vain 3,5 prosenttia. Itse näkisin tässä suuren kasvupotentiaalin, sillä Silkkitien upeat kaupungit (Samarkand, Bukhara ja Khiva) ovat suurelle osalle eurooppalaisista vielä täysin tuntemattomia. Lisäksi pääkaupunki Tashkent on tänä päivänä ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen kaupunki jo itsessään. Viisumia ei Suomesta tänne nytkään tarvita, mutta suoraa lentoa ei valitettavasti ole tarjolla. Pietarista lennetään suoraan Tashkentiin ja lentoaika on neljä tuntia 50 minuuttia. Ehkä maailmantilanne sellaisen vielä meillekin joskus mahdollistaa.

Miten Uzbekistan aikoo päästä tavoitteeseensa turistien määrän tuplaamisessa? Äskettäin perustetulle matkailukomitealle on annettu tehtäväksi muun muassa tarjota viisumivapautta aiempaa useammalle maalle. Suomestahan ei viisumia tänne tarvita nytkään. Kotimaisten lentoreittien määrää on tarkoitus lisätä vähintään kolminkertaiseksi. Hyvätasoisten (neljän ja viiden tähden) hotellien määrä kaksinkertaistetaan. Ei mitään pieniä ja halpoja toimenpiteitä siis neljän vuoden ajanjaksolle. Lisäksi Uzbekistanille luodaan maailmanlaajuisesti tunnettu matkailubrändi. Siinä hommassa haluaisin itsekin olla mukana, sillä täällä on tekemisen meininki. Lukuisiin matkailutoimenpiteisiin kuuluu myös Tashkentin maailmanlaajuinen markkinointi kaupunkina, jossa on eniten mosaiikkeja rakennuksissa, niin asuin- kuin julkisissa rakennuksissa. Mainio idea.

Kuten olen useasti maininnut, englannista on kovaa vauhtia tulossa toinen virallinen vieras kieli venäjän rinnalle. Englannilla pärjää nyt jo lähes missä vain Tashkentin keskustassa. Mielenkiintoinen trendi on myös se, että maahan saapuvat diplomaatit ovat alkaneet opiskella uzbekkia venäjän sijaan. Näin teki muun muassa Iso-Britannian suurlähettiläs, joka opiskeli vuoden uzbekkia ennen saapumistaan maahan.

Tekemisen meininkiä heijastelee myös yliopistojen ja opiskelijoiden suuri määrä. Taskhentissa on lähes sata korkeakoulutasoista oppilaitosta ja niissä opiskelijoita 1,5 miljoonaa. Korkeakoulutettujen työnsaantimahdollisuudet ovat kuitenkin melko huonot, yli puolet vastavalmistuneista jää työttömiksi. Parhaiten vetää IT-ala. Työnsaantimahdollisuudet ulkomailla houkuttelevat. Yksi syy tähän on myös keskimääräinen kuukausipalkka, joka on vain 516 euroa (brutto). Peruseläke on 76 euroa kuussa. Näitä on hyvä miettiä kaupassa ruokaostoksilla. Jos karkeasti sanon, että markettihinnat ovat noin puolet Suomen hinnoista, se kertoo jo, että ruoka on paikallisille kallista.

Tulipa taas parissa viikossa päivitettyä Tashkentin kuulumiset, ehkä turhankin yksityiskohtaisesti. Tykkään luvuista ja prosenteista vähän liikaakin. Pyrin aina lukemaan paikallislehtiä missä olenkaan ja sitä kautta pääsemään kärryille mitä maassa tapahtuu ja mistä puhutaan. Kaduilla, metrossa ja kaupassa paikallisten seassa liikkuessaan voi sitten suhteuttaa lukemansa omiin havaintoihin ja yrittää eläytyä paikallisten arkeen. Se onkin ehkä se kaikkein inspiroivin ja koukuttavin juttu minulle. Sitä tunnetta ei saa muuten, ei etänä, ei televisiota katsomalla, ei lukemalla. Lähelle voi päästä, mutta jotain puuttuu.

On ollut mukavaa saada viestejä siitä, että blogia on luettu. Kiitos niistä, olette olleet reissuissani mukana. Paljon jäi vielä kertomatta, ei vähiten ruokakokemuksista, mutta niistä lisää myöhemmin ja vaikka kasvotusten. Harmaata maisemaa katsellessani alkaa ajatus jo siirtyä Suomen kaamokseen. Huomenna olemme kotona itsenäisyyspäivän vietossa.

Nyt blogi hiljenee tällä erää ja jalkaudun vielä kerran Tashkentin kaduille.

Tekstin alussa olevassa kuvassa meille aamiaisella tuotu erikoisannos läksiäislahjaksi. Paikallista juustoa (cottage cheese) paistettuna marjojen ja hedelmien kanssa, kukkasin koristeltuna, kauniin hymyn kera tarjoiltuna. Tämäkin tuntui jossain ja vahvasti.

Business as usual: metrolla Chorsuun

Isossa hotellissa ei koskaan tiedä mikä alhaalla sisääntuloaulassa odottaa hissin ovien auetessa. Nyt sinne oli ilmestynyt valtava joulukuusi, jääkarhuja ja piparkakkutalo. Puolentoista viikon aikana on nähty jos jonkinmoisia konferensseja ja bisneskokoontumisia, kahdet hääjuhlat ja iltajuhlat 300 lapselle. Hotelli on suosittu myös kansainvälisten korkean tason vieraiden majoituspaikkana. Eilen aamiaisella husband istahti ikkunapöytään, jossa olemme aiemminkin aamiaistaneet yhdessä hänen kollegansa kanssa. Nyt husband kuitenkin hätistettiin pöydästä pois. Nuori tarjoilija ei oikein osannut selittää miksi, totesi vain, että tämä on yksityinen pöytä. Mitään siihen viittaavaa lappua pöydässä ei ollut. Kun husband kysyi, että ovatko toiset asiakkaat tärkeämpiä kuin toiset, tarjoilija vastasi lyhyesti, että ”yes”, kyllä ovat. Ei auttanut meidän rahvaan kuin siirtyä pois tärkeämpien tieltä. Sitten pöytään tuotiin reserved-kyltti ja sitä alettiin kattaa Turkin suurlähettiläälle. Mietin, mahtoiko presidenttimme olla riittävän tärkeä kyseiseen pöytään täällä asuessaan? Uskoisin näin.

Hotellimme aamiainen on parhaita koskaan näkemistäni. Jokaiselle jotakin. Itse nautin erityisesti hedelmistä ja pähkinöistä.

Idea kävi mielessä Silkkitietä kiertäessämme. Tämä piparkakkutalo ei kuitenkaan ole aitoa piparia.

Viime päivitys keskittyi ennätysmäisiin saastelukemiin, jotka onneksi eilen jo helpottivat. Ilma oli niin sakeaa, ettemme poistuneet hotellilta lainkaan. Päätä särki ja keuhkoja pisteli. Paikallisetkin olivat jo huolissaan ja husbandin kollegat ilmoittivat jäävänsä etätöihin kotiin. Tuntui ahdistavalta ajatus, että ulkoilma on vaarallista hengittää. Hotellin kuntosali on ollut ahkerassa käytössä kun kävelyitä on ollut pakko rajoittaa. Kaksi päivää on yskittänyt, mutta nyt alkaa henki kulkea taas normaalisti.

Tänään ilma tuntuikin jo varsin mukavalta aamupäivästä kun lähdin kävelemään lähimmälle metroasemalle. Taksillakin pääsisi, mutta minä haluan ajaa metrolla. Se on sitä paitsi nopeampi kuin taksi. Metrolipun hinta on yhä 3000 somia eli 20 senttiä. Yhdellä lipulla saa ajella niin kauan kuin pysyy maanalla. Tarkastajia ei siksi tarvita. Muutos viime kertaan on se, että aiemmin jokaisella metroaseman sisäänkäynnillä on ollut oma kassa, eli luukun takana ihminen, jolta lippu ostetaan. Nyt kassoja on vähennetty puoleen ja luukkujen eteen on tuotu automaatit.

Meiltä Chorsu basaariin metrolla ajeltaessa on vaihdettava junaa puolivälissä, punaiselta linjalta siniselle. Risteysasema eli Paxhtakor on nykyään hyvin suosittu, sillä se on lähin asema uudelle Tashkent City Mall -ostoskeskukselle. Metrovaunut ovat täpötäysiä, mutta kukaan ei töni. Ja aina kun keski-ikäinen tai vanhempi nainen astuu sisään, nousee joku nuorempi välittömästi ja antaa istuinpaikkansa. Koputtaa olkapäälle ja osoittaa vapaata paikkaa, jos ei muuten huomaa istahtaa. Aluksi tämä tuntui nololta, mutta nyt ymmärrän sen olevan normaali käytäntö. Vaikka nuoriso tuijottaa puhelimiaan metromatkan aikana, katse nostetaan junan saapuessa asemalle ja omaa istumapaikkaa tarjotaan vapaaehtoisesti. Jossain on vielä käytöstapoja.

Pari pikaräpsäisyä metroasemilta.

Kuinka löydänkin itseni aina Chorsu basaarista!

Uudella ostoskeskuksella en ole vieläkään käynyt ja tuskin käynkään. Metromatkani ovat suunnanneet aina Chorsu basaariin. Nyt ei ole turistisesonki, joten torilla saa hieman normaalia enemmän huomiota kun tunnistetaan ulkomaalaiseksi. Hyvä puoli on se, että myyjät ovat kaupankäynnin hiljaisuuden vuoksi niin innokkaita myymään, että tarjoavat alennusta jo ennen kuin sitä ehtii pyytää. Kesämekot ovat nyt vaihtuneet lämpöisempiin talviasusteisiin. On kashmiria, samettia ja kevyesti topattua vaatetta. Sukkien materiaali on lampaan- ja kamelinvillaa ja kaninkarvaa. Tänään sukkamyyjä kaivoi laatikostaan paksut, silkkisen pehmeät pitkävartiset sukat. Hän kehui niitä hyviksi ja osoitti lappua. Siinä oli minkin kuva. En ole aiemmin kuullut, että minkin karvasta kudotaan sukkiakin. Jätin kuitenkin ostamatta. Ulkona auringossa kevyttoppis oli tänään liikaa, lämpötila nousi noin 15 asteeseen.

Taskhentin päivät hupenevat kovaa vauhtia. Tänään pääsemme vielä nauttimaan uzbekkikeittiön antimia yhdessä husbandin kollegoiden kanssa. Perjantaiksi on luvattu sitä kauan odotettua ja rukoiltua sadetta. Se olisi kovin tervetullut.

Joulukuun ensimmäinen

Tänään aukesi ensimmäinen luukku kauniista joulukalenteristamme, jonka saimme taas lahjaksi ystävältä Turusta. Kiitos Petri! Joulun lähestyminen näkyy Tashkentin katukuvassa. Myymälöiden ikkunoita ja julkisivuja koristavat muoviset havuköynnökset ja kimaltavat pallot. Toreilla ja supermarketeissa myydään kaikenlaisia joulukoristeita. Katusoittajatkin ovat vaihtaneet slaavilaissävyiset kappaleensa jingle bellsiin.

Tänään on vihdoin toiveita ilmanlaadun paranemisesta. Viime päivityksen jälkeen tilanne huononi entisestään ja eilen illalla saavutettiin jo vaaralliset AQI-lukemat. Tashkent oli hetken saastelukemiltaan maailman ykköskaupunki. Se on kyseenalainen kultamitalisija. Päädyimmekin tilaamaan ruokaa huoneeseen ja seurasimme kuinka aurinko laski punaisena pallona savusumuvaippaan.

Kaasunaamarit olisivat ehkä jo tarpeen.

Room service. Ei hassumpi maisema ”ravintolassamme”.

Eilen päivälläkin ilma oli melkoisen sakea kun teimme kolmen tunnin kävelylenkin vanhoille tutuille kulmille. Aurinko lämmitti ja kahvit juotiin ulkoterassilla. Varsinaisesti paksua ilmaa ei huomannut, mutta jälkikäteen keuhkot tuntuivat aika tukkoisilta ja yskitti. Olisi ollut ehkä fiksumpaa pysytellä sisätiloissa, mutta ”keväinen” ilma houkutti ulos.

Päiväkahvit kävelyn lomassa Shota Rustaveli -kadun varrella. Husbandin piiraasta löytyi sisältä iloinen yllätys: nakki!

Oli mukavaa kiertää yhdessä kaupungin katuja ja muistella aikaa, jolloin asuimme täällä. Jalat veivät tutuille kujille ja joka mutkassa muistot pulpahtivat esiin. Tuossa oli vanha lähikauppamme, tuossa leipomo, tuossa pieni viehättävä gruusialainen ravintola. Tuon talon sisäpihalla asusti aasi, joka veti päivisin kärryjä hiekkatiellä. Tuon talon rakentamista katselimme parvekkeelta ja nyt siitä on tullut hotelli. Tuossa oli vehreä ja satoisa päärynäpuu, tuossa kevään ensimmäinen kukkiva kirsikkapuu. Tuossa talossa kävin katsomassa meille asuntoa. Ja tuossa. Ja tuossa! Niin paljon kaikenlaisia muistoja, jotka Suomessa hautautuvat piiloon. Täällä ne heräävät henkiin ja välillä tuntuu, että voisin yhä jatkaa elämääni ihanassa satavuotiaassa jugendtalossamme Taras Shevchenko -kadulla. Vaikka kadun varrelta on pari vanhaa taloa tässä välillä kadonnut, meidän talomme seisoo yhä ylväänä. Parvekkeella on uudet verhot, puu parvekkeen edessä on kasvanut ja peittää sen jo lähes täysin. Asuuko puussa yhä harakkaperhe, joka säikähti pahoin öistä maanjäristystä? Käykö mynapariskunta yhä ruudun takana tiedustelemassa, olisiko keitettyä riisiä tarjolla? Vieläkö talon sisäpihan mökissä asuu mummo ja hänen viisi kissaansa?

Näitä pohdin täällä kaupungin ydinkeskustassa uudehkossa viiden tähden hotellissa, jota ei vielä ollut tuohon aikaan edes olemassa. Katselen maisemaa yli kaupungin sydämen, Amir Timur -aukion, jonka ympärille on nousemassa korkeiden hotellien ja toimistotornien keskittymä. Vanhat neuvostoaikaiset virastorakennukset katoavat yksi toisensa jälkeen. Yksi sellainen on tuossa ikkunan alla tyhjänä. Ei ole vaikea arvata, mitä pian tapahtuu. Tämä avara maisema on kohta historiaa.

Eilen kävelimme Grand Mir -hotellin ohitse. Sen kattoterassilla vietin aikanaan 50-vuotispäiviäni herkullisen yllätysillallisen merkeissä. Nyt yhdeksänkerroksinen hotelli näytti pimeältä ja ulko-ovella olikin lappu, jossa kerrottiin, että hotelli on suljettu. Löysin tiedon, että hotellin omistaa yksityinen taho, joka on päättänyt purkaa koko rakennuksen. Tilalle on suunnitteilla kolme 30-kerroksista tornia: ostoskeskus, liikekeskus ja hotelli. Purkutöiden oli määrä alkaa syyskuussa ja valmistua vuoden lopussa. Hotelli itsessään ei ole mikään arkkitehtoninen kaunotar, kaukana siitä. Mittasuhteiltaan se kuitenkin istuu tontilleen paremmin kuin suunniteltu tornikompleksi. Varsinkin, kun hotellin tontilla on myös suuri ulkouima-allas ja puutarha sekä tenniskentät. Niiden takana alkaa asuintalojen kortteli.

Tieto suunnitelmasta oli levinnyt jo kesällä sosiaalisessa mediassa ja elokuussa kyseisen kaupunginosan asukkaat lähettivät yhteisen vetoomuksen ja anomuksen viranomaisille kompleksin rakentamisen estämiseksi. Anomuksen allekirjoitti lähes 3000 ihmistä. Kopiot lähetettiin presidentille, ministerineuvostoon, valtakunnansyyttäjänvirastoon, rakennusministeriöön ja Tashkentin kaupunginvaltuustolle. Valituksessa kaupungin asukkaat toteavat, että hanke on ristiriidassa kaupungin hyväksytyn yleiskaavan kanssa, jonka mukaan kyseiselle alueelle saa rakentaa enintään viisikerroksisia rakennuksia. Asukkaita huolestuttaa myös seisminen turvallisuus, sillä Tashkent on maanjäristysaluetta. Tiiviin kolmen 30-kerroksisen tornikompleksin rakentaminen tiheästi asutulle alueelle on valituksen mukaan laitonta ja aiheuttaa suoran uhan asukkaille maanjäristyksen sattuessa. Vetoomuksessa todetaan, että hanketta on toteutettu ilman julkisia kuulemistilaisuuksia ja siten vastoin vakiintunutta menettelyä. Asukkaat vaativatkin avoimien kuulemistilaisuuksien järjestämistä ja hankkeen julkaisemista saatavilla olevissa lähteissä. On mielenkiintoista nähdä, onko asukkaiden äänellä lopulta käytännössä vaikutusta. Jotain merkitystä vetoomuksella tuntuu olevan, sillä purkutöihin ei ole vielä ryhdytty.

Kovin sumuiselta näyttää aamupäivän maisema yhä ikkunasta. Perjantaiset saderukoukset eivät ole vielä tuottaneet tulosta, sadepilviä ei näy. Aurinko porottaa sinnikkäästi kirkkaalta taivaalta ja sen säteet siivilöityvät saastesumun läpi lämmittäen mukavasti. Ilmanlaatu on jo vaihtunut vaarallisesta ainoastaan terveydelle vaaralliseksi. Tässä ilmanlaadussa eläminen vastaa noin viittä tupakkaa päivässä. Annan sumun vielä hieman hälventyä ennen kuin lähden savustamaan keuhkojani.

***

Iltapäivän lisäpäivitys. Onneksi tein kauppareissun jo aamupäivästä, sillä ilma ei todellakaan putsautunut, päinvastoin. AQI nyt jo yli 400 ja näkyvyys lähes olematon. Ei asiaa ulos.

Ja tilanne huononee yhä. Kohta 500 rikki.

Ja nyt tuntia myöhemmin AQI on 511.

Nyt kello 20:15 lukema 580. Ei paljon naurata.

Kello 21 meni 600 rikki.

Inversio – harvinainen ilmiö

Sille naureskeltiin Kummeleiden kuolemattomassa lentäjäsketsissä, mutta täällä aihe pistää mietteliääksi. Viime päivinä Tashkentissa ja muuallakin Uzbekistanissa on havaittu harvinaisen korkeita ilmansaastetasoja. Tilannetta pahentaa vallitseva lämpötilainversio, normaalille käänteinen olotila, jossa ilman lämpötila nousee korkeammalle mentäessä. Sen seurauksena ilma seisoo ja epäpuhtaudet kertyvät alempaan ilmamassaan, varsinkin katutasolle. Tänäänkin ilmanlaatu on terveydelle vaarallisella tasolla (ilmanlaatuindeksi eli AQI 202). Tällä lukemalla Tashkent pääsee jo kansainvälisestikin suurkaupunkien sijalle numero kolme, Intian Delhin ja Pakistanin Lahoren jälkeen. Ilmanlaatu tulkitaan hyväksi AQI-lukeman ollessa alle 50. Vertailun vuoksi Helsingin AQI on tänään 39. Eipä näitä Suomessa juuri tule seurattua, mutta jos aihe kiinnostaa, siitä voi lukea lisää oheiselta sivustolta: www.iqair.com/world-air-quality

Viranomaiset ovat antaneet suosituksen välttää ulkona liikkumista ja kehottavat käyttämään maskeja ulkona. No, kadunvarret ja puistot olivat äsken täynnä ihmisiä ja terassit lounastajia, kun ilma on sakeudestaan huolimatta muuten aurinkoinen ja heleä kuin Suomen loppukeväästä. Maskeja ei näy kellään.

Tashkentin kaupunki ryhtyi kuitenkin toimenpiteisiin ilmanlaadun parantamiseksi. Päästöjen aiheuttajiin eli liikenteeseen, teollisuuteen ja voimalaitoksiin ei voida lyhyellä aikataululla puuttua, mutta ilman pölypitoisuutta on mahdollista vähentää melko nopeastikin laajamittaisella kastelulla. Tashkentissa aloitettiin katujen ja puiden kastelu ilmansaasteiden vähentämiseksi. Säiliöautot kiertävät keskustaa ja ruiskuttavat vettä niin ajoteille kuin puistoihin. Myös kaikki kaupungin suihkulähteet ja viheralueiden kastelujärjestelmät kytkettiin takaisin päälle, vaikka niiden kausi oli jo päättynyt.

Paikallisuutisia tarjoavan Gazeta-lehden kuvia katujen ja puistojen kastelusta.

Marraskuun lämpö houkuttaa ulkoilemaan, varoituksista huolimatta.

Myös Chorsu-basaaria kiersi tänään säiliöauto, joka ruiskutti paineella vettä torialueen kävelykaduille. Ihmettelin kovaa meteliä metrosta torialueelle noustessani ja sitten näin edessäni veden roiskuvan paineella kivetykseen. Säiliöauton katolla istui mies vesiletku kädessään ja hän sieltä huuteli veden jylinän yli jotain, varmaankin että pois alta. Ihmiset pakenivat sinne tänne kojujen suojiin ja minä heidän mukanaan. Auto eteni hitaasti eteenpäin ja katselimme telttakatosten alla toisiamme, että uskaltaisikohan tuosta jo kipaista auton takaa seuraavalle basaarikadulle. Sen verran kovalla paineella vesi letkusta tuli, että pystyssä ei olisi pysynyt suihkun eteen sattuessaan.

Marraskuu on täällä vuoden epäterveellisin kuukausi. Takana on pitkät kuumat ja kuivat kesäkuukaudet ja lisäksi tänä vuonna syksy on ollut poikkeuksellisen kuiva. Paikallinen Muslimiliitto ilmoitti, että tulevana perjantaina kaikissa Uzbekistanin moskeijoissa rukoillaan yhteinen al-istisqa (”sateen puolesta” -rukous). Toivottavasti se tehoaa, sillä sääennuste ei lupaa sadetta lähiaikoina.

Tashkentin uusi vanhakaupunki

Päätin reilu kuukausi sitten olla lähtemättä mukaan Tashkentiin, kun husband sai komennuksen sinne varsin lyhyellä varoitusajalla. Sen sijaan lähdin Turkuun silakkamarkkinoille perinteiseen sukutapaamiseen. Iltaisin sain tuoreet kuulumiset Tashkentista, jossa vielä oli täysi kesä. Sen työrupeaman aikana husbandille kävi ilmi, että Tashkent kutsuu myös marraskuussa. Niinpä päätimme lähteä reissuun molemmat.

Harmillisesti emme olleet tässä välillä paikalla, kun presidenttimme vieraili Uzbekistanissa. Olisin mielelläni lähtenyt oppaaksi kaupungille ja vienyt hänet tuliaisostoksille Chorsu-basaariin. Tuskinpa hänellä olisi moiseen ollut aikaa, ehkei kiinnostustakaan.

Muutamassa viikossa Tashkentin kesä on muuttunut syksyksi. Muistan hyvin seitsemän vuoden takaa, miten syksy tuli täällä aivan yllättäen ja oli varsin lyhyt. Ei mitään kaunista pitkää ruska-aikaa, vaan pikainen siirtyminen lähes suoraan kesästä talveen. Juuri nyt on se vaihe, että puiden lehdet ovat kuin kärähtäneet, muuttuneet kuiviksi ja kellanruskeiksi. Pian ne tippuvat maahan. Puistoissa kastelujärjestelmät yhä toimivat, nurmi vihertää ja myna-linnut kylpevät sprinklereiden ruiskuttamissa lätäköissä. Kadunvarsille on istutettu orvokkeja, koristekaaleja ja syklaameja. Päivälämpö on vielä lähes 18 astetta, mutta aurinko ei pääse lämmittämään aivan täydeltä terältä paksun saastesumun vuoksi. Ilmanlaatu onkin sääsivun mukaan erittäin huono. Eilisen kolmituntisen kävelylenkin päälle kitalaki tuntui karhealta, vaikka muuten olikin mukava ulkoilla lähes kesäisessä säässä. Piipahdus Irish Pubin terassilla entistä kotia vastapäätä virkisti mukavasti.

Koska husbandilla oli vielä tänään vapaata, päätimme lähteä katsastamaan Tashkentin historiallisen vanhan kaupungin. Viime käynnistä on ainakin seitsemän vuotta vierähtänyt ja tuolloin koko alue oli menossa ”remonttiin”. Vanhankaupungin maamerkkejä ympäröivät plakaatit ennustivat hieman pahaenteisesti, että ihan pienestä renovoinnista ei ole kyse.

Ennustus osoittautui aivan oikeaksi. Tashkentissa on nyt uutuuttaan hohtava vanhakaupunki. Siihen on hieman vaikea suhtautua, sillä iso osa rakennuksista on juuri valmistuneita tai valmistumaisillaan. Alueelle on noussut kuin pieni Bukhara. Rakennukset ovat kauniita, vanhoja silkkitien madrassoja ja asuintaloja imitoivia. Kaikki on nuollun siistiä, puistojen istutuksia myöten. Kaiken keskellä seisovat yhä alkuperäiset monumentit, kuten 900-luvulta peräisin oleva ja pyhiinvaelluspaikkanakin toimiva Khast-Imamin aukio, madrassat ja moskeijat. Niiden ympärille on noussut täysin uusi kortteli, muun muassa massiivinen kulttuurikeskus ja lukuisia muita rakennuksia, joiden sisäpihoilla on matkamuistomyymälöitä. Reunimmaiset rakennukset ovat pian ovensa avaavia hotelleja. Ensi keväänä silkkitie experience ilmeisesti jatkuu Tashkentiin asti, mikä tietysti on ihan tottakin. Tähän asti sen on voinut aistia lähinnä vain Chorsu-basaarissa, joka on alkuperäinen silkkitien solmukohta ja kauppapaikka.

Vaikea äkkiseltään erottaa mikä on uutta ja mikä vanhaa. Tämän upouuden rakennuksen portailla presidenttimme ikuistettiin viime kuussa. 

Ehdottomasti antoisinta oli kuitenkin kävellä Anhorin kanaalin varrella sijaitsevan vanhan asuinalueen läpi. Sinne harva on aiemmin eksynyt, itsekään en siitä tiennyt. Alue selvisi kuin ihmeen kaupalla vuoden 1966 suuresta maanjäristyksestä. Savitiiliset rakennukset ovat viime vuosina olleet tosin lähes purkukunnossa. Onnekkaasti koko vanhankaupungin kunnostusprojektin yhteydessä myös tämä asuinkortteli päätettiin pelastaa ja siitä on nyt tulossa idyllinen ja viehättävä kaupunginosa. Toki myös turistinähtävyys, kun se sijaitsee aivan historiallisen vanhankaupungin kupeessa. Korttelia halkovan vanhan kastelukanaalin yli on rakennettu lukuisia kävelysiltoja ja sitä reunustavat kauniit katuvalot. Talot on osin jouduttu rakentamaan lähes uudestaan, mutta kapeilla labyrinttimaisilla kujilla pääsee kyllä kiinni menneen ajan tunnelmaan. Ja mikä hienointa, taloissa näkyy asuvan yhä ihan tavallisia perheitä.

Tashkentin vanhaakaupunkia on kuvailtu Uzbekistanin rikkaan kulttuuriperinnön mikrokosmokseksi. Se lienee hyvä kiteytys tämän päivän kokemukselle ja muistutus koko alueen huikeasta, mutta turhan unohdetusta historiasta. Paljon, paljon on vielä täällä nähtävää ja opittavaa itselläkin.

Kuuman viikon päätteeksi

 

Intensiivinen, pakahduttavan kuuma ja varsin sosiaalinen viikko Tashkentissa alkaa olla paketissa. Olen saanut viettää päivät itsekseni kaupunkia kierrellen ja illat ovat vierähtäneet mukavassa seurassa husbandin ja hänen kollegoidensa kanssa mielenkiintoisten keskusteluiden äärellä. On ollut antoisaa jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ovat asuneet eri puolilla maailmaa ja osin varsin erilaisissa maissa kuin me itse. On ollut myös jännä huomata, miten kokemukset uuteen maahan tutustumisesta ja siellä asumisesta ovat viime kädessä melko samanlaisia. Ja useinhan se on aika lailla sattumaa, mihin kukin sattuu työprojektin takia päättymään.

Vaikka olen todellinen lämmön ystävä ja melko tottunut kuumassa ilmastossa oleskeluun, olivat Tashkentin lukemat aluksi aika lailla shokki. Olen kantapään kautta aikanaan oppinut löytämään rajani ja siksi suhtaudun yli 35 asteen lämpötiloihin kunnioituksella. On aivan eri asia olla vaikkapa rantalomalla meren äärellä tällaisissa lukemissa kuin sisämaan miljoonakaupungin paahtavassa ja kuivassa ilmassa. Tänäänkin ilman kosteus oli vain 15 prosenttia. Onneksi puistot tarjoavat varjoa ja vesipullo on aivan ehdoton matkakaveri. Myös vauhtia on syytä hidastaa kun siltä tuntuu, ja kyllä usein on tuntunutkin. Silti olen kävellyt noin neljä tuntia päivässä. 

Aloitin kävelyretket Eko Park -puistosta, sillä oli tarve kerätä kestävyyskuntoa Chorsu bazaaria varten. Kuten olen aiemmin useasti kertonut, Tashkentissa on ällistyttävä määrä hienoja puistoja. Tashkentia ajatellessa ihan ensimmäisenä tulevatkin juuri puistot mieleen. Suuri osa niistä tehtiin vuoden 1966 suuren maanjäristyksen jälkeen ja puut, erityisesti vaahterat ja tammet, ovat jo melkoisia järkäleitä ja tarjoavat tähän vuodenaikaan kaivattua varjoa. Huomattavasti uudempi puisto, 12 hehtaarin kokoinen Eko Park, on yhdistelmä puistoa ja urheilupuistoa. Se onkin ihastuttava vehreä keidas keskellä kaupunkia kauniine istutuksineen, lukuisine puulajeineen, viihtyisin istuma-alueineen ja vesialtaineen. Puistosta löytyy muun muassa tennis-, padel- ja rantalentiskentät, juoksurata, joogaterassi, ulkokuntosali, piknikalue, lasten leikkialue, kahviloita ja ravintola.

Eko Parkin tunnelmaa.

Sitten tuli Chorsu basaarin vuoro. Se on Tashkentin nähtävyys numero yksi. Ei olisi haitannut yhtään vaikka olisi sattunut pilvinen päivä, mutta ei, aurinko porotti kuumasti jo heti aamusta. Halusin olla tolkuissani torireissulle lähtiessäni, joten pyysin hotellin respan ystävällistä naista tilaamaan itselleni yandex-taksin. Vartin taksimatka, noin kahdeksan kilometriä, taittui uudella sähköautolla mukavasti. Kyyti maksoi pari euroa. Chorsun maamerkki, suuri sininen kupolirakennus, kohosi pian taas tuttuna edessäni ja sydän löi pari lisälyöntiä onnesta. Kupolin suojissa on ruokatori lihatiskeineen ja säilöttyine vihanneksineen. Tällä kertaa kipaisin sen melko nopeasti läpi, mutta nappasin pari videopätkää torin kuhinasta mennessäni.

Chorsun kupoli.

Ruokatorin kuhinaa.

Kupolirakennusta ympäröivissä rakennuksissa myydään hedelmiä, tuoreita vihanneksia, kananmunia, leipiä ja mausteita. Siitä laskeudutaan portaita alas ja tullaan Chorsun varsinaiselle basaarille, joka levittäytyy laajalle alueelle telttakattoisina labyrinttimaisina kujina. Olin suunnitellut tekeväni täsmäiskut tuttuihin myymälöihin, mutta myyntipaikat olivatkin muuttuneet maaliskuusta täysin. Vanhat rakennelmat ja katokset olivat vaihtuneet uusiin moderneihin versioihin ja myyjien paikat vaihtuneet. Siellä sitten kuljin siksakkia pari tuntia etsien ja ihmetellen, kunnes kuumuus teki tehtävänsä, päässä alkoi surista ja ajatus sumentua. Ymmärsin, että on aika lähteä kotimatkalle.

Perinteisiä uzbekkiasusteita ja astioita.

Suuntasin torin reunustalle ja astelin portaita alas metron sisäänkäyntiin. Maan alla kävi viileä ilmavirta, jonka tuoksu on kuin yhdistelmä bensaa ja kellaria. Se on Tashkentin metron tuoksu. Ostin kassalta lipun (3000 somia eli noin 25 senttiä) ja tarkistin, että olen varmasti menossa oikeaan suuntaan. Kyllä vain, laiturin kyltissä oli tuttujen metroasemien nimiä. Niiden joukossa suosikkiasemani, Kosmonavtlar. Metro saapuikin lähes saman tien. Vaunu ei ollut täynnä, mutta silti nuori mies nousi penkiltä ylös heti minut huomattuaan ja antoi kohteliaasti istuinpaikkansa. Aina yhtä ällistyttävää. Istuin penkille tyytyväisenä ostoskasseineni. Metrojuna mennä kolisteli tunnelissa ja kuuntelin jo tutuksi tulleita kuulutuksia uzbekiksi, jotka melkein osaan ulkoa vaikken ymmärrä niistä kuin asemien nimet.  

Tänään pääsin viettämään päiväni husbandin kanssa ja teimme kävelyn jokirantaan, jossa polku kulkee pääasiassa puiden varjossa. Kävimme myös ostoksilla läheisessä Oloy basaarissa ja ostimme lounaaksi maukkaita somsa-piiraita. Huomenna on aika lähteä kotimatkalle. Illalla saamme seuraksemme vielä husbandin hollantilaisen kollegan, jonka tämänpäiväinen lento Lähi-Itään oli peruttu. Maailma tuntuu menevän hullummaksi päivä päivältä. On kuin ihminen ei tuntuisi koskaan oppivan mitään. Ei halua oppia.

Tashkentista jää taas mieleen ja sydämeen paljon jälkiä. Tänne on aina mukava palata. Muutama tunnelmakuva kertokoon loput.

(Paikallinen uimari, ei husband)