Hyvää kukon vuotta!

Kiinalaisessa kalenterissa vaihtui vuosi. Apina sai väistyä kukon tieltä. Apinoille itselleen luvataan parempaa vuotta, kuin mitä oma merkkivuosi oli.

Me katsastimme juhlatunnelmaa lähiostarillamme ja husband villiintyi shoppailemaan itselleen kokonaan uuden garderobin.

Kuvien myötä hyvää uutta vuotta kaikille! Tuokoon se onnea ja menestystä, kuten toivotus kiinaksi kuuluu:  Gōngxǐ fācái 

Käytöstavoista (ja niiden puutteesta)

Täällä päivät itsekseni liikkuessani teen taas havaintoja siitä, miten ulkomaalaiseen, jalan kulkevaan naiseen Jakartan liikenteessä suhtaudutaan. Toistaiseksi kokemukset ovat vain positiivisia. Ihmiset ovat kohteliaita ja huomaavaisia, mutta antavat myös tilaa. Paikallislehdessä oli havaintoja täysin vastakkaisesta käytöksestä. Ulkomaalaiset täällä asuvat naiset tilittivät tuntojaan kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä. ”Hei mitä kello on?”, oli jollekin huudettu. ”Mister, mister, hihihi” taas toiselle. ”Olet kaunis”, oli eräs nainen saanut kuulla paikalliselta mieheltä. Tämä oli ollut kävelyllä vaimonsa kanssa, mistä nainen oli erityisen ärtynyt. Saan itsekin täällä jatkuvasti tervehdyksiä ja välillä on jotain huudeltu autosta. En ole niistä mitään kokenut loukkaavana. Onhan kadun reunaa kävelevä ihminen, varsinkin bule, aika outo näky. Eikä tämä ole mitään verrattuna Stone Towniin, missä miehet eivät tyytyneet huutelemaan vaan kirjaimellisesti uivat liiveihin. Nämä lehtijutun leidit eivät ilmeisesti ole siellä koskaan käyneet.

Tervehdykset kuuluvat Indonesiassa vahvasti kulttuuriin. Olen bahasan alkeiden kurssilla oppinut, että puhutteluun kiinnitetään erityistä huomiota. Vanhempaa naista tulee puhutella Ibu, miestä Bapak. On myös omat sanansa neidille sekä miehelle, jota haluaa puhutella ”sir”. Sinä-sanasta on kaksi muotoa, virallinen ja tuttavallinen. Anteeksi-sanoja on kaksi riippuen kuinka paljon on syytä pyytää anteeksi. Tolong (please) kuuluu olennaisena kaikkeen kaupankäyntiin tai ruuan tilaamiseen. Hauska esimerkki kohteliaisuudesta on myös neuvo tinkimiseen. Ei pidä sanoa että tiputa hintaa tai anna alennusta, vaan kiertää se sanomalla voisikohan hinta olla alhaisempi. Silloin ei käsketä myyjää muuttamaan hintaa, vaan hän voi halutessaan kertoa uuden alennetun hinnan.

Kaikkialla maailmassa olen tottunut siihen, että jos tervehdin, siihen vastataan. Ja vastaan, jos minua tervehditään. Näin useimmiten tapahtuu Suomessakin. Tänään aamiaispöytään yksin jäätyäni, husbandin lähdettyä toimistolle, olin kuulevinani puhetta suomeksi. Olin selin ja kun nousin hakemaan hedelmiä, näin läheisessä pöydässä kaksi miestä, jotka todella juttelivat suomeksi. Pysähdyin heidän kohdallaan ja sanoin ”Hyvää huomenta, tuttu kieli.” (teen yleensä näin senkin vuoksi, että ihmiset tiedostavat että ymmärrän mistä he puhuvat, reilua niin). Vanhempi miehistä ei edes katsonut minuun, käänsi päänsä pois eikä sanonut mitään. Nuorempi tuijotti minua hetken, myöskin ihan mykkänä, katsahti sitten vanhempaa miestä ja käänsi pään pois hänkin. Sen jälkeen he olivat aivan hiljaa siihen asti, kun lähdin aamiaissalista. En ollut ajatellutkaan mitään keskustelua herätellä, mutta kaipa moinen huomenien toivottaminen oli heille sitten vallan vastenmielistä. Tuntui aika pahalta, etten ollut heille edes ihmisenä sen arvoinen, että minulle olisi jotain vastattu. Mikä lie miesten syy täällä oloon (ja mistä lie olivat kotoisin), mutta oikeastaan toivon, että vielä jossain ympyröissä törmäämme.  Tulen kyllä muistuttamaan, kaikkien kuullen, että mehän jo olemmekin tavanneet. Toivon, että he täältä ottavat mukaansa kotiin ainakin ripauksen sivistystä.

Sen sijaan tatuoitusäärinen australialaiseläkeläinen, jonka pelastin hissistä, tervehtii minua aina iloisesti. Hänen nuori aasialaisvaimonsa oli napannut avainkortin ja jättänyt miehensä ilman korttia hissiin seikkailemaan. Hissi ei liiku ilman korttia. Saatoin miehen kerrokseensa ja sen jälkeen hän oikein vetää kättä lipalle aina, kun törmäämme.

Asetuttu taloksi

Odotin hyppääväni sydäntalvesta suoraan tropiikin sateeseen ja kosteuteen. Vuodenaikoja täällä on käytännössä kaksi: sadeaika ja kuiva kausi. Virallisesti sadeaika kestää lokakuulta huhtikuulle. Tilastojen mukaan tammi- ja helmikuun pitäisi olla Jaavalla vuoden sateisimmat kuukaudet (18 sadepäivää/kk, sadekertymä 300 mm/kk). Viikon täällä oltuamme on satanut kunnolla vain kerran, silloinkin lyhyesti. Aurinko paistaa jo kuudetta peräkkäistä päivää poutapilvien pilkuttamalta taivaalta kuumasti. Sinistä taivasta ei loka- marraskuussa juuri nähnyt. Lämpötila ei vuoden aikana pahemmin vaihtele, 30 asteen tuntumassa mennään. Tänään tuo lukema on jo ylittynyt aamupäivästä.

Viime reissusta oppineena olen varautunut sadekeliin, koroilla ja ilman.

Olemme kotiutuneet hyvin ja saaneet huoneessa kaiken pikkuhiljaa pelaamaan. Safety box saatiin huoneeseen (kuuluu perusvarustukseen, mutta tästä huoneesta se oli viety pois) ja vihdoin se kaivattu nettiyhteyskin, kirjoituspöydällä nököttää nyt oma router. Pääsen jatkamaan bahasan verkko-opintojani. Pyykit pestään ilman tyrmäävää huuhteluainetta. Liikenne hurisee kodikkaasti avoimesta ikkunasta.

Meidän ikkuna ylimmän valkoisen kerroksen viimeinen vasemmalla.

Ensimmäiselle viikonlopulle ei otettu mitään suorituspaineita, husband sai levätä työviikon päälle.  Pieni kattokerroksemme osoittautui varsinaiseksi keitaaksi lepotuoleineen. Toisin kuin edellisessä majapaikassa, tällä altaalla on ihana rauha. Katolla käy myös miellyttävä tuuli. Siitä huolimatta siellä ei kovin kauan jaksa olla, sen verran polttava on aurinko. Kuntosali on jo otettu ohjelmistoon, eikä sielläkään ole ketään muita vielä näkynyt. Husband testasi myös hotellimme oman span. Hieroja näytti varsin vahvalle, mutta tässä tapauksessa ulkonäkö petti. Onneksi tien toisella puolella on hyväksi havaittu paikka, jossa hierojat ovat todella kovanäppisiä. Kun syksyllä olin siellä käsittelyssä, melkein itkin – tuskasta! En usko, että kroppaani on koskaan sellaisella teholla mankeloitu. Mutta sille pöydälle jäi kahden käsittelyn jälkeen melkein vuoden vaivannut vihlova kipu lapaluussa ja hartiassa. Aion mennä uudestaan.

Keidas. Rauha.

Viikonloppuna oli tietysti käytävä tarkistamassa myös lempiravintolat: lauantai-illan suosikkimme, meksikolainen Amigos happy hour margaritoineen, ja sunnuntain myöhäinen lounas Mamma Rosyssa (pizzat). Molemmat olivat ennallaan. Perjantaina sen sijaan testattiin viereinen El Asador, joka mainostaa itseään etelä-amerikkalaisena ravintolana. Ulospäin paikasta ei voi sanoa mitään, mikä on varsin tyypillistä tälle korttelille. Ravintolat eivät todella ole houkuttelevan näköisiä, niitä tuskin huomaa. Mutta sisälle kannattaa kurkistaa, kuten tässäkin tapauksessa. Ruma ulkokuori kätki sisälleen varsin viihtyisän miljöön. Takaseinällä oli valtava avotakka, jossa liekit löivät kattoon asti. Paikan erikoisuutena ovat grillatut liharuuat. Husband testasi paikan burgerin ja kehui sitä vuolaasti. Minun kana-annokseni oli maukas sekin ja iloisena yllätyksenä viinilistalta löytyi indonesialaista valkoviiniä ja vieläpä kohtuuhintaan (normaalisti halvoista ulkomaalaisista bulkkiviineistä saa maksaa kymmenen euroa lasilta). Indonesiassa tosiaan valmistetaan viiniä, vaikka sijainti päiväntasaajan lähellä ei viiniköynnöksille ihan ideaalilta kuulosta. Hatten Wines toimii Balilla. Siitä lisää toisen kerran. Nyt jalat vievät taas Kemangin kaduille.

Paluu Jakartaan

Vaihderikkaan Suomessa vietetyn joulun ja vuodenvaihteen jälkeen pääsimme palaamaan suunnitellusti takaisin Indonesiaan. Sunnuntai-ilta oli jo pimentynyt, kun Singapore Airlinesin täpötäysi kone rysäytti Soekarno Hattan kiitoradalle. Lento Singaporesta kesti vain tunnin ja 20 minuuttia. Takana oli kuitenkin yli 11 tunnin lento Helsingistä.

Pitkästä passijonosta selvittyämme otimme tutun taksifirman kyydin hotellille. Lokakuussa katselin ikkunasta vilahtavaa maisemaa jännityksen sekaisin tunnelmin, nyt se näytti jo lähes kodikkaalle. Uusi majapaikkamme sijaitsee samalla alueella kuin aiempi. Kriteerinä hotellin vaihdolle oli lähinnä se, että kahdessa kuukaudessa ehtii tulla paikat vähän liiankin tutuiksi. Allergiselle riittävä syy on myös vaihtaa hotelliin, josta saa huoneen ilman kokolattiamattoa.

Alussa on aina uudessa paikassa omat säätönsä. Meille annettu huone on, kuten toivottiin, ylimmässä 6. kerroksessa. Ikkunan alla kulkee alueen pääväylä, jolla on kova liikenne lähes ympäri vuorokauden. Sen ääneen on jo alkanut tottua, samoin läheisestä minareetista kantaviin rukouksiin. Viime yönä en niitä edes kuullut. Isompi ongelma on se, että internet-yhteys ei riitä huoneeseen (vain ulko-oven viereen). Siksi käynkin tänään katsomassa seminaariväeltä vapautuvat huoneet. Saatamme muuttaa.

Maisema länteen, vielä toistaiseksi.

Iloinen yllätys oli, että huoneesta saa ikkunan avattua. Indonesiassa on kuulemma laki, että hotellihuoneiden ikkunat eivät saa aueta. Liekö meillä lukko rikki vai mikä unohdus käynyt, mutta tätä ylellisyyttä en vaihda. Syksyllä kaksi kuukautta suljetuin ikkunoin pakkoilmastoinnissa eläneenä, kera kokolattiamaton, tervehdin verhoja hulmuttavaa ulkoilmaa kiitollisena.

Onnellinen lainrikkoja, ei haittaa meteli.

Puhtaat laattalattiat, ylellistä.

Toinen säätö on menossa pyykkipalvelun kanssa. Ensimmäiset pyykit tulivat puhtaina ja sileinä, mutta niin tyrmäävästi tuoksuvina, että meinasimme pyörtyä. Hajuallergikon painajainen. Juttelin asiasta siivousvastaavan kanssa, joka ymmärsi heti sanan allergia. Sanoi pyytävänsä, että pyykkipalvelu tekee pyykistä ”not so strong”. Toinen satsi saapui hieman miedompana, mutta silti kovin tuoksuvana. Tänään juttelin taas vastaavan kanssa ja kysyin, olisiko mahdollista olla käyttämättä huuhteluainetta lainkaan. Kyllä on, ilman muuta, hän vastasi. Tämä voi kuulostaa ihan saivartelulta, mutta kokemus on osoittanut, että meidän on oltava näissä pyykkiasioissa tarkkoina. Laosissa saimme pyykeistä aikoinaan molemmat niin pahat ihottumat, että niiden paranteluun meni kuukausia.

Lähikaupat ovat tallella ja kun olin ostamassa perusvarustusta huoneeseen (teetä, kahvia, vettä, nuudelisoppaa, "keittiömme" käsittää siis vedenkeittimen ja pienen jääkaapin), kassa katsoi minua ja kysyi eikö minulla todellakaan ole ”membership card”? Taisi muistaa naaman. Matkalla tervehdin avoviemäreitä, niiden yli tottuneesti pomppien. On aika taas uusille retkille.