Tunnelmallista Joulua

Tuubaamisen syntysijoilla

Vang Vieng on kaikkien kaljakelluntojen äiti, täältä koko touhu lähti liikkeelle.  Kellunnasta (tubing) tuli lopulta niin suosittua nuorten rinkkamatkaajien keskuudessa, että homma karkasi käsistä. Ajatushan on kiva, eli kellutaan traktorin sisäkumeilla virtaa pitkin ja napataan mukaan olut jos toinen matkan varrelta. Kuvaan tulivat mukaan kuitenkin myös vähän vahvemmat virvokkeet ja erityisesti huumeet. Kivikkoiseen veteen hypittiin köysikeinuista kuin Tarzan konsanaan ja monen hyppy päätyi surullisesti. Moni ei kellunut myöskään perille asti. Kun vuosien 2011 ja 2012 aikana liki 40 tuubaajaa (pääasiassa nuoria australialaisia) oli kuollut, puuttui Laosin hallitus asiaan ja vihelsi pelin poikki.

Nyt Nam Song –joella on huomattavasti rauhallisempaa kuin vielä pari vuotta sitten. Virtaa melovat kajakit ja jokunen tuubaaja. Joen varrelta löytyy enää muutama baari.

Me tuubasimme bisnesluokassa, pitkähäntäveneillä.

Villimpää menoa löytyi seitsemän kilometrin päästä Blue Lagoonilta. Käsittämätön teemapuisto, jossa hypitään turkoosiin veteen, ajellaan vaijeriköysillä korkealla puunlatvoissa (zip line), makoillaan auringossa ja kiivetään luolaan. Ja kaikkiin oma sisäänpääsymaksu.

Miesten harmiksi Brooke Shieldsiä ei näkynyt.

Äh, aina näitä kieltoja...

Husband kiinnostui näistä kulkupeleistä.

Myös sillan ylitys maksoi. Please to pay.

Uusia boutique-hotelleja nousee sinne tänne ja halvat guesthouset saavat väistyä. Vang Viengista on tulossa Vientianen ekspattien rauhallinen viikonloppukohde. 

Meidän bungalowimme.

Maisemakin ihan kiva.

Ja minä menetin sydämen tälle krokotiilineidolle, joka lähti mukaamme. Hän sai nimekseen kotijokensa mukaisesti Nam Song ja totuttelee nyt uusiin maisemiin Mekongin rannalla.

Tonttuja Vientianen yössä

Minä päästin ehkä irti Phnom Penhistä, mutta se ei minusta. Mukaan tarttui jonkinmoinen flunssa, joka on pitänyt otteessaan jo viikon. Niinpä olikin sopiva aika aloittaa glögikausi. Illat ovat alkaneet viiletä merkittävästi ja öisin mennään jo reippasti alle 20 asteen. Pitkähihaista tarvitaan iltaisin, mutta päivät ovat aurinkoisia ja lämpöisiä. Voisi sanoa, että sää on kuin Suomen kesä parhaimmillaan. Tämä on kuitenkin Laosin sydäntalvi. Parvekkeemme valkoinen bougainville tuntuu nauttivat sekin.

Perjantaina minulla oli ilo viedä viisi vierailevaa turkulaisherraa joululahjaostoksille. Rattoisan ja onnistuneen kierroksen päälle kävimme vielä yhdessä lounaalla. Illalla kokoonnuimme suurella joukolla Highland-baariin kerran kuussa pidettäville Suomi-drinksuille. Valtaosa täällä asuvista suomalaisista lähtee jouluksi kotiin. Meillä on vuorossa ensimmäinen joulu Laosissa.

Heja Sverige! Vientianesta saa ihan oikeita pipareita.

Nuorisolla oli lauantaina perinteinen 12 baarin kierros tonttuasuissa. Me jääväsimme itsemme (liian vanhoja?) ja kutsuimme muut vanhukset parvekkeellemme glögille. Kisakatsomomme kannusti iloisesti, kun tonttujoukko saapui etappiin numero 3 eli viereiseen Spirit Houseen. Kierros oli vasta alussa, mutta tunnelma jo korkealla. Me jatkoimme ilman tonttuasuja läheiseen espanjalaiseen ravintolaan illalliselle.

Tonttujoukko huomio ja katse ylöspäin...

Lopuksi Mekong-päivitys: hiekkasärkkä alkaa ottaa kuivan ajan muotoaan. Kuva parvekkeeltamme tänä aamuna.

Been there, done that...

Miten hiljaiselta, rauhalliselta ja puhtaalta tuntuukaan kotoisa joenpenger. Aamun raikas 19-asteinen tuuli, aavistus savun tuoksua ilmassa, varpusten sirkutus ja naapuriravintolan aamiaisäänet.

Ensimmäistä kertaa ei tehnyt tiukkaa lähteä Phnom Penhistä. Olen kai nyt päästänyt siitä vihdoin irti. Viiden päivän aikana sinne ehti taas sukeltaa sisään ja tuntea sen hektisen levottoman olon, jonka tuo kaupunki aiheuttaa, hyvässä ja pahassa. Kun ajelin tuktukilla Russian marketille sakeassa pakokaasussa ruuhkan keskellä, kaupungin jatkuvasti ylöspäin nousevaa siluettia katsellen ja tuttua poraamista ja sirkkelöintiä kuunnellen, tuli tunne että kaupunki ei ole hallinnassa. Se ei ole enää Phnom Penh – The Charming City. Se on kaiken muutoksen keskellä menettänyt valtavasti charmiaan. Kehitys on luonnollista, tottakai. Olen tästä aiemminkin puhunut, en ollenkaan toivo että kaupunki museoitaisiin jotta siellä aiemmin asuneet ekspatit voisivat mennä fiilistelemään vanhoja muistojaan. Muutos vaan tapahtuu sellaisella vauhdilla ja suunnitelmattomasti, että kaupungista on tulossa kovaa vauhtia todella ruma. Vanha asuinalueemme BKK1 muistuttaa lähinnä sotatannerta. Suurin osa vanhoista villoista on hakattu alas ja niiden paikalle on noussut tai on nousemassa 10-20 –kerroksinen talo. Jäljelle jääneistä villoista on tullut ulkomaalaisia ketjukahviloita, burgerkingejä ja dominospizzoja. Alue voi pian muuttaa nimensä Disneylandiksi.

Lukuisista ulkomaalaisten projekteista, suunnitelmista ja rahoituksesta huolimatta rantakatu on edelleen täynnä kerjäläisiä, pääosin lapsia. Ja valitettavasti turistit jakavat heille rahaa ja jututtavat heitä, kuvittelevat auttavansa. Tosiasiassa he varmistavat sen, etteivät nuo lapset koskaan pääse kouluun. Lasten äiti kerää rahat nurkan takana ja patistaa heidät taas seuraavien turistien kimppuun. Kerjäläistytöt, mikseivät pojatkin, pääsevät muutaman vuoden päästä seuraavalle tasolle eli myymään itseään baareihin. Tämäkin touhu kukoistaa ja entistä vanhemmat turistiäijät toteuttavat sairaita tarpeitaan itseensä kovin tyytyväisinä. Olin onnistunut unohtamaan millaista tuon touhun ja näiden koomisten parien seuraaminen ihan vierestä on ja voin suorastaan fyysisesti pahoin kun sen keskelle taas jouduin. On tullut vuosien varrella nollatoleranssi asian suhteen. Näistä kahdesta teemasta jäi todella turhautunut olo, ei mitään kehitystä sillä sektorilla. Rahat ja apu menevät selkeästi tärkeämpiin asioihin, kuten rakennusbisnekseen. Taustalla on tietysti myös se, että asiaa (lapsikerjäläisiä, prostituutiota) ei pidetä ongelmana.

Vuosikerta HK bleu vosunsa kera kärventymässä hotellimme altaassa.

Upouusi hotellimme jokirannassa (kuva sivun yläreunassa) oli päällisin puolin aivan mainio. Huone oli kiva, aamiainen hyvä, katolta upeat maisemat. Puitteet olivat kuin missä tahansa hyvätasoisessa kaupunkihotellissa. Olisi voinut kuvitella, että myös henkilökunta olisi vastannut tätä tasoa. Valitettavasti vaikutti siltä, että varsinkin respan porukka oli hotellin omistajien pilalle hemmoteltua jälkikasvua, täysin ammattitaidotonta ja kyvytöntä asiakaspalveluun. Miten maasta, jossa on ehkä maailman ystävällisimmät ja sydämellisimmät ihmiset, voi myös löytyä ne ylimielisimmät ja typerimmät? Meillä ei ollut mitään isoja pyyntöjä, toivoimme vain että voisimme pitää huoneen muutaman ekstratunnin kun lähtö oli vasta illalla. Late check out?, tiedustelimme. No no. Not possible. Ihanko oikeasti ei ole mahdollista? Sitten soitellaan jonnekin ja sanotaan tylysti, että se maksaa. Tottahan toki se maksaa, ihan normaali käytäntö. Että onnistuuko se? Soittelua jonnekin. Sitten tulee hinta. Maksamme sen. Lähtöpäivänä käymme myöhäisellä lounaalla ja tulemme hotellille pakkaamaan. Huoneen sähköinen avain ei enää toimi. Sitten taas soitellaan respasta ja naputellaan tietokonetta. Tulee töykeä vastaus: You check out yesterday and didn´t tell. Respan onttopäät univormuissaan tuijottavat meitä tumput suorina. Pienen keskustelun (ja valtavan itsehillinnän) jälkeen he sitten ymmärtävät että se late check out –maksu tarkoitti sitä, että sinne huoneeseen ihan vielä pääsisi sen normaalin kello 12 check out –ajan jälkeen. Oh, you want to go to room! Onneksi olkoon vaan maan tulevaisutta ajatellen, jos se on näiden nuorten varassa.

Tiedostan että kaikki nämä kielteiset havainnot ovat osa omaa eroprosessiani paikasta. Siellä asuessaan niitä yritti vaan kestää, mutta arvet ovat syvällä.

Sitten ne huippuhetket. Tuttujen tapaamisia, hyvää ruokaa, elävää musiikkia. Yksi hienoimpia kokemuksia oli nähdä legendaarinen khmer rockia soittava Drakkar-bändi lavalla. Bändin edellinen virallinen esiintyminen oli 41 vuotta sitten ja hetki oli tunnelmallinen, kun he alkoivat soittaa. Siinä oli kyynel silmässä monella. Toivottavasti 60-luvun khmer rock saa tästä uutta nostetta ja herää uudestaan eloon. Kambodzhassa nimittäin osattiin tuolloin tehdä musiikkia.

Drakkar silloin...

...ja nyt.

Niin, kaikki muuttuu ja toisaalta ei mikään. Skoolasimme lähtömaljat lentokentän FCC:llä oheisen kyltin alla. Tuntui jotenkin oikealta lähteä.

Back in Phnom Penh!

Teknisiä ongelmia selviteltyämme (tietokoneeseen ei löytynyt uutta laturia rikki menneen tilalle Vientianesta, uusi tilattu Suomesta ja tulee turkulaisherran kyydissä) ja viisumien taas mentyä umpeen päädyimme vanhoille kotikulmille. Vuosi aikaa viime käynnistä Phnom Penhissä, pisin tauko 15 vuoteen.

Kaikenlaisia tuntemuksia ensimmäisen vuorokauden aikana. Iloisia jälleennäkemisiä tuttujen kanssa, kaikki paikat vilistävät vahvoja muistoja, kokemuksia, ihmisiä, fiiliksiä vuosien varrelta. Mutta onpa muuttunut Phnom Penh taas vuodessa. Liikenne on aivan hullua, ilma sakeana pakokaasusta, uusia torneja nousee kaikkialle, vanhat tutut talot on joko purettu tai jääneet puristuksiin betonimöykkyjen väliin. Hiljaisen pienen Vientianen jälkeen tämä kaikki hengästyttää. Kaduilla kerjäävät lapset ja entistä avoimempi prostituutio oksettavat. Jotkut asiat eivät valitettavasti muutu, päinvastoin.

En tiedä haluaisinko enää asua täällä. Käymässä on kuitenkin kiva olla. Keskitytään niihin hyviin puoliin ja lempipaikkoihin. Kuvat hotellimme katolta.