Lungit laot

Olen varmasti moneen otteeseen maininnut jo aika kuluneen, Indokiinan naapurimaiden eroa kuvaavan sanonnan, mutta laitetaan vielä kerran:

Vietnamilaiset viljelevät riisiä. Kambodzhalaiset katsovat, kun se kasvaa. Laot kuuntelevat, kun se kasvaa.

Laosilaisia on ehkä liiaksikin kutsuttu rennoiksi ja verkkaisiksi, mikä ei kyllä täysin pidä paikkansa. Mutta vissi ero ainakin itselleni tutumpiin khmereihin tällä kansalla kyllä on. Suurin ero liittyy rahaan ja sen voimaan. Kun Kambodzhassa kaikki tuntuvat myyvän jotain: ruokaa, käyttötavaraa, omaa tai sukulaistensa osaamista tai itseään, täällä moinen yrittäjyys on tyystin kadoksissa. Se tosin johtunee tästä vallitsevasta järjestelmästä, joka tunnetusti kitkee liiketoiminnan vapautta muiden vapauksien ohella. Mutta ällistyttävää on se, että raha ei todella tunnu olevan täkäläisille kovin tärkeää.

Esimerkkinä tuttujen kertomaa. Eräisiin juhliin oli palkattu paikallinen baarimikko, joka oli saanut meriittiä drinkkientekotaidoistaan oikein kansainvälisissä kilpailuissa. Juhlat sujuivat hyvin ja niinkin hyvin, että työajan päättymiseksi sovittu puolenyön rajapyykki lähestyi uhkaavasti (Laosissa ravintoloiden virallinen sulkemisaika on klo 23.30, viimeistään klo 24). Tunnin lisätyövuorosta juhlien isäntä oli valmis tuplaamaan koko illan sovitun palkan. Ei käy, vastasi baarimikko. No kolminkertainen palkka? Ei kiitos, lähden kotiin, oli vastaus. Tätä ei tapahtuisi Kambodzhassa ikinä, päinvastoin. Paikalle olisi tullut puoli sukua auttamaan ja tekemään drinkkejä vaikka aamuun asti.

Toinen esimerkki tulee paikallisesta puuvillaompelimosta. Kun kysyntä oli kovaa mutta laitekapasiteetti tuli vastaan, amerikkalainen omistaja päätti ottaa käyttöön yötyövuorot tarjoten toki tällaisesta vuorosta vastaavaa korvausta. Kaikki oli valmiina, mutta kas, kukaan ei suostunut tulemaan töihin. Eihän töitä nyt öisin tehdä! Kuuleman mukaan koneet seisovat yhä puolet vuorokaudesta.

Sama tilanne oli kumipuuplantaasilla, jolla puista valuvaa kumia on kerättävä myös öisin. Kukaan ei suostunut hommaan. Kun jostain löytyi sitten kiinalaisia yötyöntekijöitä, alkoi valitus. Ne vievät meidän työt!

Kuulostaa tutulta.

Lao Expat Open

Tennis yhdistää ihmisiä paremmin kuin kännykkä. Satunnainen tapaaminen tenniskentän laidalla johti kutsuun kisoihin, jotka pelattiin lauantaina kaupungin ulkopuolella. Vuoden 2009 SEA Games –tapahtumaa (Kaakkois-Aasian maiden vuotuinen urheilukilpailu) varten rakennettu massiivinen stadion-kompleksi sai käyttöä. Siellä ei vuoden 2009 jälkeen juuri mitään olekaan tapahtunut, ja sen näki. Rakennukset olivat pahoin rapistuneita ja pensaat ja köynnökset puskivat laattojen läpi. Kaikesta kuitenkin huomasi, että paikka on aikoinaan rakennettu isolla rahalla. Ei tosin omalla, vaan kiinalaisten, jotka saivat vastineeksi maa-alueen Vientianen keskeiseltä joenrantakaistaleelta. Halvalla meni.

Tenniskentät, joita oli kahdeksan, olivat yllättävän hyvässä kunnossa. Kisoihin osallistui 18 pelaajaa liki kymmenestä eri maasta. Husbandin kaksinpeli päätyi ruotsalaisvastustajan voittoon, mutta pientä lohtua toi tilaisuus pelata keskuskentällä. Vain yleisö puuttui. Nelinpelissä sen sijaan pärjättiin hyvin, kun brittiparin kanssa päästiin semifinaaleihin asti.

Un petit peu de Paris en Indochine

Mighty Mekong

Kolmas viikko jo menossa Vientianessa ja taivas on ensimmäistä kertaa sininen. Lämpötila kipuaa heti reippaasti yli 30 asteen. Aamulenkki kaupungin toiseen päähän, postiin ja Talat Saoon (Morning Market) oli lämmintä puuhaa. Sujuvasti jo rikon liikennesääntöjä paikalliseen tapaan ja kävelen suojateitä punaisia päin, sillä valot vaihtuvat todella harvoin. Ja kun vaihtuvat, ovat vihreällä vain niin pienen hetken, ettei edes minun pitkät askeleeni riitä ylittämään katua siinä ajassa. Autot sen sijaan noudattavat valoja yllättävänkin kiltisti.

Sadeajan loppua odotellaan, mutta viime päivien ukkoset ja sateet ovat olleet todella rajuja. Eilisiltana katselimme parvekkeelta paksun mustan pilven lähestymistä kaupungin päälle ja pian jo salamoi ja jyrähteli samanaikaisesti. Taivas repesi ja vettä piiskasi valtavalla voimalla. Sitten meni koko kaupungista sähköt. Vastarannalla Thaimaassa näkyi valoja, muuten oli ihan pimeää. Tunnelmallista sähköttömyyttä kesti liki puoli tuntia. Sitten koko kaupunki syttyi tuikkimaan kuin yhdellä napinpainalluksella ja sadekin alkoi hellittää.

Mekong on tähän aikaan vuodesta upeimmillaan, leveä ja ylväs. Virta vie vahvasti kohti etelää. Vientianen rantapenkka on äskettäin pengerretty täyttömaalla, joten pelkoa joen tulvimisesta pääkaupungin kaduille ei ole. Sen sijaan etelämpänä, Paksessa, annettiin tänään tulvavaroitus. Pahimpien tulvien toivottiin jo olevan ohi tältä sadekaudelta, mutta Mekongin pinta jatkaa nousuaan.

Mekong River Commissionin tulvaennustusten mukaan Mekongin pinta ylittää meidän kohdallamme huomenna 10 metrin rajan. Tulvahälytysraja on 11,5 m ja tulvaraja 12,5 m. Ainakin hälytysraja rikottaneen viimeistään huomenna jo monessa paikassa alajuoksulla, myös Kambodzhassa.

Sammakoita ja vohveleita

Kun ilta hämärtää, Vientiane näyttää parhaat puolensa. Liikenne hiljenee, ihmiset kerääntyvät lenkille joenrantaan, ravintolat avaavat ovensa ja katukeittiöistä nousee höyry ja mahtavat tuoksut. Toistaiseksi olemme keskittyneet lähinnä laokeittiön antimiin, joista mainittakoon laab (chilillä, valkosipulilla, korianterilla ja sitruunaruoholla maustettu, jauhetusta lihasta tehty salaatti), erilaiset curryt, kevätkääryleet, tuoreen inkiväärin kanssa paistetut vihannekset ja tietysti jo aiemmin ylistämäni Mekongin kalat. Ja toki Laosin keittiöön olennaisena osana kuuluva sticky rice on testattu sekin (tiedoksi erityisesti tämän herkun ystävälle Säkylään). Eilen piti jo vaihtelun vuoksi kokeilla rantakadun pientä intialaista Nazimia, joka ilahdutti positiivisesti. Pöytämme vieressä kadulla oli ravintolan take away –kärryt, joissa paistettiin munalla ja lihalla täytettyjä lettusia sekä vohveleita, joille lurautettiin tuhti annos kondensoitua maitoa. Asiakkaita oli välillä ihan jonoksi asti.

Kävelimme rantaa pitkin kotiinpäin ja tarkastimme samalla iltatorin valikoimat. T-paitoja, huiveja, laukkuja, lyhtyjä. Tinkiä saa, mutta tyyli on toinen kuin kotoisella Russian marketilla. Kysyn hintaa. Myyjä kertoo sen mutta arvaa, että aion tinkiä. Sitten, pienen tovin päästä, hän tuo taskulaskimen ja naputtaa siihen ehdottamansa hinnan, 60 000 kipiä. Nollaan sen ja laitan vastaehdotuksen. Ehei, myyjä pyörittää päätään ja vie sekä laskimen että himoitsemani hamosen pois! Rupeaa palvelemaan muita. Odotan hölmistyneenä, mutta olen päättänyt ostaa hameen. Armeliaasti myyjä tuo laskimen uudestaan käteeni. Nostan vähän hintaani ja saankin vastaehdotuksen. Vielä yksi kierros ja kaupat syntyvät. Myyjä laittaa hameen pieneen muovipussiin ja ojentaa sen minulle. Hymyileekin.

Kotimatka jatkuu ja vuorossa on katukeittiöiden rivi. Tarjoilijat ojentavat meille ruokalistojaan. Jalkakäytävälle asetetut tyynyt ja matalat pöydät ovat jo täyttyneet paikallisista asiakkaista. Jokunen nuori rinkkamatkaaja erottuu joukosta. Jään katselemaan yhden tiskin tarjontaa. Grillissä höyryää jos jonkinmoisia vartaita. Kaikkiin annoksiin kuuluu myös kourallinen tuoreita yrttejä ja salaattia. Mutta mitä on vaaleanpunaisessa vadissa? Nyrkinkokoisia pulskasäärisiä rupikonnia, jotka tuijottavat minua nappisilmillään.

Suru Sansibarilla

Sain tänään Sansibarilta tiedon, että järkyttävässä lauttaonnettomuudessa kuoli kaksi SMOLE-projektin paikallista maa- ja ympäristöpuolen työntekijää. Olivat kotimatkalla Ungujalta Pemban saarelle. Projekti viettää tänään surupäivää.

Kansainväliset tv-kanavat välittivät järkyttäviä kuvia tragediasta ja me seurasimme niitä surullisina. Hesari puolestaan otsikoi: ”Ainakin 190 hukkui Tansanian edustalla, suomalaisia ei tiettävästi aluksella”. Lienee turha toivoa, että Suomessakin opittaisiin joskus kunnioittamaan katastrofien uhreja ja tuntemaan myötätuntoa sen sijaan, että heti ensimmäisenä ruvetaan miettimään että olikohan siellä suomalaisia mukana.

Lähetän osanottoni Sansibarille ja uhrien omaisille. Kuvassa huono-onninen M/V Spice Islander, jonka lastausta katselimme rannassa monet kerrat viime talvena.

Ensiaputaitoja koululaisille

Sain kutsun ystävältä Kansainvälisestä Punaisesta Rististä World First Aid Day -tapahtumaan, joka järjestettiin upouudella Lao-Vietnam ystävyyskoululla kaupungin ulkopuolella. Suuri juhlasali oli täynnä innokkaita koululaisia, jotka saivat harjoitella ensiavun antamista, lastoittamista ja kolmioliinojen laittamista. Poliisi antoi valistusta liikenneturvallisuudesta ja näytti mykistäviä kuvia ruhjoutuneista onnettomuusuhreista ja irronneista raajoista. Välikevennyksenä saatiin paikallisen hip hop-tanssiryhmän näytös, joka sai raikuvat aplodit. Tv-kamera taltioi tilaisuuden, joten luultavasti ehdin paikkallisuutisiin tällä kertaa ennen husbandia.

Kaduntallaajan perspektiivistä

Sabaidee

Ensimmäinen kunnon kävelylenkki takana. Vielä meinaa tulla talven peruina tervehdyksenä reteesti Jambo, mutta tämä huomattavasti naisellisempi lao-versio Sabaidee alkaa jo luonnistua. Viimeinen tavu, dii-i, vetää väkisinkin suupielet korviin ja silmätkin hymyyn.

Päähavainto Vientianen kaduilla oli, ettei tämä kaupunki nyt ihan valtavasti ole muuttunut neljän vuoden takaisesta reissustamme. Silmiinpistävin ero on autojen määrä. Kadut ja niiden varret ovat pullollaan autoja, vieläpä uusia sellaisia. Husband pääsi jo paikallisliikenteen sekaan, kun sai käyttöönsä Honda Stream-merkkisen kulkuneuvon. Ei ole ihan tuoreinta mallia (Thaimaan tuonteja) ja ratin paikka on jossain vaiheessa vaihdettu oikealta vasemmalle. Niinpä moni asia on väärinpäin; vilkku ja pyyhkimet päinvastoin kuin yleensä, ikkunat aukeavat päinvastaisista napeista jne. Tekee ajamisen kuulemma mielenkiintoiseksi.

Kahviloita, ravintoloita, erilaisia hoitoloita, hotelleja ja butiikkeja näyttää pieneen kaupunkiin mahtuvan varsin kiitettävästi. Mekong tuntuu myös tarjoavan kalasaalista ja eilinen annos, uppopaistettu kokonainen jokikala tulisella papaijasalaatilla ja riisillä, antoi oikein lupaavan kuvan tulevasta.

Vientiane, Laos

Laajasalosta Mekongin rannalle Laosiin vei 26 tuntia, joista 13 lennettiin (HEL-FRA-BKK-VTE). Vientiane on tuttu kaupunki pariltakin aiemmalta visiitiltä, mutta ensimmäistä kertaa meillä on nyt tilaisuus syventää tuttavuutta Laosiin ajan kanssa. Tällä kertaa parin kuukauden verran.

Kohta vuorokausi takana ja siinä ajassa olemme ehtineet hoitaa rutiinit eli kävellä keskustan ympäri, ostaa paikalliset puhelinkortit, vaihtaa paikallista valuuttaa (kip) ja avata nettiyhteyden. Sen lisäksi olemme ehtineet myös muuttaa. Vaihdoimme nimittäin kaksiosta yksiöön ja samalla toisesta kerroksesta ylimpään eli kuudenteen. Tilasta tingittiin, mutta jokimaisema korvaa sen hyvin. Pääsyy vaihtoon oli kuitenkin kostea kokolattiamatto makuuhuoneessa, joka ei ole tropiikin ilmastossa paras vaihtoehto.

Iltaa alkaa hämärtää, palmunlehvät väreilevät tuulessa ja sadeajan täyttämä Mekong virtaa tyynenä Laosin ja Thaimaan välillä. Autojen, mopojen ja tuktukien hurina peittää muut äänet, lepakot aloittavat iltalentonsa.