Paratiisin nurmet

“Oh, what a kingdom! None of the lawns of paradise

Can be compared with ancient Shash.

And the one who settled here for good

Will forever forget about paradise groves.

Perhaps, to die in Tashkent is better

Than to live a dragging life in another place“.

-      
-   Zayn ad-DinVasi  (1485–1556)

Tammikuiset Tashkentin puistot tuntuvat suorastaan paratiisille, kun katson Helsingin säätietoja. Kesällä vehreät puistot valtavine tammineen ja vaahteroineen antavat tervetulleen suojan armottomalta auringolta, mutta näin talvellakin puistoissa on elämää. Koska maa ei jäädy, vihreyttä riittää ympäri vuoden. Puistoihin tullaan lukemaan, tekemään ristipistotöitä, lenkkeilemään, leikkimään, kuhertelemaan tai vaan nauttimaan auringonsäteistä silmät kiinni, kasvot kohti taivasta. Tällä viikolla huomasi selvästi kasvukauden käynnistyneen. Nurmet eivät enää vaan viheriöi, vaan nurmikko on alkanut kasvaa. Maasta puskee apilaa ja voikukkia, ilmassa pörrää kärpäsiä, peipot ja mustaras ovat aloittaneet laulunsa.

Amir Timurin puisto eilen (video).

On väitetty, että Tashkent olisi yksi maailman vihreimmistä pääkaupungeista. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Ruutukaava-arkkitehtuuria täplittävät lukuisat viheralueet. Noin 35% kaupungin pinta-alasta on puistoja tai muuten puiden, pensaiden ja istutusten peitossa. Isoja puistoja on parikymmentä ja melkein jokaisessa korttelissa on lisäksi oma pieni puistonsa. Moni puisto rajoittuu kanaaleihin ja virtaavan veden solina saa melkein unohtamaan, että ollaan kuitenkin keskellä autiomaata, hyvin kaukana merestä.

Koivu vielä talvihorroksessa.

Vapaa puistonpenkki.

Terassikahvit.

Katutaidetta.

Vaikka kävelykilometrejä on tässäkin kaupungissa kertynyt jo varmasti satoja, löytyy yhä vain uusia reittejä ja maisemia. Tashkent on yllättävän pittoreski, enkä tarkoita pelkästään kaupunkia sinänsä. Näen päivittäin tilanteita ja hetkiä, jotka ikuistan verkkokalvoilleni. En pidä ihmisten kuvaamisesta, se tuntuu tunkeilevalta ja epäkohteliaalta. Ne kaikkein parhaat kuvat ovatkin pään sisällä muistoissa. Aukeava portti, jonka takaa ilmestyy vanha huivipäinen uzbekkirouva viiden kissansa kanssa. Kolme karvahattuista herraa, jotka ovat syventyneet keskusteluun puistonpenkillä. Epävarmoin askelin lähestyvä suurisilmäinen tupsulakkinen taapero, joka hymyilee valloittavasti minua ylöspäin katsoessaan. Vanha talutettava mummo, jonka silmätkin nauravat kun tervehdin häntä.

Paljonko maksaa... сколько...?

Keväisen viikon päätteeksi kävi talvi tekemässä epätoivoisen yrityksen näilläkin kulmin. Sunnuntaina satoi vuoroin vettä ja lunta, joka ei kuitenkaan jäänyt maahan vaan suli lätäköiksi. Linnut mykistyivät ja pakenivat jonnekin suojaan. Nyt jatkuu kevät, aurinko porottaa siniseltä taivaalta. Puissa on silmut, osa pensaista on puhjennut kukkaan ja nurmikko vihertää. Puistoissa kohennetaan kukkapenkkejä ja istutetaan uusia taimia. Mielenkiintoista sinänsä, että orvokki on täällä talvikukka. En ole missään nähnyt niin paljon orvokkeja kuin täällä. Puistot ja kadunvarret ovat niitä täynnä. Orvokit sopivatkin täkäläiseen talveen mainiosti, sillä ne kestävät pienet yöpakkasetkin.

Myös kehäkukat alkavat aueta.

Osa pensaista on kukassa, tätä en tunnistanut.

Arkiset aiheeni jatkuvat, mutta en voinut olla taas hämmästelemättä täkäläistä hintatasoa tänne palattuamme. Suomessa vietettyjen viikkojen jälkeen täkäläisissä hinnoissa tuntuu olevan pilkkuvirhe, kaikki on melkein kymmenen kertaa halvempaa.

Lauantaina nautimme taas oopperasta, vuorossa Carmen (liput viisi euroa henkilöltä).

Päätin peilata asiaa ihan faktapohjalta oman tuntuman tueksi. Eri kaupunkien hintatasoja seuraava ja vertaileva Numbeo-sivusto tarjoaa tähän kaipaamaani tilastotietoa. Sivuston tiedot on päivitetty tammikuussa 2019, eli varsin tuoreita lukuja pitäisi olla tarjolla. Päätin katsoa niitä lähemmin.

Numbeon mukaan elintasoindeksi Tashkentissa on noin 64 % alhaisempi kuin Helsingissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että saman elintason ylläpitoon kuluu Tashkentissa noin 1270 euroa ja Helsingissä 3900 euroa kuukaudessa. Luvuissa on oletuksena, että asuu vuokralla. Huomioitakoon, että Tashkent on Uzbekistanin kallein paikka. Kuten ehkä Helsinki myös Suomen.

Mistä löytyvät suurimmat erot? Ravintolassa käyminen on sivuston mukaan Tashkentissa noin 80 % halvempaa kuin Helsingissä. Hyvän aterian paremmassa ravintolassa saa täällä noin kolmella eurolla. Tämä on pantu merkille, vaikka hinnoissa onkin tapahtunut vuodenvaihteessa paikoin pientä nousua. Husband saa tästä palautetta myös aamuisin taksikuskeilta, jotka valittavat Tashkentin muttuneen entistä kalliimaksi. Varmasti silläkin on tekemistä asian kanssa, että taksikuskit myös raportoivat ulkomaalaisten asiakkaiden osuuden selvästä lisääntymisestä.

Yrityksemme talousvastaavana totean, että hintojen nousua peilaa myös ulkoministeriön ohjeistama ulkomaan päiväraha, joka nousi täällä vuoden alusta 27 eurosta 31 euroon. Silti se on yhä yksi kaikkein alhaisimmista.

Otetaan vertailuun seuraavaksi kauppaostokset ja tuotteita, joita itse ostan. Kotimaiset kanan rintafileet maksavat täällä neljänneksen siitä, mitä Suomessa (ja ovat muuten todella paljon parempia). Kanamunat ovat yli puolet halvempia, paikallinen juusto reilusti yli puolet halvempaa, samoin riisi. Tähän vuodenaikaan tuontihedelmät (appelsiinit, banaanit) ovat samoissa hinnoissa kuin Suomessa, mutta kotimaisia omenoita saa yhä parillakymmenellä sentillä kilo. Sitten valtava hintaero: vihannekset, jotka molemmissa maissa tähän aikaan vuodessa tulevat kasvihuoneista. Lähes kaikki vihannekset maksavat neljännekset tai viidenneksen siitä, mitä Suomessa. Esimerkkejä kilohinnoista: sipuli 26 senttiä, tomaatit 60 senttiä, perunat 36 senttiä. Käsittämätön hintaero on salaatilla, jonka kilohinta on täällä lähes kymmeneksen suomalaisesta. Samoin tuoreiden yrttien (tilli, persilja, korianteri, lehtiselleri), jotka myydään täällä puuvillalangalla sidoituissa nipuissa. 

Valitettavasti joudun toteamaan, että vihannesten laatukaan ei jää yhtään jälkeen suomalaisista, päinvastoin. Herää kysymys, miksi meillä vihannesten kasvattaminen kasvihuoneessa ja saaminen kaupanhyllyille maksaa näin hurjan paljon enemmän kuin täällä?

Ja kaikkein suurin hintaero: tuore leipä. Sen kilohinta on täällä alle kymmenesosa verrattuna Helsingin hintoihin. Kun Suomessa alkaa olla normaalia, että leipä maksaa 3-4 euroa kappale, täällä uunituoreen leivän saa kaupan leipomosta noin 15 sentillä. Tätäkin on hieman vaikea ymmärtää.

Otan vielä esimerkkinä kauppakassillisen eräältä päivältä supermarketista: puoli kiloa kanan rintafileitä, melkein puolen kilon pala juustoa, kokonainen vastapaistettu leipä, pussillinen kalleinta instant-kahvia, kaksi kiloa hedelmiä ja vihanneksia, purkki hunajaa. Mikä on hinta kassille? Voin kertoa, ettei mennyt edes kymmentä euroa. Oli pakko tarkistaa kuitista voiko se pitää paikkansa. Kyllä piti.

Vielä muutamia esimerkkejä kun nyt vauhtiin pääsin: olut ja viini. Iso pullo (1,2 l) paikallista olutta, Sarbast, maksaa alle euron. Paikallista viiniä saa pullollisen hintahaarukalla 1,5-3,5 euroa. Suomessa ei paikallista viiniä ole tietysti saatavillakaan. Juomavettä ei Suomessa tarvitse kotiin kantaa, mutta pullotettu vesikin maksaa täällä vain viidesosan verrattuna hintaan Helsingissä.

Liikkuminen: metrolippu 13 senttiä, taksi 18 senttiä/kilometri. Bensan litrahinta on 45 senttiä.

Asuminen: perusylläpito (sähköt, vesi, kaasu, lämmitys, jätehuolto) sekin 78 % halvempaa kuin Helsingissä. Huomiona, että internet-yhteydet ovat täällä kalliimmat.

Sitten luku, joka saa hymyn hyytymään. Keskimääräinen kuukausiansio on täällä verojen jälkeen 197 euroa. Vertailulukuna helsinkiläisen keskiansio 2381 euroa. Täällä ei myöskään tunneta käsitettä eläke. Yhtäkkiä kauppakassin hinta ei olekaan enää niin edullinen.

En silti pysty käsittämään esimerkiksi kotimaisten vihannesten ja leivän hintaeroa näissä kahdessa maassa. Täällä lähiruoka (ja talvisin kasvihuoneessa tuotetut vihannekset) on halpaa, mikä on loogista. Tuontitavarat ovat kalliita, mikä on loogista sekin. Täällä näkyy myös selkeästi sesonki, kaupan hyllyjen valikoima vaihtelee vuodenajan ja sesonkituotteiden mukaan. Tämäkin on loogista ja järkevää. Suomessa sen sijaan toiselta puolen maailmaa lennätettyjen mauttomien appelsiinien kilohinta on usein murto-osa lähiruokana mainostettujen vihannesten hinnasta. Ja miksi yhden tuoreen helsinkiläisen leivän hinnalla saa täällä auton peräkontillisen leipiä? Voin kertoa, ettei laatuero nyt niin valtava ole. Pitääkö meillä pohjoisessa olla ympäri vuoden tarjolla kaiken maailman tropiikin hedelmät, jotka eivät edes kestä kuljetusta, jos sen kustannuksella maksamme törkeää ylihintaa ihan tavallisista tuotteista? Kaikki ei selity maiden välisellä palkkatasojen erolla.

Syötte täällä maailman kalleinta ruokaa, totesi eräs USA:ssa asuva sukulainen aikoinaan Helsingissä kaupassa käydessään. Hän oli oikeassa silloin ja on yhä.

Paikallisesta jätehuollosta

Yleensä sitä ajattelee roskapussia jäteastiaan kiikuttaessaan, että asia on omalta osalta hoidettu. Ainakin Suomessa haluaa uskoa siihen, että jätteet jatkokäsitellään asianmukaisesti. Omalla vastuulla on sitten eri materiaalien kierrätys ja kuinka tunnollisesti sen jaksaa tai haluaa tehdä. Ainakin Helsingissä se on tehty kovin helpoksi. Sitten on taloyhtiöitä, kuten meidän, joissa ei ole edes biojätteiden keräysastiaa. Ehdotin sellaisen hankkimista yli 10 vuotta sitten, mutta jo eläkeikäiset naapurit sanoivat, että me ollaan jo liian vanhoja sellaiseen, ei me enää opita moisia uusia juttuja.

Täältä käsin huvittaa lukea kotisaaren facebook-ryhmän keskustelua, jossa valitellaan kierrätyspisteiden harvuutta. Jo yli kilometrin matka tuntuu olevan joillekin ylipääsemätön este (tekosyy). Kierrätys pitäisi saada tehdä lähikaupan kassalla, jotta siihen olisi aikaa (jotta viitsisi).

Hyvää perspektiiviä asiaan saa täällä  täkäläistä jätehuoltoa kerrostaloasukkaan näkövinkkelistä seuratessa. Tashkentin keskustassa kortteleilla on yleensä kadunvarressa yhteinen jätekatos, joka saattaa olla melko kaukana omasta rapusta. Omakotitaloilla ei ole erillisiä roska-astioita, vaan roskapussit heitetään portin viereen odottelemaan tai ripustetaan roikkumaan metalliaitojen piikkeihin. Koska meidän talomme on korttelin ainut asuintalo (naapurustomme käsittää kaikki mahdolliset geologian tutkimukseen liittyvät yksiköt, geologian museo mukaanlukien), sisäpihallamme on poikkeuksellisesti oma roska-astia. Roska-auto käy vähintään kerran viikossa, mutta silti astia ehtii täyttyä kukkuroilleen ja ylikin.

Avoimeen roska-astiaan heitetään kaikki mahdollinen: ruuantähteet, tyhjät pullot, vanhat vaatteet ja astiat sekä hajonneet kodinkoneet ja huonekalut. Tämä tarjoaa mukavat apajat takapihan kissoille ja linnuille (luultavasti myös rotille), jotka dyykkaavat roskiksesta kaiken syötävän ja levittelevät muovipusseja pitkin pihaa. Tässä välissä on sanottava, että uskomatonta sinänsä, roska-auton väki korjaa astian ympäriltä kaiken irtonaisenkin. Paljain käsin.

Joskus roskapussit tarkistetaan jo matkalla. Tällä takapihamme kollilla on upeat jäänsiniset silmät.

Eläimet eivät ole ainoat dyykkarit, sillä sisäpihalla käy säännöllisesti porukkaa etsimässä mahdollisesti rahanarvoista tavaraa. Esimerkiksi kaikki pullot kerätään talteen. Laitankin kaikki tyhjät muovi- ja lasipullot aina erilliseen pussiin, jota en sulje tiukasti. Jos astia on täynnä, jätän pullokassin esille sen viereen. Dyykkaaminen ei tapahdu mitenkään salassa, vaan on täysin avointa toimintaa. Ajoipa kerran kokonainen perhe pihaamme vanhalla Ladalla tarkoituksenaan vain tarkistaa roskiksemme. Auton katolle oli jo yhtä sun toista lastattu ja roskiksestamme löytyi kivasti täydennystä.

Miten olisi vähän käytetty kylpytakki?

Roska-auton tervetullut vierailu.

Mikrotasolla itseäni täällä ahdistaa kaiken pakkaaminen muovikasseihin. Kauppareissuilla käytän aina kangaskasseja, mutta muovipusseilta ei voi välttyä. Hedelmät ja vihannekset laitetaan kaikki pusseihin, jokainen laatu omaansa. Olen keksinyt konstin vähentää pussien määrää ojentamalla punnitsijalle ensin pussillisen yhtä sorttia, sitten erikseen ilman pussia kaikki yksittäiset. Silloin ne laitetaan lopulta kaikki samaan pussiin ja jokaiselle oma hintalappu pussin kylkeen. Hedelmäpussitkin kierrätän lopulta roskispusseina.

Kassalla pitää olla valppaana ja heti esitellä kangaskassi, muuten hihnan toisessa päässä odottava henkilö alkaa pakata ostoksia muovikassiin. Ja vaikka kuinka yritän olla tarkka, kassa ehtii sujauttaa osan tuotteista aina erilliseen pieneen muovipussiin (esim pesuaineet ja tuoretuotteet).

Olinkin positiivisesti yllättynyt tänne palattuamme kun huomasin, että Korzinka-supermarketin muovikassit ovat muuttuneet vuodenvaihteessa maksulliseksi. Ne maksavat 300 somia (3 senttiä) kappale. Kassa kysyy: пакет? Njet  paket, pazalusta, vastaan kömpelöllä venäjällä, ja näytän kangaskassini. Yleensä tämä on myöhäistä, sillä pakkaaja on jo hihnan toisessa päässä vauhdissa. Olenkin oppinut taktiikan, että otan ensin kangaskassin esiin ja vasta sitten alan nostella ostoksiani hihnalle, samalla varmistaen, ettei kukaan ehdi takaa kiilata. Siihen on välitön riski jos ei ala heti iskeä ostoksiaan hihnalle. Selusta on suojattava. 

Eilen en ollut tarpeeksi nopea, sillä kassatyttö oli ehtinyt avata jo kaksi muovikassia valmiiksi ja alkoi latoa toiseen ostoksiani vauhdilla. Jatkoin sitten itse pakkaamista kahteen kangaskassiin ja yksi muovikassi jäi hihnalle tyhjänä. Olin jo maksanut ostokseni, kun kassa ojensikin minulle 300 somia takaisin ja näytti, että oli ehtinyt velottaa kassin mutta koska en sitä käyttänyt, hän antaa rahat takaisin. Avattu kassi kelpasi seuraavalle asiakkaalle. Olen huomannut, että pussin hinta taitaa olla liian pieni. Suurin osa asiakkaista astelee kaupasta ulos muovikasseja kannellen.

Jätteiden jatkokäsittelystä ja kierrätyksestä on lähes mahdotonta saada täällä tarkempaa tietoa. Epäilen, että suurin osa jätteestä yhä poltetaan jollain valtavilla kaatopaikoilla savuna ilmaan. UzDaily-lehdestä luin, että kaupunki on äskettäin tehnyt sopimuksen italialaisen yrityksen kanssa, joka rakentaa tänne modernin jätteiden kierrätyslaitoksen. Se pystyisi prosessoimaan 1200 tonnia kiinteää kotitalousjätettä vuorokaudessa muuttaen sen sähköksi ja lämpöenergiaksi. Se, että Korzinkaan tulisi pullonpalautuspiste tai vaikkapa metallinkeräysastia, lienee vielä kaukana tulevaisuudessa. Sen sijaan luulen, että täkäläiset tottuisivat kierrättämisen ideologiaan hyvinkin helposti. Täällä ei vielä eletä kertakäyttökulttuurissa, vaatteet ja kengät korjautetaan jos voidaan, vanhat tavarat laitetaan kiertoon. Roskaaminenkaan ei kuulu tapoihin, kadunvarret ja puistot ovat käsittämättömän siistit. Kotoinen itku kilometrin matkasta kierrätyspisteelle tai koirankakkaroskisten puuttumisesta kotikadulla kuulostaa uusavuttomuudelta.

 Itse lupaan olla tunnollisempi kierrättäjä, kun täältä palaamme.

Tashkent TV Tower

Sunnuntaiseen tapaan teimme taas yli 10 kilometrin kävelylenkin upeassa säässä. Aurinko on jo niin korkealla, että se todella kuumottaa. Vihdoin saimme aikaiseksi suunnata kaupungin pohjoisreunalle, missä kohoaa yksi Tashkentin maamerkeistä, 375-metriä korkea TV-torni.  

Teräsrakenteisen tornin rakennustyöt alkoivat 1970-luvun lopulla ja se otettiin virallisesti käyttöön vuonna 1985. Se ei ole enää maailman mittakaavassa kovinkaan korkea rakennus, mutta päihittää sentään reippaasti vaikkapa 300-metrisen Eiffelin. TV-torni on suunniteltu kestämään kovatkin maanjäristykset (Richterin asteikolla 9). Tornin rakenteellisina vakauttajina toimivat sitä tukevat kolme vinoa jalkaa, jotka tekevät siitä myös ilmavan näköisen. Torni toimii tv- ja radioasemien lähettimenä ja sääasemana. 

Maisemaa etelään. Laajalle alueelle levinneen Tashkentin väkiluku lähestyy jo kolmea miljoonaa.

Maisemaa itään.

Husband pärjäsi ihan hyvin siihen asti, kunnes huomasi tornin piirtämän varjon.

Kolme sveitsiläistä Shindlerin hissiä hurauttavat vierailijat nopeasti yläilmoihin, neljä metriä sekunnissa. Näistä käytössä oli nyt vain yksi. 100 metrissä on näköalatasanne, jonka yläpuolella on kaksi ravintolaa. Nämä pyörähtävät kerran tunnissa ympäri tarjoten asiakkailleen hienon panoraman kaupungista. Tarjolla oleva ruoka sen sijaan ei ole kuulemma kovin kummoista. Meteorologiselle asemalle 220 metriin ei valitettavasti päässyt. Luin jostain, että sinne päästäkseen täytyisi lahjoa vahti. Sisäänpääsy torniin on jo täkäläisittäin kallis, neljä euroa. Turvatarkastuksessa mennään metallinpaljastimen läpi ja passikin olisi periaatteessa pitänyt näyttää.

Upeiden maisemien lisäksi minua viehätti ala-aulan seiniä koristava Buharaevin mosaiikkitaide.

Kaikkein hätkähdyttävin maisema aukesi kuitenkin koilliseen kohti lumihuippuisia vuoria. Komea vuorijono kulkee Uzbekistanin, Kazakstanin ja Kirgistanin rajalla. Uzbekistanin puolella korkein huippu on Mount Adelung (4,301 metriä). Kuten aiemmin mainitsin, hiihtoturismi on täällä uusi nouseva trendi. Beldersayn hiihtokeskus sijaitsee vain 80 kilometrin päässä Tashkentista. Laskettelurinteitä löytyy yli kolme kilometriä ja hissillä pääsee 2350 metriin. Minulle riittää hyvin lumen katselu näin etäältä, lähden vuoriin tutustumaan vasta kun rinteet vihertävät.

Keski-Aasian jylhät alpit ovat vielä monelle tuntemattomat.

Suomalaisille viisumivapaus Uzbekistaniin

Tämä tuskin ylitti uutiskynnystä Suomessa, mutta kerrottakoon, että Uzbekistan on päättänyt myöntää 45 maalle viisumivapauden helmikuun alusta alkaen, Suomi mukaan lukien. Vuotta aiemmin viisumivapaus myönnettiin reilulle kymmenelle maalle, lähinnä tärkeimmille kauppakumppaneille Aasiassa ja Euroopassa. Nyt vuorossa olivat loput Euroopan maat, Australia ja joitakin Etelä-Amerikan valtioita. Elektroniset viisumit tulivat käyttöön jo viime kesänä. Ilmeisesti nyt myönnetty viisumivapaus edellyttää kuitenkin ilmoituksen tekemistä etukäteen verkkopalvelussa ja sieltä saatavan viisumivapauden todisteen esittämistä maahan saapuessa.

Huomiona, että viisumivapaus tarkoittaa luonnollisesti turistiviisumia. Sillä ei maassa saa työskennellä. Turistiviisumilla maassa saa oleskella 30 vuorokautta ja sama rajoitus koskee viisumivapaiden kansalaisten oleskelua. Me maksoimme vuoden kattavista business-viisumeistamme rouheat 385 US dollaria kappale. Ilmeisesti näidenkin hintoja on sittemmin tarkistettu.

Viisumivapauden myöntämisellä tähdätään tietysti turismin kehittämiseen. Ulkomaalaisten vieraiijoiden määrä onkin ollut melkoisessa nousussa ja kaksinkertaistui vuodessa. Vuonna 2017 ulkomaalaisia vieraili Uzbekistanissa 2,6 miljoonaa ja viime vuoden juuri julkaistu luku on 5,3 miljoonaa. Valtion tavoitteena on houkutella maahan vuoteen 2026 mennessä yhdeksän miljoonaa turistia vuodessa. Epäilen, että tätä menoa tuo luku voi mennä rikki jo aiemmin.

Parhaillaan vietetään turismin osalta vuoden hiljaisinta aikaa. Silkkitien kaupunkien monet hostellit ja ravintolat ovat talvikuukaudet kiinni. Varsinainen turistisesonki käynnistyy maalis-huhtikuussa ja päättyy lokakuun loppuun. Joidenkin mukaan paras aika vierailla on keväällä, toisten syksyllä. Riippuu siitä, pitääkö enemmän kukkaloistosta ja lehtien puhkeamisesta vaiko ruskan tunnelmasta. Maaliskuun puolivälin jälkeen vietetään persialaista uutta vuotta, Navruz, kevään saapumisen juhlaa (siitä lisää joskus myöhemmin). Heinä-elokuu on monelle liiankin kuumaa aikaa, kun taas tammi-maaliskuussa tänne tullaan vuorille hiihtämään. Tämä on uusi ja nouseva turismin muoto.

Varsinaista huonoa aikaa vierailla ei ole, sillä aurinkopäiviä on vuodessa yli 300. Tämän luvun löysin vasta. Turhaan en ole hehkutellut täkäläisestä valosta ja auringosta. Löysinpä myös uzbekkien oman määritelmän kesälle ja talvelle, joille on 40 päivän sääntö: kesä alkaa 25. kesäkuuta ja päättyy 5. elokuuta, talvi puolestaan alkaa 25 joulukuuta ja päättyy 5. helmikuuta. Virallista talvea on siis jäljellä enää reilut kolme viikkoa. Melko pitkät ovat välisesongit kyllä tuolla laskentamallilla.

Neuvostoajan byrokratiaa puretaan täällä vauhdilla, muutenkin kuin viisumeiden osalta. Sääntöjä riittääkin kumottaviksi. Viime kesäkuussa kumottiin kielto valokuvata metroasemia. Tämä oli aiemmin ehdottomasti kielletty. Viime viikolla ilmoitettiin, että tulevan helmikuun alusta alkaen valokuvaaminen kaikkialla maassa on sallittua, ellei sitä ole erikseen kielletty. Esimerkiksi valtion virastojen portteihin on ilmestynyt merkkejä, joissa kuvaaminen kielletään. Eli jos ei ole kieltomerkkiä, kuvia saa räpsiä. Helmikuusta alkaen.

Husbandin toimiston kuvaaminen eilen ei ehkä vielä ollut sallittua.

Turistin on oltava vielä kuitenkin tarkkana majapaikkaansa rekisteröitymisen osalta. Nykyään hotellit hoitavat tämän byrokratian melko hyvin. Hotelliin kirjautuessa on vaadittava check-in -lomake, jota suositellaan kuljetettavaksi aina mukana. Vielä pari vuotta sitten poliisit pysäyttelivät kadulla turistin näköisiä ihmisiä ja pyysivät heiltä passit ja rekisteröitymislomakkeet näytille. Enää tällaisia tarkistuksia ei ymmärtääkseni tehdä. Hotellista lähtiessä on muistettava pyytää check-out -lomake, joka passivirkailijoiden tulisi tarkistaa maasta lähdettäessä. Tämä check-in – check-out on vielä melko normaalin kuuloinen käytäntö. Tosin en halua muistella enää sitä vuokralaiseksi rekisteröitymisrumbaa, jolloin myös tarvittiin nämä check-out -laput hotellilta ennen poliisiasemalle menoa.

Hotelliin kirjautuminen siis sujuu periaatteessa kuten missä päin maailmaa vain ja hotelli huolehtii kaikista rekisteröitymisilmoituksista majoittujan puolesta. Sen sijaan monimutkaiselta kuulostaa se vaihtoehto, että turistiviisumilla (tai viisumivapauden oikeuttamalla statuksella) maahan saapuva haluaakin yöpyä yksityishenkilön luona. Se nimittäin vaatii myös virallisen rekisteröitymisen. Tämä tarkoittaa sitä, että on marssittava asunnon omistajan kanssa yhdessä poliisiasemalle rekisteröitymään vieraaksi. Tämä tulee tehdä kolmen vuorokauden sisällä maahan saapumisesta, muuten seuraa sakot. Ja mikäli kyseessä on vuokrattu asunto, poliisiasemalla on oltava kaikkien: vuokraisännän, vuokrasopimukseen merkityn vuokralaisen ja vieraaksi haluavan. Rekisteröityminen on maksullista ja poliisi ottaa vierailijan passin talteen muutamaksi päiväksi rekisteröinnin käsittelyä varten. Tällä välin on kannettava mukana kopiota passista. Kuulin vasta, että viime syksystä alkaen tätä käytäntöä on helpotettu siten, että rekisteröitymisen voi tehdä sähköisesti ja suorittaa turistiveron maksun verkossa.

Mutta, asia ei olekaan näin yksinkertainen. Viisumiohjeissa mainitaan selkeästi: "Huomioikaa, että turistiviisumilla on laitonta majoittua yksityisasunnossa. Tämä on luvallista ainoastaan business-viisumin omaaville tai erityisluvalla." Varminta lienee siis, että tänne lomalle saapuva majoittuu suosiolla hotelliin.

Vielä riittää töitä byrokratian purkamisessa, mutta isoin harppauksin on menty eteenpäin. Enää muutama viikko ja Uzbekistan herää taas toden teolla uuteen turistisesonkiin. Mielenkiintoista seurata sitä täällä asustavan näkökulmasta.

Vuodenvaihteen karnevaalitunnelmaa

Ei olisi Tashkent voinut toivottaa tervetulleeksi takaisin yhtään paremmin. Eilinen upea auringonpaiste ja iltapäivällä 13 asteeseen kivunnut lämpötila lämmittivät sieluun asti. Ei lunta eikä jäätä. Nurmikko vihertää, orvokit kukkivat, auringonsäteet kuumottavat poskia. Tammikuu minun makuuni. Eräs kollega sanoi aikoinaan, että hänelle on aivan sama, mikä vuodenaika tai millainen lämpötila ulkona on. Se ei häneen vaikuta millään muotoa. Vastasin silloin ja sanon yhä, että minuun valitettavasti vaikuttaa ja paljon. Vuosi vuodelta olen yhä varmempi siitä, että minua ja talvea ei ole tarkoitettu yhteen.

Terassikahvit jokirannassa ”Turussa” kolmituntisen kävelylenkin lomassa.

Valtaosa uzbekeista on muslimeja, joten täällä ei vietetä joulua. Siksi onkin hieman hämmentävää, että vielä näin loppiaisenakin jouluvalot vilkkuvat ikkunoissa, ravintoloiden edustalla nököttää joulukuusia ja Korzinka-supermarketin myyjät palvelevat tonttulakit päässään.

Uusi vuosi sen sijaan on täällä yksi vuoden odotetuimmista juhlista. Juhlaperinteet juontavat pitkälti neuvostoajalta ja ortodoksisesta kulttuurista. Vuonna 2012, edellisen presidentin aikaan, kaikkien kristinuskoon kuuluvien perinteiden ja hahmojen esittäminen televisiossa kiellettiin. Uuden vuoden tunnetuin symboli, pakkasukko, ei ollut enää toivottu vieras. Pyrkimyksenä oli kitkeä venäläiset perinteet maasta ja vahvistaa uzbekkien omaa kulttuuria ja uskontoa.

Ilmeisesti uuden hallinnon myötä tämä panna on purettu, sillä  keskustan Bulevardi oli vuodenvaihteen kunniaksi muuttunut satuhahmojen valtaamaksi valtaisaksi huvipuistoksi. Pakkasukko eli Дед Мороз, Ded Moroz, on slaavilainen versio joulupukista. Prameasti pukeutuva pitkäpartainen hahmo jakaa lahjat uudenvuoden yönä kuusen alle, mistä lapset löytävät ne aamulla. Hänen apulaisenaan toimii lumityttö Снегурочка, Snegurotska, joka on pakkasukon viehättävä lapsenlapsi.

Pakkasukon koti sijaitsee Luoteis-Venäjällä Veliki Ustjugin kaupungissa noin 800 kilometria Moskovasta koilliseen. Pakkasukko ja kollegansa joulupukki ovat ystävystyneet vuosien saatossa ja tapaavat nykyään säännöllisesti, muun muassa Suomen Turussa.

Pakkasukot, lumitytöt ja lumiukot paistattelivat kuusen alla hyvin keväisissä lukemissa.

Keskustan juhlahumu oli melkoista kulttuurien sekamelskaa, meno kuin vappuna parhaimmillaan.

Uutta vuosilukua maistellessani havahduin siihen tosiasiaan, että meidän ensimmäisestä Kambodzhan reissustamme tuli juuri kuluneeksi 20 vuotta. Ensipuraisu Phnom Penhistä otettiin tammikuun viidentenä vuonna 1999. Kuten olen monesti todennut, se kokemus pisti elämän aika lailla uusille urille. Tai oikeammin rohkaisi siihen, väläytti pään sisällä sellaisen vaihtoehdon, josta ei ennen tiennyt. Tässä yhteydessä haluankin kiittää kaikkia teitä, jotka olette jaksaneet elää mukana, lukea blogeja, kirjoitella omia kuulumisia, jopa matkustaa luoksemme. Joululomalla oli taas todella ilahduttavaa kuulla niin monelta, että blogitekstejä Uzbekistanistakin seurataan. Se merkitsee minulle paljon.

Uuden vuoden tervehdys Uzbekistanista

Saavuimme tänään Tashkentiin aamun sarastaessa, seitsemän jälkeen aamulla. Idässä siintävien vuorten siluetti piirtyi terävänä purppuraiseen taivaanrantaan. Matka sujui kommelluksitta Istanbulin kautta. Kahdesti aiemmin teimme sinne muutaman päivän pysähdyksen, mutta tällä kertaa oli tyytyminen vaihtamaan lentoa. Ataturkin kenttä lainehti rankkasateen jäljiltä, lämpötila oli vain himpun plussalla. Melkoinen muutos elokuun säähän. Ennakkotietojen mukaan uuden kansainvälisen lentokentän pitäisi jo olla täydessä toiminnassa, mutta iso osa lennoista kulkee yhä vanhan Ataturkin kentän kautta. Matka jatkui lyhyen odottelun jälkeen ja katselin alas talven kohmettaman Istanbulin valomerta. Oudolla tavalla se silti houkutteli, kuten aina, mutta nyt ei ollut sen aika.

Lento Tashkentiin kesti vain neljä tuntia. Siinä ei ehtinyt kummoisia yöunia ottaa. Maahantulomuodollisuudet sujuivat vikkelään lähes tyhjällä kentällä. Kun astuimme ulos, oli ensimmäinen havainto valo. Vaikka aurinko oli vasta noussut, se oli jo melko korkealla. Päivä on täällä yli kolme tuntia pidempi kuin Helsingissä. Sillä on iso merkitys. Toinen havainto oli jännä tuoksu ilmassa. Se oli kevään tuoksu ja sitä säesti linnunlaulu.

Täällä vietetään yhä vuodenvaihteen juhlapyhiä, joten normaalin aamuruuhkan sijaan ajelimme tyhjiä bulevardeja kotiin, Taras Schevchenko -kadulle. Tashkentin koti odotti meitä sellaisena kuin sen jätimme. Mynapariskuntakin valpastui parvekkeen ikkunoiden takana ja tuli heti vaatimaan tarjoiluja. Matkaeväänä olleiden pasteijoiden muruset kelpasivat mynille, jotka hotkaisivat ne ahnaasti. Molemmat tuijottavat yhä sisään puunoksalta tuiman näköisinä. Missä te oikein olette olleet?

Lupaava merkki: vastapäinen marraskuun lopulla avautunut Black Bear Gourmet on avannut terassin.

Nyt on otettu lähes koomanomaiset parin tunnin nokoset ja purettu matkatavarat. Tästä lähtee uusi vuosi ja uusi jakso elämää Uzbekistanissa. Kaapit on ladattu talvivaatteilla ja omat akut mukavan joulunajan muistoilla. Olen taas valmis Tashkentille.