Wild, wild horses

Joitakin vetää Mongoliaan kaivosbisnes, toisia houkuttaa junamatka Siperian halki. Joillekin se juttu ovat hevoset. Ei taida löytyä maailmasta toista yhtä hevoshullua kansaa. Lapset pistetään satulaan käytännössä ennen kuin oppivat kävelemään ja hyvästä hevosesta ollaan valmiita maksamaan vaikka koko omaisuus. Näin minulle on kerrottu.

Hevosista ja ratsastamisesta en tiedä juuri mitään, mutta minua kiehtovat villihevoset. Niistä sain lisätietoa luonnonhistorian museosta.

Mongolian villihevoset eli Przewalskin hevoset (Equus przewalski) kuolivat sukupuuttoon 1960-luvun lopulla (viimeisestä havainto vuodelta 1969). Jotain tuttua oli tässä hevosessa ja sitten muistin, että näitähän on Korkeasaaressa. Suomi oli museon seinällä karttaan merkittynä yhtenä niistä maista, jotka ovat onnistuneet ylläpitämään kantaa eläinpuistossa (Suomi mainittu, torilla tavataan!). Vakavasti ottaen, eläinpuistojen toiminta todella pelasti lajin katoamasta kokonaan. Yksilöitä on tällä hetkellä museon tietojen mukaan jo lähes 2000 ja luontoon, alkuperäisille kotiaroilleen, niitä on palautettu ainakin 300 yksilöä. Tästä oli liikuttava kuvasarja, joissa  aisti hevosten riemun kun ne näkivät avoimet arot. Niiden silmät hohtivat ja kaviot kävivät ja varmasti sydän hakkasi onnesta kun ne ampaisivat pilttuustaan.

Ensimmäisiä yksilöitä luontoon palautettaessa tehtiin se virhe, että eläimet laskettiin suoraan aroille. Se oli elämänsä vankeudessa kasvaneille liian iso muutos. Nyt ne vapautetaan ensin aitauksiin ja vähitellen kokonaan. 

Ammattimielessä sellainen huomio, että Mongolian villihevosilla on yksi kromosomipari enemmän kuin kesyhevosella. Villihevosen ja kesyhevosen tiet erosivat 160 000 vuotta sitten ja tämä geneettinen muutos on tapahtunut sen jälkeen (tarkempi analyysi jätettäköön tässä yhteydessä).  Lajit voivat kuitenkin lisääntyä keskenään ja nykyiset ratsut lienevät saaneen geeniperimää molemmilta.

Miten villihevonen sitten pärjää täällä ankarissa oloissa? Ilmeisen hyvin. Villihevonen on hyvin sitkeä ja rohkea, pitää puolensa esimerkiksi susia vastaan. Se on myös taitava löytämään ruokaa ja juotavaa ja kestää suuriakin säänvaihteluita ja tauteja. Ainoa mitä se ei kestä ovat kovat lumimyrskyt. Jos hevonen hautautuu lumikinokseen eikä pääse liikkumaan se lopulta jäätyy kuoliaaksi. Talvi 2010 oli poikkeuksellisen ankara ja ainakin 90 luontoon palautettua hevosta menehtyi. Yksi selviytyjistä oli Prahan eläinpuistosta luontoon vapautettu ja useita varsoja synnyttänyt tamma Od. Surullista kyllä, se oli lähes ainut laumastaan selvinneistä. 

Lopuksi ratsastuksesta kiinostuneille tiedoksi, että villihevosia ei koskaan satuloida, sillä niitä pidetään pyhinä eläiminä. Vanhan mongolialaisen sanonnan mukaan vain tuuli ja sade voivat satuloida villihevosen.

Kuvien taulut löytyvät Mongolian kansallisen modernin taiteen museon kokoelmista ja samaisen museon esitteestä, jossa valitettavasti taiteilijoiden nimiä ei ole mainittu. 

Nomadien juurilta nykypäivään

Siperia saapui tänne taas eilen hyytävän ilman kera. Pitkin päivää lämpötila vain tippui ja vesisade muuttui ensin rännäksi ja sitten lumeksi. On siis olemassa vielä karmeampi ilmasto kuin Suomessa. Vaikea on uskoa, että parin kuukauden päästä täällä saatetaan nauttia (tai joidenkin mielestä kärvistellä) 40 asteen helteistä. Vastaavasti talvella mennään samoihin lukemiin, miinuksen puolelle (en ole silloin täällä!). Koleudessa saadaan värjötellä vielä tämäkin päivä, joten tekstiä syntyy teekupin äärellä. On lyhyen historiakatsauksen vuoro.

Varsin haastavasta ilmastosta huolimatta Mongoliasta, tarkemmin Gobin autiomaasta, on löydetty merkkejä asutuksesta jopa 200 000 vuoden takaa. Kansainvaellukset aloittivat varsinaisesti sen historian, joka johtaa nyky-Mongoliaan. Ensimmäisiä arojen nomadeja olivat hunnit (täällä tunnetaan myös nimellä ”auringon kansa”), jotka taitavina ratsastajina ja taistelijoina pistivät kampoihin etelästä uhkaaville kiinalaisille. Hunnit joutuivat lopulta perääntymään ja pääsivät sittemmin Attilan johdolla historiankirjoihin hirmuteoillaan Euroopassa. Seuraavat Mongolian arojen valloittajat tulivat Turkista (”susi-ihmiset”). Tarina kertoo, että alueelle majoittuneet turkkilaiset polveutuivat arolle hylätystä pojasta ja hänet hoiviinsa ottaneesta susiemosta. Lopulta turkkilaiset seurasivat hunnien vanavesiä etelään ja alkoi uiguurien valtakausi. Paimentolaisuus vaihtui enemmän paikallaan pysymiseen, rakennettiin kaupunkeja ja viljeltiin maata. Kirgiisit ajoivat osan uiguureista etelään Kiinaan, missä he hallitsivat koko Silkkitietä tuhannen vuoden ajan.

Varsinainen Mongolian valtakunta syntyi vuonna 1206, jolloin 44-vuotias Temujin, köyhistä oloista noussut ja ilmeisen hyviä neuvottelu- ja johtajantaitoja osoittanut mies, onnistui yhdistämään kaikki arojen heimot yhdeksi mongolien kansaksi. Mies tunnetaan paremmin nimellä Tsinggis-kaani. Hän rakensi kauppasuhteita muihin maihin, standardisoi verot ja kirjoitti lukuisia lakeja, muun muassa pohjan kansainväliselle lainsäädännölle, lain diplomaattisesta koskemattomuudesta ja uskonvapaudesta. Lisäksi hän vakiinnutti uiguurifontteihin perustuvat mongoliankielen aakkoset, loi yleispätevän poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ja valuuttajärjestelmän. Periaatteessa kaikki tuntemamme lainsäädäntö pohjautuu näihin Tsingis-kaanin lakeihin. Sittemmin hän niitti mainetta myös säälimättömänä valloittajana. Jotenkin minusta tuntuu, että meidän historiantunneilla mainittiin vain tämä viimeksi mainittu saavutus. 

 

”Man of the millenium”. Mongolia oli käytännössä ensimmäinen todellinen moderni valtakunta.

Mutta nyt vähän kelausta, että päästään nykypäivään. Tsinggis-kaanin valtakunta kasvoi vielä hänen seuraajiensa johdolla ja ulottui parhaimmillaan lännessä Unkariin ja Välimerelle Turkkiin ja Venäjälle Itämerelle asti, etelässä Intiaan ja idässä Koreaan. Jännitteet kasvoivat, seurasi romahdus, sisällissota ja lopulta pitkä ajanjakso mantsujen ja Qing-dynastian vallan alla.

Qing-dynastian hajottua 1911 Kiinan kansantasavalta sai alkunsa ja Mongolia julistautui itsenäiseksi. Olo puristuksissa kahden jättiläisen välissä ei ollut helppoa. Venäjä toipui maailmansodasta ja kärvisteli oman vallankumouksensa kourissa, joten Kiina käytti tilaisuuden hyväkseen pakottaen Mongolian luopumaan sille myönnetystä autonomiasta. Armeijan päällikkö ja vallankumousjohtaja Sukhbaatar liittolaisineen koki ainoana vaihtoehtona kääntyä Venäjän puoleen. Tukea saatiin ja Sukhbaatarin joukot puna-armeijan avustuksella palauttivat vallan vuonna 1921 ja Sukhbaatar julisti Mongolian itsenäiseksi. Mongolian kansantasavalta perustettiin 1924. 

Sukhbaatar nimikkoaukiollaan, jolla yhä vietetään kaikki tärkeimmät juhlat ja seremoniat.

Itsenäisyyden ja Kiinasta vapautumisen hintana oli joutuminen sosialistisen ideologian rautaiseen otteeseen. Uskonnot kiellettiin, buddhalaisuus likvidoitiin, nomadismi vaihtui kollektiiviseen maatalouteen, teollisuuteen ja kaupunkirakentamiseen. Ensimmäisenä Aasian valtiona kommunismin valinnut maa oli myös ensimmäinen, joka sen hylkäsi. Neuvostoliiton hajottua 1990 Mongolia vaihtoi kurssia toden teolla ja porskuttaa nyt markkinataloudessa paukuttaen taululle viime blogitekstissä mainittuja talouslukuja. 

Historiantunti päättyköön tähän. En ota vastuuta mistään asiavirheistä enkä listaa lähteitä vaan sukellan takaisin elämään Ulaanbaatarissa, jota aurinko taas herättelee kohti huomenna jatkuvaa kesää.

Maailman suurin salaisuus

Se paljastuu nyt. Mistä löytyy maailman nopeimmin kasvava talous? Oikea vastaus on Mongoliasta, ainakin yksi nopeimmin kasvavista. Tämän vuoden ennuste talouskasvulle on 18-20 prosenttia  (viime vuonna 12,7%  ja 2011 17,5%). Melkoisia lukuja.

Kasvu tulee pääasiassa kaivosteollisuudesta, joka on avannut maalle kansainvälisen kaupankäynnin hanat. Mongolian valtavat luonnonvarat eivät ole jääneet muilta huomaamatta. Sormensa kaivosbisnekseen ovat pistäneet jo monet, esimerkiksi Kanada, mutta erityisesti eteläinen naapuri. Välit entisen vihollisen ja valloittajan eli Kiinan kanssa ovat ainakin kaupankäynnin osalta lämmenneet. Lähes koko vienti suuntautuukin Kiinaan. Vientituotteista tärkeimpiä ovat kaivosteollisuuden tuotteet (hiili, kupari, kulta, raakametallit), raakaöljy, eläintuotteet (karja, kashmir ja villa) sekä viljelyskasvit (vehnä, ohra, vihannekset, rehukasvit). Liki puolet tuonnista tulee myös Kiinasta, mutta lähes kaikki polttoaine ja sähkö ostetaan Venäjältä.

Nopea kasvu näkyy Ulaanbaatarin* keskustan katukuvassa. Siellä täällä nousevat lasiset toimistotornit, katujen luksusautot  ja hulppeat uudet asuintalot kertovat siitä, että osalla väestöstä menee aika mukavasti. Myös valtaosa keskustan trendikkäiden mutta myös hintavien baarien ja ravintoloiden asiakaskunnasta on nuoria menestyviä (tai muuten rahan äärelle löytäneitä) mongolialaisia. 

Heti ydinkeskustan ulkopuolella kupla puhkeaa, alkaa aivan toinen maailma. Iso osa ulaanbaatarilaisista asuu rapistuvissa betonikolosseissa ja kaupungin laidat muodostuvat jurttaslummeista. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana (Mongolian sosialistisen ajan päättymisen jälkeen) kaupunkiin on virrannut tasaisesti ihmisiä maaseudulta paremman elämän perässä, nomadielämän rankkoja oloja paeten. Nuoret tulevat kaupunkiin opiskelemaan ja etsimään työtä. Sitä ei kuitenkaan kaikille riitä. Alle köyhyysrajan elää yhä yli kolmannes väestöstä. (Bruttokansantuote per capita oli viime vuonna 5400 USD (vrt. Suomi 36700 USD). 
 

Kaupunki laajenee joka suuntaan. Rakennusmiehet majoittuvat jurttiin.

Yksi kaupungin laitamille nousevista eliittialueista.

Maan hallitus listaa tärkeimmiksi tavoitteikseen kaupunkien ja sitä kautta ihmisten elinolojen kehittämisen ja koulutukseen panostamisen. Maata ja asuntoja yksityistetään, yliopisto-opetukseen haetaan vahvistusta kansainvälisistä opinahjoista. Olen myös ymmärtänyt, että maa jakaa kaivostuotoistaan osan kansalaisille suoraan eräänlaisena kansalaispalkkana. Vaikka muutosvauhti on nopea, sosialistisen ajan arvet ovat kuitenkin vielä selvästi näkyvissä, niin kaupunkikuvassa kuin ihmisten käytöksessä.

 

Lapset ihailevat maisemia Zaisan-monumentilta, työn sankareita ja sotilaita hehkuttavalta kaupungin kaunistukselta.

Mielenkiintoista on nähdä miten moderni Mongolia kehittyy ja mihin suuntaan. Ja mitä käy perinteiselle nomadismille? Annetaanko sille mahdollisuus vai muuttuvatko karjojen laidunmaat kaivoksiksi? Tuhoutuuko nomadismin myötä jotain sellaista, josta meillä olisi opittavaa?

Tuli aika sekava pohdinta Mongolian nykypäivästä, jota vasta yritän ymmärtää. Tämä on uskomattoman monitahoinen maa. Vierailu kansallismuseossa auttoi historiannälkään. Lyhyt katsaus siihen tulossa myöhemmin.

Loppukevennyksenä tapahtuma museokäynniltä. Venäjän kieli on täällä vähitellen katoamassa kokonaan ja ehkäpä kyrilisistä aakkosistakin vielä palataan niihin uiguurifontteihin. Englannin kieli tekee vahvasti tuloaan, mutta sitä osataan vielä huonosti. Nuoret näyttävät tässäkin esimerkkiä. Kansallismuseoon pelmahti  luokallinen iloisia ja äänekkäitä 12-vuotiaita, joiden opettajatar kaitsi heitä mikrofonin välityksellä osin englanniksi (Hey guys, lets move on!) ja osin mongoliaksi. Ilmeisesti kyseessä oli yksityiskoulu. Luokka saapui perinteistä mongolialaista elämäntapaa esittelevään huoneeseen ja yksi tytöistä katsahti ympärilleen ja huusi  ”What the hell is this?”.

Kyllä kielitaito tuo sivistystä.

*siirryin käyttämään kirjoitusasua Ulaanbaatar, joka on paikallisten käyttämä länsimaisittain kirjoitettu nimi kaupungille. Ulan Bator on venäläisten muokkaama versio. 

(Lähde luvuille: index mundi: Mongolia Economy Profile 2013)

Terassikausi alkoi

Viikko sitten katselin ensimmäistä Mongolian aamua lentokoneen ikkunasta. Paljaiden vuorten keskellä nököttävä Ulan Bator näytti niin pienelle ja harmaalle, savu tuprusi voimaloiden piipuista betonitalokortteleiden keskellä. Kovin ankealta vaikuttanut kyläpahainen on jo viikossa ehtinyt todistaa olevansa jotain ihan muuta. 

Eilen kelpasi jatkaa jokapäiväisiä tutkimusretkiä melkein 30 asteen helteessä. Takki jäi henkariin ja kaulahuivistakin piti jo luopua. Paikallisetkin ovat keventäneet vaatetustaan ja minihameet ovat selvästi tämän kesän juttu, samoin korkeat korot. Lyhyiden hameiden kanssa käytetään kuitenkin sukkahousuja, pääasiassa mustia. Asusteiden pääväreinä ovat muutenkin musta ja harmaa, punaisin ja liloin väriläiskin. Neonvärimuoti ei ole vielä löytänyt tänne, onneksi. Muodin ohella olen jatkanut tuttujen kortteleiden bongailua ja nyt löytyi myös palat Vallilaa ja Kalliota, jopa Kaivopuistoa. Joku kyseli, että mitä kaupunkia Ulan Bator muistuttaa. Vastaan yhä, että kaikista näkemistäni kaikkein eniten Helsinkiä! Mutta vain arkkitehtuuriltaan.

Taskuvarkaista kovasti varoitellaan, joten olen valppaana, erityisesti pääpostin edustalla, missä pitkäkyntiset kuulemma useimmin iskevät. Enpä yleensäkään kanna mitään arvokasta mukana ja laukkuna on pieni vaatimaton kangaspussukka. Turisteja on vielä vähän, sillä varsinainen sesonki alkaa ensi kuussa ja on huipussaan heinäkuussa.

Viime päivät ovat olleet ensimmäiset kesäisen lämpimät ja ravintolat vasta availevat ulkoterassejaan. Sää voi kuitenkin muuttua nopeasti kuten kävi eilenkin, upea hellepäivä muuttui alkuillasta ensin hiekkamyrskyksi ja sitten hyytäväksi vesisateeksi. Lämpötila tipahti hetkessä 20 astetta. Yöt ovat kylmiä ja viime yönäkin käytiin lähellä nollaa. Tiistai-ilta oli aurinkoinen ja lämmin, joten mekin aloitimme terassikauden Seoul Streetillä olevan italialaisen Marco Polo -ravintolan terassilla, jonne vasta kannettiin pöytiä talven jäljiltä. Minulle pastaa ja husbandille ensimmäinen pizza, joka kuulemma on kaupungin paras juuri täällä. Hyvältä se näyttikin, mutta maistui jotenkin jännältä, makealta. Ehkä siinä oli käytetty paikallista jakinmaidosta tehtyä juustoa, jota olemme saaneet nauttia hotellin aamiaisella.

Minulla on menossa kulttuuri- ja historiaähky, kun yritän opiskella Mongolian pitkää ja värikästä taustaa. Suurta nöyryyttä täytyy taas tuntea ja myöntää, että kovin vähän maata tunsin etukäteen. Teemasta lisää pian.

 Aurinkolasit käyvät kaupaksi.

Olenko tullut Huvilakadulle? Tuo ravintola on kyllä uusi.

Pivo = olut. Haluun hool ei sen sijaan tarkoita että haluun tuopin vaan kertoo, että tarjolla on myös lämmintä ruokaa.

Uskaltaisikohan tuonne?

Örgön chölöö

Kesäiset lämpötilat ja sininen taivas ovat palanneet viikonlopun talven jälkeen, jolloin Siperiasta puhalsi hyytävä tuuli tuoden mukanaan hentoa lumisadetta. Moista en ole nähnyt yli vuoteen eikä sitä toden totta ole ollut ikävä. Mutta nopeasti muuttuva säätyyppi muistutti missä ollaan, korkealla, vuorten keskellä, kaukana merestä. Pohjoisessa tulee vastaan Venäjä (yhteistä rajaviivaa liki 3500 km) ja etelässä Kiina, jonka kanssa yhteistä rajaa on reilut 4600 km. Mongolia on kunnioitettavan kokoinen pinta-alaltaan, tänne mahtuisi yli neljä ja puoli Suomea. Sitä hämmentävämmältä tuntuu se, että maan väkiluku on vain nippa nappa kolme miljoona. Näistä yli miljoona asuu Ulan Batorissa.

Olen laajentanut reviiriä pikkuhiljaa pääkadulta, Peace Avenuelta, sivukujille. Kaupunkia riittää ainakin 10 kilometriä länteen ja useampi itään, joten kävelylenkit venähtävät helposti tuntien mittaisiksi. Pohjoisessa ja etelässä tulee vastaan vuoret. Pakonomainen tarve tavata kaikki kyltit jatkuu. Suosikkini tähän mennessä on sana avenue, örgön chölöö. Mainittakoon näistä täkäläisistä kyrilisistä aakkosista (lähes identtiset venäjän aakkosten kanssa mutta ei täysin), että ne otettiin käyttöön vasta 1940-luvulla. Mongolian kielellä on pitkät perinteet ja se kuuluu Altain kieliryhmään eli on sukua turkille. Kieltä on kirjoitettu usein eri fontein, muun muassa uiguurien kauniilla kirjaimilla. 

Fonttien lisäksi neuvostoajan lahja maalle on Ulan Batorin arkkitehtuuri, valitettavasti. Eräs pääkadun varrella oleva trendikäs ravintola, 40K, on nimetty niiden 40 000 asunnon mukaan, jotka kortteliin rakennettiin 1950-luvulla. Välillä maisemat muistuttavat Helsinkiä, on Meilahtea ja Töölöä. Kaupunginjohtajan talo on puolestaan kuin kopio Helsingin kaupungintalosta. Seassa on yllättävän kauniitakin rakennuksia, mutta monet asuintaloista ovat alkuperäiskunnossa eli rapistumispisteessä. Siellä täällä nousee korkeita lasitorneja, jotka kertovat kasvavasta vauraudesta ja siitä, että aiemmin niin sulkeutunut Mongolia on nopeasti avautumassa maailmalle. Turisteja täällä on vielä vähän, tuoreen tiedon mukaan vain reilut 300 000 vuodessa. Kannattaa siis tulla pian.

Purjeenmuotoinen lasitorni The Blue Skye hallitsee maisemaa joka suunnalta. Lisää torneja nousee. Etualalla Choijin Lama Temple, yksi harvoista buddhalaisista temppeleistä joka selvisi neuvostoajasta. Teemasta lisää myöhemmin.

"Manskulta". Hot buuz ei yllättävää kyllä tarkoita kuumaa viinaa, vaan perinteistä lammasruokaa.

Kaikkea samassa rakennuksessa. Ravintoloiden ja baarien määrä ja valikoima on todella laaja.

Patsas (joita täällä riittää), leffateatteri ja snägäri sulassa sovussa. Huom. heleän keväinen puu.

Tämä oli helppo.

Vähän haastavampi, mutta aika helppo. Anyone?

Sitten osastoa mitä ihmettä?!

 

Herrasmies keskellä keltaisissaan on päättänyt, että perinteinen tyyli voittaa Burberryt ja Louis Vuittonit, joita taustalla olevassa luksusrakennuksessa olisi tarjolla.

Tukikohtani. Se veti yllättäen heti puoleensa.

Silken kantapöytä. Tänään lounaaksi americano ja kreikkalainen salaatti. Tosi autenttista.

Ulan Bator, ensipuraisu

Ihan ensihavaintona raikas, ohut ja kuiva ilma, ollaan melkein 1400 metrin korkeudessa. Aurinkokin on jotenkin terävä, 20 astetta varjossa tuntuu selvästi lukemiaan kuumemmalle. Eiliset tuulenpuuskat

nostivat illaksi pienen sateen, mutta tänään aurinko paistaa kirkkaansiniseltä taivaalta.

Takana on ensimmäinen kunnon kävelylenkki kaupungilla. Pääkatu, Peace Avenue, on noin 10 kilometriä pitkä ja sen varrelle jäävät suurimmat tavaratalot ja paljon pieniä liikkeitä, kampaamoja, kahviloita ja ravintoloita. Kannatti ottaa pikakurssi kyrilisiin aakkosiin jo kotona, sillä lähes kaikki kyltit on niillä kirjoitettu. Kylttejä on kiva tavata, mutta harvan liikkeen nimi aukeaa vaikka nimen saa luettua kun ei osaa kieltä. Välillä tuli ahaa-elämyksiä, kun tunnisti sanoja kuten bar, koktail, internet, global tai vaikkapa Canon. Yritysten nimet kirjoitetaan myös kyrilisin aakkosin. En ole vielä keksinyt miten saan ne tänne blogiin.

Ihmismassaan oli helppo sekottautua ja paremmin istuin kokoni puolesta tänne sekaan kuin esimerkiksi Kambodzhassa. Totesin, että olen naiseksi aika pitkä mutta miehet ovat suurimmaksi osaksi minua pidempiä. Osa naisistakin. Jotain sekin. Farkuissa, neuletakissa ja aurinkolaseissani erottauduin kantaväestöstä lähinnä hiustenvärin perusteella. Hain tavaratalosta perustarvikkeita ja kävin lounaalla Cafe Amsterdamissa, jolla on kiva ulkoterassi. Siinä tarkenikin tänään mainiosti. Terassi on myös hyvä näköalapaikka kaupungin menoon ja liikenteeseen, joka on vilkas ja ruuhkainen. Kadunylitykset ovat vihreistä valoista huolimatta uhkarohkeaa hommaa, mutta menin muiden peesissä ja hyvin pärjäsin.

Hotellimme on viihtyisä ja siisti ja ylimmän, neljännen kerroksen kulmahuoneestamme on maisema etelään, vuorille. Heti vastapäätä on valtava Government House ja Sukhbaatar Square, jota vartioi itseoikeutetusti Chinggis Khaan. Tänään aukion täytti ihmisjoukko juhla-asuissaan ja käsissään kimppu punaisia ruusuja tai valkoisia liljoja. Kyselin respasta mikä on juhlan aihe ja kuulin, että tänään on yleinen yliopistojen valmistujaispäivä. Sattuikin upea ilma ja nuoret naiset hehkuivat kauniissa kesäisissä mekoissaan ja hienoissa kampauksissaan.

Ensivaikutelma Ulan Batorista on varsin positiivinen, paljon kiehtovaa nähtävää ja koettavaa on tarjolla. Toiveeni on perehtyä mongolialaiseen nykytaiteeseen, jota kaupungin lukuisat taidegalleriat tarjoavat. Sormet eksyivät tänään myös hiplaamaan pehmoisia kashmir-tuotteita, joten jotain ostoksiakin lienee pakko tehdä...

Tänään katselin vielä kaikkea paljain silmin, pian myös kameran linssin läpi. Kuvia luvassa lähipäivinä.