Välitilinpäätös

Kolme kuukautta on kohta vierähtänyt siitä, kun saavuimme Sambiaan. Taakse jäi marraskuinen väritön ja kaljuuntunut Helsinki. Vastassa oli vehreän kuuma ja tuntematon Lusaka. Liekkipuut ja jacarandat hehkuivat vielä täydessä kukassa, heinikot rapisivat keltaisiksi paahtuneina. Helteinen kuiva ilma jatkui yli joulun eikä kauan odotettuja sateita vaan kuulunut. Koko eteläinen Afrikka kärsi kuivuudesta. Jokien ja järvien pinnat olivat ennätysalhaalla, mikä johti sähköjen rankkaan säännöstelyyn. Sähkökatkot olivat monilla alueilla Lusakassakin yli kahden vuorokauden mittaisia. Myös kalastusta säännösteltiin normaalia tiukemmin. Kuuluisan Sambesin tiikerikalan pyyntikielto venytettiin kuuden kuukauden mittaiseksi. Sitten saatiin ensimmäiset sateet, jotka alkoivat melkolailla varoen. Ne kuitenkin kypsyttivät mangot, joita pihojen puut notkuivat ja joita ilmestyi pian myös myyntiin kadunvarsille. Pääsin tutustumaan myös sadeajan täkäläiseen erikoisuuteen, masuku-hedelmään.

Tammikuussa kunnon sateet vihdoin saapuivat. Säätutkasta näkyi kuinka vuodenajalle tyypilliset rintamat vyöryivät Intian valtamereltä iskien ensin Madagaskarille ja sitten Mosambikin rannikolle, mistä ne jatkoivat tuulista riippuen Malawin yli pohjoiseen tai tänne meille, Sambian ylängöille. Kohdalle osuessaan sateet olivat rankkoja, ukkoskuuron tyyppisiä, ja kastelivat tehokkaasti. Uudet betoniset sadevesiviemärit teiden varsilla pääsivät tositoimiin. Vain kerran pihallamme tulvi, ei tosin asuntoihin asti. Opin ottamaan sateenvarjon kauppareissuille muutaman kerran läpimäräksi kastuttuani. Lodgemme vartijakin asiasta minua muistutteli ja sai pari kertaa hyvät naurut, kun tulin kotiin kuin märkä rotta. Oh, you are soaked! I am not made of sugar, vastasin hänelle. Ja hän nauroi lisää.

Sateet herättivät maasta ylös monenlaiset sienet, jotka korvasivat pian katujen myyntikojuissa mangot ja masukut. Sadeajan varsinaisia herkkuja, catepillareita (perhosentoukkia) en ostanut yhtään pussillista. Niiden suosio näkyy valitettavasti jo perhosten määrän rajuna vähenemisenä.

Nyt helmikuussa, sateiden selvästi jo heikennyttyä, ollaan keskellä kaikkein vihreintä aikaa. Olen ihaillut koko kolmen kuukauden ajan jatkunutta kukkaloistoa, puissa, pensaissa ja maassa. Kun yksi kasvi lopettaa kukintansa, toinen aloittaa. Puista vuorossa ovat nyt tulppaanipuut tulenhehkuisine kukkineen. Erilaiset liljat ovat jo kukintansa päättäneet, monet köynnökset ja pensaat puolestaan vasta avaavat nuppujaan.  Värikkäät kiinanruusut koristavat talojen sisäänkäyntejä. Marraskuussa kovaa ääntä pitäneet kaskaat ovat hiljentyneet, mutta linnut vuorostaan aloittaneet konserttinsa. Linnut rakentavat parhaillaan pesiä, muun muassa kirkkaankeltaiset kutojalinnut. Heinä kasvaa kohisten ja nurmikoitakin on leikattava kerran viikossa. Hedelmäpuissa on raakileet. Mangoaika on ohi. Safaripaikat ovat paikoin kiinni, koska tiet ovat jääneet veden alle ja eläimiä on vaikea nähdä korkean heinikon seasta. Luonto tarjoaa parhaillaan suojaa ja ravintoa nisäkkäille ja petoeläimille, jotka saavatkin poikaset yleensä tähän aikaan vuodesta.

Tätä ihastuttavaa luontoa, sen elämää ja vaihtelua, olen saanut seurata pääosin kotikulmilla päivittäisillä kävelylenkeilläni Lusakan laitakaupungin vehreydessä. Vaikka täällä periaatteessa on ikuinen kesä, se on kaikkea muuta kuin tylsä. Nyt kun tulemme Suomessa käymään, on vastassa lähes sama maisema ja lämpötila kuin mistä marraskuun alussa lähdimme. Pimeys, kylmyys ja kuollut luonto. Toivottavasti kuitenkin ilman lunta ja meri auki.

Kuten lähdön lähestyessä asiaan aina kuuluu, heräsin viime yönä uneen talvesta. Siellä soi tämä Chisun kappale, jonka kertosäe aikoinaan minulle kolahti, omalla merkityksellään:

Anna mun mennä.
Mä oven avaan,
En henkeä saa.
Anna mun mennä,
En tänne kuulukaan.
Mun koti ei oo täällä.

Missä koti on? Se vielä löytyy. Kuluneet kolme kuukautta koti on ollut täällä. Kiitos Sambia että yllätit ja viettelit. En tiennyt olevani valmis näin vahvoihin uusiin tunteisiin. A bientôt, näemme onneksi pian.