Samarkandin helmet 3/3: Bibi Khanum

Helmitrilogian päättää itseoikeutetusti Bibi Khanum -moskeija. Sen kainaloon nukahdimme, sen ääreltä heräsimme. Katselimme sen majesteetillisten kupolien värien vaihtumista pitkin päivää auringon kulkiessa taivaan halki. Sen harras, rauhoittava tunnelma oli läsnä kaiken aikaa.

Bibi Khanumin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1399. Arkkitehtejä sen suunnitteluun tilattiin eri puolilta maailmaa. Valtavien kiviharkkojen kuljetukseen tuotiin Intiasta yli 90 elefanttia. Valmistuttuaan Bibi Khanum oli Keski-Aasian suurin ja mahtavin moskeija ja madrassa. Sitä se lienee yhä ja lisäksi yksi korkeimmista moskeijoista maailmassa. Sen kupoli nousee 41 metrin korkeuteen. Sivujuonne tähän Istanbulista. Kun Blue Mosque eli sininen moskeija päätettiin rakentaa, siitä haluttiin tietysti kaikkein aikain korkein moskeija. Sen kupolin korkeus on siten 43 metriä.

Bibi Khanumin seesteistä tunnelmaa.

Ja nyt tähän liittyvä oikea tuhannen ja yhden yön tarina (vapaasti suomennettuna erinäisistä lähteistä). Legendan mukaan moskeijan rakennutti hallitsija Timurin suosikkivaimo, kuningatar Bibi Khanum, joka halusi yllättää Intiasta voitokkaalta matkaltaan palaavan miehensä rakennuttamalla tälle suurenmoisimman rakennuksen, mitä Samarkandissa on nähty. Rakennustöitä johtanut arkkitehti rakastui palavasti nuoreen kauniiseen kuningattareen ja viivytteli töiden valmistumista. Bibi Khanum oli raivoissaan viiveestä, sillä hänen miehensä Timur oli jo kotimatkalla eikä rakennus ollut vielä valmis. Kun kuningatar vaati arkkitehtiä kiirehtimään, tämä lupasi saada moskeijan valmiiksi aikataulussa yhdellä ehdolla: jos hän saisi suudella kuningatarta.

Kuningatar ei tiennyt mitä vastata ja pyysi palvelijaansa tuomaan korillisen eri värisiksi maalattuja munia. Hän näytti ne arkkitehdille ja sanoi: Katsokaa näitä munia. Ne näyttävät päällisin puolin erilaisille, mutta ovat sisältä kuitenkin täysin samanlaisia. Sama pätee naisiin. Voin antaa teille kenet tahansa palvelijoistani. Vastauksena tähän arkkitehti pyysi tuomaan kaksi lasia. Hän täytti toisen vedellä ja toisen viinillä ja sanoi: Katsokaa näitä laseja. Ne näyttävät samalta, mutta jos juon ensimmäisestä, en tunne mitään. Jos juon toisesta, se polttaa minua. Kuten rakkaus teihin.

Kuningattaren oli suostuttava julkean arkkitehdin toiveeseen. Suudelma oli niin polttava, että se jätti jäljen Bibi Khanumin sileään poskeen. Moskeijan valmistui ajallaan ja Timur palasi onnistuneelta matkaltaan. Aluksi hän ilahtui suuresti rakkaan vaimonsa majesteetillisesta lahjasta, mutta huomasi pian jäljen tämän poskessa.

Ei ole tarkkaa tietoa, mitä sitten seurasi. Voimme vain kuvitella. Suosituimman version mukaan Timur tappoi arkkitehdin ja määräsi hänet haudattavaksi kirjastonsa alle.

Valitettavasti tarinaan löytyy arkisempikin versio, luultavasti se realistisempi. Timurin vanhempi vaimo, kuningatar Saray Mulk Khanum, halusi rakennuttaa moskeijan kaupungin keskustorin vierelle ja sai siihen mieheltään luvan. Timur puolestaan halusi sitä vastapäätä madrassan, jonka hän itse suunnitteli. Kuningatar päätti, että hänen moskeijastaan tulisi näyttävämpi kuin miehensä madrassasta. Niinpä hän määräsi, että sen kupolin tulisi olla korkeampi kuin yksikään toinen rakennus koko kaupungissa.  Suunnittelussa tapahtui kuitenkin virhe, jonka johdosta koko rakennus vähitellen romahti ja arkkitehti sai maksaa siitä hengellään.

Samarkandin helmet 2/3: Shakhi-Zinda

Oli kolmas ja viimeinen päivämme Samarkandissa. Husband pakkasi aamusta tavaransa ja lähti kollegoineen seminaariin. Minä jäin jatkamaan aamiaista itsekseni, hain toisen kupin kahvia ja kipusin hotellin pienelle kattoterassille ihailemaan aamuaurinkoa ja maisemaa yli Bibi Khanumin. Mietin, että jos aamiaista ei voi nauttia meren äärellä, on tämä ehkä toiseksi paras vaihtoehto.

Tämä maisema ikuistui sarveiskalvoille – ja sydämeen.

Olin jättänyt Samarkandin toriin tutustumisen tälle aamupäivälle. Se ei näyttänyt juuri poikkeavan Tashkentin toreista, mutta torit aina käyn katsastamassa. Lämpötila oli jo kesäisen lämmin kun suuntasin ostosreissulleni. Tai niin luulin, sillä vielä eilen ihmisiä kuhissut aukio olikin nyt autio. Isot rautaportit oli suljettu ja tori kiinni koko päivän.

Oli uuden suunnitelman vuoro. Jatkoin eteenpäin kohti kukkulaa, jolla sijaitsee suuri hautausmaa ja muun muassa edesmenneen presidentin hauta. Tällä alueella oli tietojeni mukaan niin sanottu mausoleumien katu. Sitä etsimme jo ensimmäisenä päivänä, mutta emme löytäneet. Katselin ympärilleni ja huomasin sivukujan, joka vietti hautausmaan vieritse jonnekin mäkeä alas. Lähdin kävelemään sitä pitkin jonkin matkaa ja meinasin jo kääntyä ympäri, kunnes näin edessäni kulkevat neljä miestä. Heidän askelluksessaan oli jotain niin määrätietoista, että päätin vain seurata. Se kannatti, sillä vajaan kilometrin päässä tulikin vastaan etsimäni mausoleumien katu. Oikeammin Shakhi-Zinda, ”elävät kuninkaat”.

Aamuiset neljä johdattajaani.

Elävien kuninkaiden kadulta.

Kapeaa hieman mutkittelevaa keskiaikaista kivipintaista katua reunustaa 11 mausoleumia, jotka on rakennettu 1300- ja 1400-luvuilla. Uskomattoman yksityiskohtaisine ja kauniine seinämosaiikkeineen ne muodostavat kiehtovan  ja harmonisen tunnelman. Shakhi-Zindan mosaiikkeja pidetäänkin koko islamilaisen taiteen ehkä hienoimpina. Mausoleumien turkoosinsiniset kupolit kohoavat koko jonon päällä kuin helminauhana kirkkaansinistä taivasta vasten.

Näitä kuvioita voisin tuijotella loppuelämäni. Luonnosta otetut aiheet toden totta viehättävät enemmän silmää kuin ihmishahmot.

Katu päättyy portaikkoon, jonka 40 askelmaa johtavat ylös profeetta Muhammedin serkun Kusam-ibn-Abbasin mausoleumiin. Häntä pidetään islaminuskon tuojana Samarkandiin. Mausoleumista aukeaa näkymä yli koko kadun ja kupolien.

Aika pysähtyi. Kuljin hitain askelin, vähän väliä seisahtaen, mosaiikkien lumoissa ja niitä silmin ahmien. Kun nostin katseeni pitkin ornamenttien sinistä rytmikästä jatkumoa ja niiden yllä kohoavia turkooseja kupoleja, näin silmissäni taivaaseen yhdistyvän meren. Meren, jonka kauneuteen voisi hukkua.

Samarkandin helmet 1/3: Sher-Dor

Kolme asiaa Samarkandissa, tai oikeammin paikkaa, tekivät minuun erityisen vaikutuksen. Jokainen kokee asiat tavallaan. Sanoipa eräs husbandin kollega, ettei koko Samarkand tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Epäilen, ettei ehkä mikään muukaan paikka maailmassa. Kunnioitan hänen näkemystään, mutta sallin kuitenkin itselleni omani ja ne vahvat tunteet, jotka Samarkandin ja kolmen helmeni kohtaaminen herättivät.

Olin etukäteen antanut itselleni tehtävän Samarkandissa. Jo heinäkuussa Tashkentiin saavuttuamme huomioni kiinnittyi 200 somin setelin hypnotisoivaan kuvaan. Setelin keskellä komeilee keltainen tiikeri, joka kantaa selässään aurinkoa, jolla on aasialaispiirteiset kasvot. Muutama päivä myöhemmin törmäsin kadulla mahtipontiseen rakennukseen, jonka katonrajasta löysin samaisen auringon kasvoineen. Koska islamilaisessa taiteessa (varsinkin rakennustaiteessa) on visusti kielletty ihmisten ja eläinten kuvaaminen, herätti tämä heti mielenkiintoni. Kyseessä täytyi olla sellainen symboli, joka liittyy aikaan ennen islaminuskoa.

Seteli ja kongressirakennus Tashkentissa.

Pienen taustaselvityksen jälkeen symboli saikin nimen: Sher-Dor eli aurinkoleijona. Jostain syystä tiikeriä kutsutaan tässä yhteydessä leijonaksi. Molempia suurkissoja on elänyt Zerafshanin laaksossa, leijonia 700-luvulle asti ja tiikereitä 1900-luvun alkuun asti. Leijona kantaa selässään aurinkoa, jolla on ihmisen kasvot. Tämä on vanha persialainen voiman symboli ja juontaa ilmeisesti alueella vallinneesta vanhasta iranilaisesta uskonnosta, zoroastrianismista, islamia edeltävältä ajalta. Setelistä ja kongressirakennuksesta löytyneen symbolin juuret vievät kuitenkin Samarkandiin ja Sher-Dorin nimeä kantavaan madrassaan, jonka pääsisäänkäynnin kaakeleissa aurinkoleijonat asustavat. Tämän madrassan kohtaamista olin siis odottanut heinäkuusta asti. Aurinkoleijona on nykyään myös Samarkandin kaupungin symboli.

Siinä se on: Sher-Dor madrassa aurinkoleijonineen.

Aurinkoleijona ja sen saalis.

Pääsisäänkäynnistä löytyy keskellä myös swastika, muinainen runsauden ja hedelmällisyyden symboli.

Sher-Dor madrassa rakennettiin Registan-aukiolle 1600-luvun alkupuolella, tarkoituksena muodostaa peilikuva 200-vuotta vanhemmalle vastapäiselle Ulugbekin madrassalle. Koska maasto nousi kohti länttä, oli uuden madrassan rakenne jätettävä hieman matalammaksi kuin sen esikuva, jottei siitä tulisi tätä korkeampi. Vaikka Sher-Dorista oli tarkoitus tehdä isoveljensä Ulugbekin madrassan kopio, sen rakentamisessa käytettiin tuon ajan viimeisimpiä innovaatioita. Esimerkiksi kattorakenteet ovat täysin erilaiset ja eri muotoiset kuin Ulugbekin madrassassa. Sen vuoksi Sher-Doria pidettiinkin valmistuttuaan modernina rakennuksena. Madrassan tärkein funktio oli toimia opetuskäytössä ja Sher-Dor tarjosi enemmän talvikäyttöön soveltuvia opetustiloja kuin Ulugbekin madrassa.

Madrassan sisäpihan kaunista näkymää luokkahuoneiden värikkäisiin mosaiikkiseiniin, joita koristavat hienot yksityiskohtaiset arabeskit (kasviaiheiset koristekuviot), girkhit (persialaiset solmut) ja ornamentaaliset arabiankieliset koraanitekstit.

Vaikka Sher-Dor madrassa on selvinnyt lukuisista maanjäristyksistä vuosien saatossa, se on kärsinyt myös merkittäviä tuhoja. 1960-luvulla se restauroitiin lähes kokonaan, joidenkin mielestä ehkä turhankin innokkaalla kädellä. Vuonna 2001 Sher-Dor pääsi UNESCO:n maailman kultturiperintökohteiden listalle ja tänä päivänä se on yksi Silkkitien tunnetuimpia ja arkkitehtonisesti merkittävimpiä rakennuksia.

Silkkitien ensipuraisu: Samarkand

Olen nyt reilun vuorokauden sulatellut kolmen päivän reissuamme Samarkandiin. En vieläkään tiedä mistä aloittaisin sen kuvaamisen. Päällimmäisenä on mykistävä kokemus, pakahduttava tunne siitä, että on päässyt näkemään jotain niin arvokasta ja kaunista. Hiljentymään historian äärelle, meidän kaikkien historian. Itselleni suurimman vaikutuksen teki ehkä kuitenkin islamilaisen rakennustaiteen kauneus ja harmonia. Sitä tuijotin lumoutuneena, kuvasin, aistin. En vielä täysin ymmärrä, mitä näin.

Yövyimme lumoavan Bibi Khanum –moskeijan turvallisessa kainalossa.

Aloitetaan vaikka siitä faktasta, että Samarkand on yksi maailman vanhimmista kaupungeista, perustettu noin 2750 vuotta sitten, yli 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Se on myös Keski-Aasian vanhin pysyvästi asuttu kaupunki.  Hedelmällinen Zerafshanin laakso on ollut keidas keskellä aavikkoa ja vuoristoa. Sen vuoksi Silkkitiekin sitä kautta kulki. Alueen hedelmällisyys houkutti myös valloittajia joka suunnalta. Alunperin Persian valtakuntaan kuuluneen Samarkandin valloitti Aleksanteri Suuri vuonna 329 eaa. Kaupunkia kutsuttiin tuolloin nimellä Marakanda (kreikkalainen nimi). Sen jälkeen sitä hallitsivat iranilaiset ja turkkilaiset, kunnes mongolialaiset Tsingis-kaanin johdolla valloittivat sen vuonna 1220. Kaupunki on tuhottu moneen otteeseen ja aina rakennettu uudelleen. Luonnonvoimat eli maanjäristykset ovat moukaroineet Samarkandin historiallisia rakennuksia myös rankasti.

Maisemaa ja jännittyneitä ilmeitä kolmituntisen junamatkan varrelta.

Väkisinkin vertaan vastaavaa ajanjaksoa Kaakkois-Aasiassa ja Angkorin temppeleiden (myös saman aikakauden Jaavan saaren temppeleiden) rakentamista ja kyseisten kulttuurien kukoistusta. Siellä hindulaisuus vaihtui vuosituhannen vaihteessa buddhalaisuuteen. Samarkandin alueella vallitsi pitkään buddhalaisuus, kunnes islam tuotiin sinne arabien toimesta arviolta 700-luvulla. Samarkandista kasvoikin islaminuskon ja sivistyksen tärkein keskus, joka kukoisti Timurin valtakauden aikana 1400-luvulla ja siitä eteenpäin. Tuolloin rakennettiin eräät Samarkandin tunnetuimmat madrassat eli moskeijat, jotka toimivat myös opinahjoina. Näistä yksi keskittyi matematiikan ja astronomian opetukseen silloisen hallitsijan Ulugbekin johdolla. Lähellä sijainnut saman aikakauden moskeija, Bibi Khanum, majoitti kymmenen tuhatta pyhiinvaeltajaa kerrallaan. Kaupungin valtava torialue toimi Silkkitien merkittävimpänä markkinapaikkana, jossa kaikenlainen tavara vaihtoi omistajaa ja jatkoi matkaansa, Kiinasta Eurooppaan ja päinvastoin. Moista kulttuurien vaihtoa tuskin tapahtui missään muualla siihen aikaan. Tavaran ohella liikkui myös paljon tietoa ja uutta oppia.

Ulugbegin madrassa, jossa opiskeltiin uskonnon ohella matematiikkaa, astronomiaa, maantiedettä ja filosofiaa.

Samarkand koki ison muutoksen 1800-luvun loppupuolella, kun alue siirtyi Venäjän vallan alle, aluksi osana Venäjän Turkestania. Vuonna 1888 trans-Caspian junarata saavutti Samarkandin ja lisäsi sen merkitystä entisestään. Kun Uzbekin SNT liitettiin Neuvostoliittoon vuonna 1925, Samarkandista tuli sen pääkaupunki. Tuon tittelin se menetti pian Tashkentille, vain viisi vuotta myöhemmin. Molemmista rakennettiin tyypilliset neuvostokaupungit. Tashkentissa lähes kaikki vanha arkkitehtuuri tuhoutui maanjäristyksessä, mutta Samarkand on kuin kaksi eri kaupunkia yhdessä: upea historiallinen vanhakaupunki ja sen viereen noussut moderni kaupunki, jonka ruutukaava-arkkitehtuuria täplittävät suuret puistot. 

Tänä päivänä Samarkandissa on noin puoli miljoonaa asukasta, joista valtaosa on etnisiä tadzikkeja. Kaupunki näyttää elävän vahvasti turismista, eikä ihme. Ajoituksemme reissulle oli loistava (myös sään puolesta), sillä sesonki alkaa olla nyt ohi. Näin uutissivuilla arvion vuotuisesta turistien määrästä Uzbekistanissa ja luku oli 2,5 miljoonaa. Se antaa kuvan Silkkitien vetovoimasta ja tuo luku on vasta alkua, sillä maa on avaamassa viisumipolitiikkaansa ja vasta toden teolla aloittamassa panostuksen turismiin. Lähivuosina Samarkandin historiallisia kujia vaeltavat muutkin, kuin rikkaat amerikkalais- ja eurooppalaiseläkeläiset ja satunnaiset rinkkamatkaajat. Nämä eläkeläisseurueet tuntuivat nyt hallitsevan katukuvaa.

Samarkandin varsinaiset herkkupalat jätän seuraaviin tarinoihin.

Odotusta ilmassa

Kirgistanin vuorilta valui meille hyytävän kylmä ilmamassa, joka toi kaupungin reunalla oleville vuorille ohuen lumikerroksen. Pudotus heinäkuisiin lukemiin oli 40 astetta. Se niistä välimerellisistä leveyspiireistä, ankara mannerilmasto näytti mistä tässä on oikeasti kyse. Toissa iltana sade muuttui hetkellisesti rännäksi ja mietin jo, onko glögikausi aloitettava.

Ei sentään. Nyt ollaan menossa kohti lämpöisempiä - toisin sanoen ajankohtaan nähden normaaleja - aikoja ja hätyytellään jo 20 asteen lukemia. Ei alkanut talvi vielä, aloitetaan syksy ensin. Tänään alkoi pattereista kuulua pulputusta ja keskuslämmityskin käynnistyi, hieman myöhässä. Saimme kaupunkiin myös valtiovierailijan, kun Venäjän presidentti piipahti täällä parin päivän visiitillä, muun muassa avaamassa ydivoimalan rakennustyömaan. Katukuvassa vierailu ei näkynyt muuten, kuin satunnaisena pääteiden sulkemisena ja kadunvarsilla liehuvina lippuina.

Huomenna koittaa odotettu päivä. Suuntaamme junalla kohti Samarkandia, yhtä Silkkitien kiehtovimpia kaupunkeja. Maltankohan edes nukkua.

Hiekkamyrskyssä

Ulkoa alkoi iltapäivästä kajastaa todella erikoinen valo. Taivas oli oranssin keltainen, näkyvyys hävisi kuten kovassa sateessa tai sumussa. Sitten alkoi tuulla kovaa. Tein kauppareissun ja tuuli puhalsi hienonhienoa pölyä silmät ja suun täyteen, hampaissa narskui. Tuuli pöllytti katupölyä ja puista tippuneita lehtiä. Säätieto kertookin, että täällä on päällä hiekkamyrsky, tai oikeammin pölymyrsky, dust storm. Nyt sade piiskaa ikkunoita ja vie pölyt toivottavasti mennessään.

Viikonloppuna oli kaunis kävelyilma ja teimmekin pitkän lenkin puistoja ja joenvartta pitkin. Erään puiston uumenista löytyi toisen maailmansodan uhrien muistoksi rakennettu tunnelmallinen aukio, joka käsittää sodassa menehtyneiden uzbekkisotilaiden nimet koottuina eräänlaisiin metallisiin kirjoihin ja ikuisen tulen, jonka äärellä on surevaa naista esittävä patsas. Se kuvaa kaikkia niitä uzbekistanilaisia äitejä, joiden pojat eivät koskaan palanneet sodasta kotiin. Toisessa maailmansodassa kaatui 400 000 uzbekkisotilasta.

Joen varrelta löytyi myös tutunoloinen maisema. Olimme saapuneet Turkuun! Täkäläinen Aurajoki, oikeammin Chirchiq-joki (tai eräs sen sivuhaaroista) virtasi vuolaana ja melkein tulvi yli äyräiden. Jokivarressa on upeita vanhoja taloja, samalta aikakaudelta kuin meidän talomme.

Lopuksi houkutus kävelylenkin varrelta ja lukuharjoituksia kyrillisistä aakkosista kiinnostuneille. Lavash on täkäläinen leipä, donar viittaa tietysti kebabiin. Mutta entäpä loput? Välillä riittää, että hallitsee kirjaimet. Melko harvoin, tosin.

Vapaa radikaali

Vastaan ensin tiedusteluihin, kiitos niistä. Kyllä, lämmintä vettä tulee jälleen hanoista, onneksi. Keskuslämmitys ei ole vielä käynnistynyt, mutta kylmää alkaa hohkata sisälle vaikka ilma onkin taas kirkastunut ja lämmennyt jonkin verran. Ilmalämpöpumppujen lämpöasetusta on jo hetkellisesti testattu. Voin vain kuvitella, miten kylmä talvella on huoneissa, joissa ei ole pattereita tai ilmalämpöpumppua.

Palasin tällä viikolla pääni sisällä jonnekin jo koettuun ja elettyyn, ekspattielämän syövereihin. En tiedä pitäisikö aiheesta edes kirjoittaa, sillä se tuskin monia kiinnostaa. Puranpa sen nyt kuitenkin ulos. 

Yllättävän mutta miellyttävän tapaamisen myötä sain kutsun täkäläiseen kansainvälisten naisten järjestön kokoukseen ja päätin mennä. Kuten aina näissä tapaamisissa, olen melkoisen kaukana mukavuusalueeltani. En halua antaa väärää kuvaa. On todella antoisaa tavata uusia ihmisiä, varsinkin eri maailman kolkissa asuneita, kuulla heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan. Kertoa omiani heille. Jakaa käytännön tietoa maasta, jossa nyt asumme.

Suurin osa näissä järjestöissä toimivista ja kokouksissa käyvistä naisista on perheenäitejä, joiden mies on kyseisessä maassa töissä ja  lapset kansainvälisessä koulussa. Tällaisilla järjestöillä on suuri merkitys naisille, jotka voivat sitä kautta verkostoitua ja saada myös omaa tekemistä (enkä yhtään väitä, etteikö lapsiperheen ja koko huushollin pyörittäminen vieraassa maassa olisi jo työ sinänsä). Järjestöjen tavoitteena on verkostoitumisen lisäksi aina tehdä myös hyväntekeväisyyttä, eli järjestää tilaisuuksia, myyjäisiä ja näyttelyitä, joiden tuotto kerätään hyvään tarkoitukseen. Yleensä paikallisten vähäosaisten lasten auttamiseksi.

Ei mitään vikaa siis, kuulostaa oikein hyvältä. On hienoa, että löytyy ihmisiä jotka sitoutuvat tällaiseen toimintaan, jota tarkoitukseni ei ole lainkaan väheksyä. Olen itsekin osallistunut joskus maailmalla näiden järjestöjen toimintaan vapaaehtoisena olematta järjestön jäsen. Mutta en koskaan koe kuuluvani joukkoon, vaikka olenkin nainen vieraassa maassa. Minut otetaan aina lämpimästi vastaan, kuten tälläkin kertaa, mutta sisälläni huutaa ääni: juokse karkuun!

Voisin helposti löytää oman lokeroni tässäkin yhteisössä, mutta en koe siihen tarvetta. Ehkä suurin syy on se, etten ole koskaan halunnut verkostoitua vain sillä perusteella, että olen nainen ja minun täytyisi sen vuoksi verkostoitua naisten kanssa. Aikoinaan kun aloitin yrittäjänä, 18 vuotta sitten, minua alkoi pommittaa joku naisyrittäjien järjestö (kaikki kunnia heille, varmasti tekevät hyvää työtä). Ainoa peruste, jolla he yrittivät saada minut mukaan toimintaansa, oli se, että olen nainen ja minulla olisi siksi velvollisuus liittyä mukaan. Vaadin heiltä tarkempaa perustelua, esimerkiksi työhön liittyvää. Lopulta soittaja tuhahti minulle: No etkö ymmärrä, täytyyhän sinulla olla joku vanhempi nainen, joka katsoo olkasi takaa mitä teet. Vedin hetken henkeä ja totesin, kieltämättä ärsyyntyneenä, että jostain syystä olen työelämässä tullut usein paremmin miesten kanssa toimeen ja tämä ehkä on juuri se syy. Kiitos soitosta ja näkemiin. Eivät muuten soittaneet enää takaisin.

Istuin siis tällä viikolla ison hotellin seminaarihuoneessa pari tuntia 50 naisen kera kuulemassa, mitä kansainvälinen naisjärjestö tekee Tashkentissa. Tästä ei itse asiassa paljoa puhuttu. Sen sijaan meille esittäytyi paikallinen taiteilija, jonka näyttely on ollut esillä Pariisissakin. Ehkä omakohtaisesti hyödyllisin anti oli kansainvälisen klinikan johtajan esitys. Nyt tiedän, mihin on syytä suunnata mikäli sattuisi täällä sairastumaan tai joutuisi onnettomuuteen. Muut naiset vain nyökyttelivät tälle esitykselle. Suurimman osan puolisot ovat diplomaatteja tai isojen yritysten komennustyöntekijöitä. Heille on tällaiset asiat kerrottu etukäteen, moni tunsi jo klinkan ja sen johtajankin. Heille on annettu tarkat briiffit kohdemaasta, terveys- ja turvallisuustilanteesta, käytännön asioista. Heillä on vakuutukset, jotka kattavat sairaalakäynnit automaattisesti. Heidän talonsa turvatarkastetaan ennen muuttoa, he lennättävät tänne muuttokuormansa ja autonsa ja tietysti henkilökuntansa. Eikä siinäkään ole mitään väärin, päinvastoin.

Minä puolestani naputtelin vaivihkaa klinikan yhteystiedot husbandille, jotta hän voi välittää ne kollegoilleen. Villi veikkaukseni on, ettei moisesta klinikasta ollut toimistolla kellään tietoa. Me ”vapaat radikaalit” hoidamme kaiken itse, keräämme tiedot mistä saamme ja maksamme lääkärimaksut käteisellä, toivoen, että vakuutus (jonka maksamme itse) joskus ne korvaa. Me kuljetamme omaisuutemme matkalaukussa ja tulemme toimeen sillä, mitä kulloinkin on mukana. Me olemme elämisen ja asumisen suhteen jatkuvalla tutkimusmatkalla ja opimme kokemuksen ja erehdyksen kautta. Emme usein tiedä, kauanko olemme paikoillamme. Emme yleensä koskaan tiedä, minne suuntaamme seuraavaksi. Jokainen uusi reissu on aina pieni uusi elämä. Siksi olen yhä valtavan kiitollinen tästä mahdollisuudesta elää Uzbekistanissa. Se jatkuu vielä ja oppimisen puolesta ollaan aika alussa.

Tilaisuudesta poistuttuani tunsin olevani lintu, joka pyrähti vauhdilla karkuun. Jatkan omien polkujeni kulkemista ja seikkailujani Tashkentissa incognitona kulkurina, mieli avoinna uudelle ja tuntemattomalle. Näin on juuri hyvä.

холодна!

Holodna, kylmä! Taas entuudesta tuttu ja valitettavasti tälle päivälle osuva sana. Sääennuste ei pettänyt. Lauantain 29-asteisesta ihanasta kesäpäivästä herättiin sunnuntaina vesisateeseen ja hyytävään harmauteen. Mittari näytti 11 astetta. Syksy tuli yhdessä yössä. Täällä tähän asti takuuvarma aurinko on täysin kadoksissa. Jo toista päivää sataa, on harmaata ja kylmä. Vettä ei olekaan taivaalta saatu useaan kuukauteen, joten se tekee kaupungille hyvää. Puut ovat puhdistuneet pitkän ja paahteisen kesän paksusta pölykerroksesta. Kadut vaahtoavat sateen harjatessa asvalttia, vesi ropisee peltikatoilla. Linnut sirkuttavat puissa lehvien suojissa ihmeissään. Eilen taivaalle ilmestyi satojen lintujen muuttoparvi, joka aikansa asetelmaa haettuaan suuntasi määrätietoisesti kohti länttä. Laitoin kotipuun myna-pariskunnalle saksanpähkinän puolikkaan ikkunalaudalle ja se on siitä kadonnut. Kissaystäväni takapihalta tuli myös maukuen kyhnyttämään jalkoihin ja nuuhkimaan kauppakassia toiveikkaana. 

Kissa ilmaisi halukkuutensa siirtyä sisäruokintaan.

Onneksi ollaan kuitenkin välimerellisillä leveyspiireillä ja loppuviikosta päästään taas yli 20 asteen lämpötiloihin. Terassikelit ovat kuitenkin ohi ja viilenneet yöt käynnistävät pian ruskan, joka ilmeisesti on parhaimmillaan marraskuussa. Pakkasista ei ole vielä pelkoa aikoihin, inshallah.

Kauppojen hyvät valikoimat ja erityisesti upea vihannestarjonta ovat innostaneet ruuanlaittoon kotona. Hintataso on hämmentävän edullinen. Esimerkiksi kolme kanan rintafilettä, noin puoli kiloa, maksavat reilun euron. Vihanneksista minkään kilohinta ei ole yli euroa. Hedelmät ja vihannekset kerätään kaupassa itse pusseihin kuten Suomessakin, mutta niiden punnitus tapahtuu kaupan henkilökunnan toimesta vihannesosastolla. Tämä onkin ostosreissun stressaavin hetki, sillä muuten kohteliaat uzbekit eivät osaa jonottaa. Olen oppinut jo käyttämään kyynärpäätaktiikkaa, jotta saan ostokseni vaa´alle ennen kuin joku tunkee takavasemmalta ja kiilaa eteen. Jonossa, myös kassajonossa, saa todella pitää puolensa. Jos jättää yhtään hajurakoa edellä seisovaan, väliin tunkee saman tien joku. Pieni koululainen, aikuinen mies, vanhempi nainen... kaikki kiilaavat ihan suvereenisti. Olen luonut jäätäviä katseita, mutta niistä ei ole apua. Ainoa mikä auttaa, on pitää tiukasti paikkansa ja pyrkiä estämään takaa tulevat kiilausyritykset. Niinkin tapahtuu, että olen ojentamassa toista vihannespussiani punnitsijalle ja jostain ilmestyy vaan käsi, joka asettaa oman pussinsa vaa´alle. Silloin peli on jo menetetty. Tämä takaa tuleva käsi pitää ehtiä blokata ennen kuin se ilmestyy. Tähän olen kehittänyt jo aika hyvän kokovartalotekniikan ja askelsarjan - ja voitonriemuisen hymyn, jonka luon pettyneelle kiilaajalle.

Libiamo ne'lieti calici

Maassa maan tavalla, olemme tehneet avauksen Tashkentin kulttuurielämään. Kävelymatkan päässä meiltä sijaitsee Alisher Navoi -teatteri, joka on maan kansallisylpeys ja koko Keski-Aasian johtava ooppera ja baletti. Mahtipontisen teatterin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1939, mutta ne keskeytyivät toisen maailmansodan vuoksi. Japanilaisten sotavankien voimalla työt saatiin päätökseen vuonna 1947.

Rakennuksen suunnitelleen arkkitehdin, Alexey Shchusevin, työnäytteitä ovat myös Leninin mausoleumi ja Kazanskayan rautatieasema Moskovassa. Teatteriin mahtuu 1400 katsojaa ja päänäyttämön pinta-ala on 540 neliömetriä. Neuvostoaikana koko valtion 700 teatterista vain kolme sai statuksen ”Grand”. Alisher Navoi pääsi tähän kärkikastiin, Moskovan ja Minskin teattereiden ohella.

Teatterin loistopäivät ovat ehkä takana, mutta tarjonta on vielä tänä päivänäkin hengästyttävän laaja. Lähes joka päivä on joku esitys, oopperaa tai balettia. Ohjelmisto löytyy teatterin pihan ilmoitustaululta sekä verkkosivuilta. Lippujen ostokin käy kätevästi sisäänkäynnin edustalla olevalta kassalta.

Suomessa suurin osa kulttuuririennoista jää meiltä sen vuoksi väliin, että emme pysty emmekä myöskään suostu siihen, että liput on varattava jopa vuotta aiemmin tietylle päivälle, tiettyyn näytökseen. Pelkkä ajatuskin tuntuu mahdottomalle. Täkäläinen systeemi istuu paljon paremmin. Kävellään kassalle sunnuntaina ja kerrotaan, että haluttaisiin liput tämän viikon torstain oopperanäytökseen. Rouva luukun takana esittelee kartalta parhaat vapaana olevat paikat: rivi neljä, keskikäytävän reunalla. Ne kelpaavat mainiosti ja rouva ojentaa liput. Mikä uskomattominta, liput maksavat viisi euroa henkilöltä. Baletti on hieman kalliimpi, 10 euroa.

Kun oopperailta koitti, suorastaan jännitti. Paikalliset olivat pukeutuneet tilaisuuteen asianmukaisesti, toisin kuin turistiryhmiin kuuluvat eläkeläiset. Etiketin mukaan teatteriin ei sovi tulla farkuissa tai urheilutamineissa, mutta turisteille annetaan paljon anteeksi. Väliajoilla yläkerran bufet tarjoili muun muassa täytettyjä pieniä croissanteja ja paikallista kuivaa sampanjaa (шампанское).

Artistien ohella myös lavastus ja puvustus olivat upeat.

Oopperaelämys oli vaikuttava ja epäilen, ettei se jäänyt viimeiseksi. Nyt kun päästiin alkuun. Ja mikä olikaan näkemämme ooppera, jonka kuuluisan juomalaulun nimi on blogin otsakkeessa?