Vapaa radikaali

Vastaan ensin tiedusteluihin, kiitos niistä. Kyllä, lämmintä vettä tulee jälleen hanoista, onneksi. Keskuslämmitys ei ole vielä käynnistynyt, mutta kylmää alkaa hohkata sisälle vaikka ilma onkin taas kirkastunut ja lämmennyt jonkin verran. Ilmalämpöpumppujen lämpöasetusta on jo hetkellisesti testattu. Voin vain kuvitella, miten kylmä talvella on huoneissa, joissa ei ole pattereita tai ilmalämpöpumppua.

Palasin tällä viikolla pääni sisällä jonnekin jo koettuun ja elettyyn, ekspattielämän syövereihin. En tiedä pitäisikö aiheesta edes kirjoittaa, sillä se tuskin monia kiinnostaa. Puranpa sen nyt kuitenkin ulos. 

Yllättävän mutta miellyttävän tapaamisen myötä sain kutsun täkäläiseen kansainvälisten naisten järjestön kokoukseen ja päätin mennä. Kuten aina näissä tapaamisissa, olen melkoisen kaukana mukavuusalueeltani. En halua antaa väärää kuvaa. On todella antoisaa tavata uusia ihmisiä, varsinkin eri maailman kolkissa asuneita, kuulla heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan. Kertoa omiani heille. Jakaa käytännön tietoa maasta, jossa nyt asumme.

Suurin osa näissä järjestöissä toimivista ja kokouksissa käyvistä naisista on perheenäitejä, joiden mies on kyseisessä maassa töissä ja  lapset kansainvälisessä koulussa. Tällaisilla järjestöillä on suuri merkitys naisille, jotka voivat sitä kautta verkostoitua ja saada myös omaa tekemistä (enkä yhtään väitä, etteikö lapsiperheen ja koko huushollin pyörittäminen vieraassa maassa olisi jo työ sinänsä). Järjestöjen tavoitteena on verkostoitumisen lisäksi aina tehdä myös hyväntekeväisyyttä, eli järjestää tilaisuuksia, myyjäisiä ja näyttelyitä, joiden tuotto kerätään hyvään tarkoitukseen. Yleensä paikallisten vähäosaisten lasten auttamiseksi.

Ei mitään vikaa siis, kuulostaa oikein hyvältä. On hienoa, että löytyy ihmisiä jotka sitoutuvat tällaiseen toimintaan, jota tarkoitukseni ei ole lainkaan väheksyä. Olen itsekin osallistunut joskus maailmalla näiden järjestöjen toimintaan vapaaehtoisena olematta järjestön jäsen. Mutta en koskaan koe kuuluvani joukkoon, vaikka olenkin nainen vieraassa maassa. Minut otetaan aina lämpimästi vastaan, kuten tälläkin kertaa, mutta sisälläni huutaa ääni: juokse karkuun!

Voisin helposti löytää oman lokeroni tässäkin yhteisössä, mutta en koe siihen tarvetta. Ehkä suurin syy on se, etten ole koskaan halunnut verkostoitua vain sillä perusteella, että olen nainen ja minun täytyisi sen vuoksi verkostoitua naisten kanssa. Aikoinaan kun aloitin yrittäjänä, 18 vuotta sitten, minua alkoi pommittaa joku naisyrittäjien järjestö (kaikki kunnia heille, varmasti tekevät hyvää työtä). Ainoa peruste, jolla he yrittivät saada minut mukaan toimintaansa, oli se, että olen nainen ja minulla olisi siksi velvollisuus liittyä mukaan. Vaadin heiltä tarkempaa perustelua, esimerkiksi työhön liittyvää. Lopulta soittaja tuhahti minulle: No etkö ymmärrä, täytyyhän sinulla olla joku vanhempi nainen, joka katsoo olkasi takaa mitä teet. Vedin hetken henkeä ja totesin, kieltämättä ärsyyntyneenä, että jostain syystä olen työelämässä tullut usein paremmin miesten kanssa toimeen ja tämä ehkä on juuri se syy. Kiitos soitosta ja näkemiin. Eivät muuten soittaneet enää takaisin.

Istuin siis tällä viikolla ison hotellin seminaarihuoneessa pari tuntia 50 naisen kera kuulemassa, mitä kansainvälinen naisjärjestö tekee Tashkentissa. Tästä ei itse asiassa paljoa puhuttu. Sen sijaan meille esittäytyi paikallinen taiteilija, jonka näyttely on ollut esillä Pariisissakin. Ehkä omakohtaisesti hyödyllisin anti oli kansainvälisen klinikan johtajan esitys. Nyt tiedän, mihin on syytä suunnata mikäli sattuisi täällä sairastumaan tai joutuisi onnettomuuteen. Muut naiset vain nyökyttelivät tälle esitykselle. Suurimman osan puolisot ovat diplomaatteja tai isojen yritysten komennustyöntekijöitä. Heille on tällaiset asiat kerrottu etukäteen, moni tunsi jo klinkan ja sen johtajankin. Heille on annettu tarkat briiffit kohdemaasta, terveys- ja turvallisuustilanteesta, käytännön asioista. Heillä on vakuutukset, jotka kattavat sairaalakäynnit automaattisesti. Heidän talonsa turvatarkastetaan ennen muuttoa, he lennättävät tänne muuttokuormansa ja autonsa ja tietysti henkilökuntansa. Eikä siinäkään ole mitään väärin, päinvastoin.

Minä puolestani naputtelin vaivihkaa klinikan yhteystiedot husbandille, jotta hän voi välittää ne kollegoilleen. Villi veikkaukseni on, ettei moisesta klinikasta ollut toimistolla kellään tietoa. Me ”vapaat radikaalit” hoidamme kaiken itse, keräämme tiedot mistä saamme ja maksamme lääkärimaksut käteisellä, toivoen, että vakuutus (jonka maksamme itse) joskus ne korvaa. Me kuljetamme omaisuutemme matkalaukussa ja tulemme toimeen sillä, mitä kulloinkin on mukana. Me olemme elämisen ja asumisen suhteen jatkuvalla tutkimusmatkalla ja opimme kokemuksen ja erehdyksen kautta. Emme usein tiedä, kauanko olemme paikoillamme. Emme yleensä koskaan tiedä, minne suuntaamme seuraavaksi. Jokainen uusi reissu on aina pieni uusi elämä. Siksi olen yhä valtavan kiitollinen tästä mahdollisuudesta elää Uzbekistanissa. Se jatkuu vielä ja oppimisen puolesta ollaan aika alussa.

Tilaisuudesta poistuttuani tunsin olevani lintu, joka pyrähti vauhdilla karkuun. Jatkan omien polkujeni kulkemista ja seikkailujani Tashkentissa incognitona kulkurina, mieli avoinna uudelle ja tuntemattomalle. Näin on juuri hyvä.