Hyvää Joulua!

Joulukuinen Helsinki otti meidät vastaan leutona ja lumettomana, meri avoimena, nurmi vihertäen ja aurinko taivaanrannassa pilkottaen. Juuri sellaisena kuin toivoin.

Matkan jäljet alkavat haihtua ja koti koristautuu jouluun. Oma siirtyminen Aasiasta Pohjolaan on hyvällä mallilla. Aamun sarastus, kuppi kahvia ja aamu-tv, jossa pääuutisina "Pelialalla työvoimapula" ja "Lihavuusleikkauksia alaikäsille tehty vasta muutamia". Kovin ovat ongelmat erilaisia täällä päin maailmaa kun kehitysmaassa on taas asustanut.

Toivotan kaikille lämmintä ja tunnelmallista joulun aikaa!

Vientiane valmistautuu jouluun

Kuten mekin, viimeistä viikonloppua viedään. Tuon ikivihreän, karisemattoman ja allergiaystävällisen joulukuusen rakentamiseen löytyisi varmasti talkoohenkisiä Suomestakin?

 

Katugallup

Lukioikäiset tyttö ja poika pysäyttivät minut kadulla. Tyttö kertoi, että he tekevät oppilastyönä ulkomaalaisten haastatteluja ja kysyi, voisivatko he haastatella minua. No miksei, sanoin aika yllättyneenä. Harvoin täällä kukaan kadulla kontaktia ottaa. Tyttö vetäytyi taemmas ja alkoi kuvata kännykällään ja poika tuli reippaasti viereeni ja aloitti tenttaamisen, melkoisen vaikeasti ymmärrettävällä englannilla. Mikä on nimesi? Mistä olet kotoisin? Kauanko olet ollut Laosissa? Oletko käynyt katsomassa monumentteja, kuten Patuxaita? Millaisesta ruuasta pidät? Pidätkö laoruuasta? Mitä urheilulajeja harrastat? (tässä välissä pettymys kun en pelannut jalkapalloa). Onko sinulla siskoja tai veljiä? Onko sinulla jotain kysyttävää meiltä? Ja lopuksi, (hän otti selvästi harjoitellun ilmeen ja asennon ja jatkoi), minkä arvosanan annat minun englanninkielentaidostani asteikolla 1-10?

En selvästikään kuulunut siihen kohderyhmään, jonka vastauksia nuoret olisivat tarvinneet. Olin ollut ihan liian monta kertaa Laosissa, tiesin monumentit, pidän tulisesta ruuasta enkä pelaa sitä jalkapalloa. Ja englannin arvosanaksi annoin armosta 8, koska en halunnut nolata poikaa. Voin vain kuvitella, että luokkakaverit nauravat nauhoituksen nähdessään että miten te tuollaista tätiä haastattelitte! 

Lehdessä oli artikkeli Laosin turismista. Maassa vieraili viime vuonna 3,3 miljoonaa turistia, joista 2,8 miljoonaa tuli naapurimaista. Nämä viipyivät Laosissa keskimäärin vain vuorokauden ja käyttivät täällä ollessaan vaivaiset 20 US dollaria (noin 15 euroa). Artikkelissa todettiinkin, että maahan pitäisi saada enemmän maksavia turisteja. Jospas Thaimaassa ravaava porukka vähitellen kyllästyy massaturismin lieveilmiöihin ja poliittisiin levottomuuksiin ja suuntaakin tänne mukavaan naapuriin. Suosittelen.

 Maisema matkalta Ang Nam Ngum -järvelle.

Nelson Mandelan muistolle

Maailma menetti tänään suuren miehen.

Siivetönnä en voi lentää...

 ...vanki olen maan? (kuvan perhonen lensi ja niin aion minäkin, en luovu siivistäni)

Joulukuu alkoi melko latteissa tunnelmissa, kun Kelan päätöksestä tekemästäni valituksesta sosiaaliturvan muutoksenhakulautakuntaan tuli kielteinen päätös. Vuoden (!) asiaa käsiteltyään lautakunta käytännössä copy-paste -menetelmällä lähetti Kelan tekstin minulle takaisin. Olivat siihen myös kopioineet valitukseni pointit ja kysymykseni, niihin kuitenkaan vastaamatta. Viranomaiset ovat nyt päättäneet, että minulla on kiinteämmät siteet ”ulkomaille” kuin Suomeen. Omistusasunnolla ja perhesuhteilla ei ole heille merkitystä (eivät ilmeisesti välitä Suomen lainsäädännöstä). Täytyy kysäistä mihin tiettyyn maahan minulla ne kiinteät suhteet mahtavat olla, jotta voin hakea sieltä kansalaisuutta. Jospa löytyisi maa, jolle verorahani kelpaisivat. En ole hakenut mitään tukia enkä korvauksia, ainoastaan lupaa saada tehdä töitä ja maksaa verot Suomeen. Se ei käy, minut pakotetaan väkisinkin toimettomaksi. Sitten kelpaan Suomen viranomaisille. Ja tämä erikoiskohtelu pelkästään sen vuoksi että olen a) yrittäjä ja b) puoliso. Jompaan kumpaan statukseen pitäisi tehdä muutos.

En aio vieläkään tähän suostua ja jatkan valitusteitse niin pitkälle kuin tarvitsee. Itsenäisyyspäivän viettoon ei kyllä motivaatiota taida löytyä.

Täällä vietettiin eilen Laosin kansallispäivää (varsinainen itsenäisyyspäivä ja Laosin vapautuspäivä ovat vielä erikseen). Lähdimme neljän hengen seurueella  Ang Nam Ngumin tekojärvelle reilun 100 kilometrin päähän Vientianesta pohjoiseen. 1970-luvulla rakennetun vesivoimalan ja padon takia mudostunut uusi järvi (kooltaan 250 neliökilometriä) on täyttynyt kokonaan vasta 90-luvulla. Veden alle jääneet kylät siirrettiin uusille alueille ja aiemmin vuoristokylissä asuneista ja eläneistä ihmisistä on tullut nyt järvenranta-asujia ja kalastajia. 

Majapaikkamme, ranskalaisten pitämä pieni Blue Lagoon Resort. Rento tunnelma ja palvelu.

Kylän lapsia rannalla. Äiti peseytymässä taustalla.

 Kalatorin antimia. 

Biologit eivät voineet vastustaa piipahdusta kaatopaikalla.

Aamuherätys kello 7 kalastajien veneiden kovaan pärinään ja kylästä kantautuvaan poppimusiikkiin.

Veneretki järvelle, lintujakin nähtiin.

Terveisiä Kelaan, voin minä jäädä tännekin. Pitäkää räntäsateenne.

Thailand - in and out

Kävimme aamulla Thaimaassa. Ajo sillalle, parin luukun kautta leimaus ulos Laosista, bussilla joen yli Thaimaan puolelle, parin luukun kautta sisään ja ulos. Sitten bussilla takaisin Laosin puolelle ja hakemuslomakkeet takaisin sisään. Päästivät.

Viimeksi viisumireissuun meni 10 päivää, nyt pari tuntia, joista viisi minuuttia Thaimaassa. Kambodzhassa viihdyimme vähän pidempään.

Bye bye Laos.

Vauhdikas bussikyyti Mekongin yli. Maan raja vaihtui juuri tuossa.

Basaari ja pikkujoulut

Aurinko porotti jo armottomasti kun ilmoittauduin lauantaiaamuna vapaaehtoistyöpaikalleni, Women International Groupin järjestämille hyväntekeväisyysmyyjäisille. Minun ja husbandin kollegan vaimon tehtävänä oli auttaa myyntipöytien kasauksessa. Nurmikolle oli aidattu naruilla alue, jonka sisään käytettyjen lastevaatteiden, kenkien, kirjojen ja levyjen myynti keskittyi. Jo paria tuntia ennen virallisia avajaisia narujen takaa kurkotteli käsiä repien leluja ja vaatteita. Etkö voisi myydä jo, minulta aneltiin. Vasta kello 10, sanoin pahoitellen. 

Pöydät odottivat siisteinä, tuotteet eri hintaryhmiin nätisti pinottuna ja viikattuna, kun portit vihdoin avattiin ja porukka vyöryi sisälle. En ole moista ennen nähnyt. Tavarat suorastaan lensivät ilmassa ja jo tunnin päästä pöydät olivat melkein tyhjentyneet. Paikalle oli värvätty myyjiksi nuoria paikallisia, jotka hoitivat työnsä erinomaisesti. Itse en olisi pysynyt vauhdissa. Tehtäväkseni muodostuikin kerätä rahat talteen myyjiltä ja toimia vaihtokassana. Minua huudeltiin tiskiltä toiselle ja aina kun näkivät naamani, ojensivat minulle tukot seteleitä tai sitten näyttivät sormilla, minkä kokoisia seteleitä tarvitsevat vaihtorahaksi. Money, "ngön", tuntui lukevan otsassani. Hektistä, hikistä ja hauskaa.

Kun meidän osuutemme tuli hoidettua, pääsimme tutustumaan basaarin muuhun antiin. Palkitsimme itsemme lasillisilla kylmää Proseccoa. Tässä vaiheessa husbandit liittyivät joukkoon ja nautimme herkullisen malesialaisen lounaan. 

 

Urakan jälkeen, paidat ihoon liimautuneina.

Husband löysi mieluisan kojun myyjäisistä...

 Luonnontuotteitahan nekin olivat, ja tuotto meni hyväntekeväisyyteen.

Toisenlaisia tuotteitakin löytyi.

Ja ruokaa, muun muassa Malesiasta, Intiasta, Thaimaasta ja Saksasta.

Illalla vietettiin projektin pikkujouluja hyvän ruuan parissa leppoisassa tunnelmassa. Kaskasien siritys säesti kuistilla öisen tähtitaivaan alla Hurriganesia, Eppuja ja J. Karjalaista. Taidettiin laulaa se Mombasakin. Kotiin tultiin jo puoli kuudelta ja ihailtiin parvekkeelta auringon sarastusta taivaanrannassa.

Valvonnassa

Aloitan jokaisen päivän samalla tavalla, lähes pakkomielteeksi muodostuneella aamujumpallani. Kun avaan silmät, jalat nousevat automaattisesti ilmaan ja nilkat alkavat pyöriä (kysykää vaikka husbandilta, joka ei voi ymmärtää miten kukaan voi ajatellakaan aamulla moista rääkkiä). Jossain vaiheessa venyttelyäni tiedostan, että olen ehkä nukkunut pitkät hyvät yöunet tai käynyt nukkumaan vasta aamuneljältä, aivo ei vielä tässä vaiheessa ole täysin tajunnan tilassa. Mutta kun saan ohjelmani loppuun (on kuin joku ulkopuolinen ohjaisi sen läpi, halusin tai en) olo on lähes poikkeuksetta hyvä ja kroppani on valmis uuteen päivään.

Tänä aamuna jäin johonkin välimaastoon, pää sumeana (luultavasti yöelämään sopeutuva elimistöni kapinoi yhdeksän tunnin yöunia). Avasin läppärini ja kuin sattumalta sattui silmini Tommy Tabermannin pari runoa, joita en valitettavasti voi tekijänoikeussyistä tähän siteerata. Ne osuivat molemmat jonnekin syvälle sisälleni kuvaamalla tietä oman itsensä tuntemiseen. Miten uskaltamatta irtautua tutusta pysyy luultavasti turvassa, myös suurelta onnelta. Sain niistä hyvän olon ja olin taas valmis Vientianen kaduille. 

Kävelyretkeni alkavat noudattaa  huolestuttavasti samaa kaavaa, täytyy hakea uusia reittejä.  Tiedän jo, että minut tunnistetaan katujen varsilla. Täkäläiseen tyyliin ei kuulu huudella tervehdyksiä, mutta huomaan sen katseista ja normaalia leveämmistä hymyistä kaupan kassalla, kahvilassa, rahanvaihtopaikassa. Täällä osataan antaa tilaa, mutta ollaan samanaikaisesti läsnä. Hienotunteista huomaavaisuutta, josta pidän.

Matkalla piipahdin tutussa myymälässä, josta olin sopinut hakevani pari paitaa. Iltapäivällä sain tästä sinänsä merkityksettömästä käynnistä hyvät naurut. Husbandin kollegan vaimo soitti minulle ja kertoi tietävänsä, että kävin kyseisessä myymälässä kello 10:55. Hän tiesi myös, mitä ostin ja miten olin pukeutunut. Mitä ihmettä? Hän oli käynyt myymälässä hetkeä myöhemmin ja hänelle oli kerrottu, että ystäväsi oli täällä äsken. Kun hän oli katsellut myyjää ihmeissään tämä oli kelannut turvakameran nauhasta pätkän, jossa tulen liikkeeseen ja hoidan ostokseni. Ja ruudussa rullasi kellonaika.

Ehkä otan vähän takaisin siitä hienotunteisuudesta... ja ensi kerralla hymyilen sinne kameraan.

Pisasankarit maailmalla

Lounas á la Vientiane: maukas nuudelikeitto katukuppilassa ja päälle hyvä kahvi kera pienen kirpeän sitruunaleivoksen. Katukuvassa on monenmoista kulkijaa, tähän aikaan vuodesta kasvavassa määrin myös turisteja. Amerikkalaisia harmaahapsisia eläkeläisiä valkoisissa lippalakeissaan ja yhtä valkoisissa lenkkitossuissaan. Keski-ikäisiä pariskuntia reisitaskuhousuissaan ja vaelluskengissään. Suurin osa on kuitenkin nuoria rinkkamatkaajia, joita tuntuu pelmahtavan kaupunkiin joka päivä uusi satsi. Niin kovin nuoria, innokkaita, seikkailunjanoisia untuvikkoja.

Sitten kuuluu yhtäkkiä nuoren tytön huuto kadun yli toiselle: ”Hei onks toi se paikka missä on ihan paskat pitsat?” Päätän olla ilmekään värähtämättä, toivoen ettei kukaan muu ymmärtänyt kuin minä. Tyttäret jatkavat matkaansa ohitseni, onneksi enempää kommentoimatta.

Phnom Penhissä yksi ilta saimme parhaillaan nauttia vinyyliharvinaisuudesta, jota soitettiin vain meille. Sitten kuului ovelta v... ja pari kertaa vielä v... ja v... Kohta ohitsemme käveli pellavapäinen nuori mies ja huusi mennessään pöytäseuralaiselleen  ”Mä otan kaljan mut käyn eka kusella.” Hurraa.

Maailman parhaitahan me kuvitellaan olevamme ja niin meille uskotellaan. Suomalaisia ei saa arvostella, ainakaan ulkomaalaiset. Eivät myöskään ulkomailla asuvat suomalaiset, jotka ovat jotenkin menneet ihan oudoiksi. Mitä nekin kuvittelevat olevansa, parempia kuin me muut? Pysykööt sitten siellä maailmalla, jos siellä on kerran niin paljon paremmin kaikki kuin Suomessa.

Myönnän, etten ole enää sama ihminen kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. En väitä, että olisin jotenkin parempi nykyään. Väitän kuitenkin, että ainakaan käytöstavoiltaan nämä nuoret eivät ole maailman parhaita, vaikka tuollainen kielenkäyttö Suomessa on, jostain syystä, aivan normaalia julkisella paikalla. Ei ole minusta. Moisia moukkamaisia heittoja ei kyllä kuule kovin usein esimerkiksi ranskaksi tai edes ruotsiksi. 

Ei saa arvostella, ei. Arvostelinpa vähän kuitenkin, keski-ikäisen tädin oikeudella.

Jälkipyykki

Hirmuisaa tuhoa tehnyt taifuuni vaihtoi kurssinsa itään ja säästi nämä kolkat, joten paluumme Vientianeen sujui suunnitellusti sunnuntai-iltana. Aurinko kuivattelee monen päivän pyykkejä parvekkeella, hektiset 10 päivää Phnom Penhissä ovat enää vain muisto. On aina kiva palata paikkaan, jossa otetaan lämmöllä vastaan. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana tuli kadulla vastaan kolme paikallista tuttua iloisesti tervehtien. Suomessa moni vain nyökkää ja murahtaa että jaahas, sitä ollaan taas täällä, milloin lähdet? Kambodzhassa kysytään aina milloin tulet takaisin.

Sanon sen vielä kerran: minut voi viedä pois Phnom Penhistä, mutta Phnom Penhiä ei saa pois minusta. Siitä hetkestä kun sinne taas saavuimme syttyi sisälläni se liekki, joka kuuluu vain ja ainoastaan sinne. Teki hyvää saada antaa sen taas palaa.

Nyt on palattu maan pinnalle, laokahvin ja kuntoilun voimin. Ilma on paahtavan helteinen, 35 astetta, tuulen henkikin kuin kuuma hönkäys. Eilen vielä toivottelin tervehdykset ja kiitokset khmeriksi. Tänään yritän saada ajatukset takaisin tänne. Sabaidee!

Tämä sujautettiin kaulaani Penhstock-festareilla viikonloppuna. Myöhemmin toisessa baarissa minulta kyseltiin missä soitamme seuraavan kerran.