Pesä PP:n katolla

 And I dream I'm an eagle

And I dream I can spread my wings

Flyin' high, high, I'm a bird in the sky

I'm an eagle that rides on the breeze*

Huimaa. Uusi koti Phnom Penhissä on samalla hyppäys vanhasta uuteen. Ylimmästä kymmenennestä kerroksesta levittäytyy maisema kaupungin tulevaisuuteen. Se vanha on jossain tuolla katutasossa: katumyyjät, tuktukit, äänet ja hajut. Tänne ylös kantaa vain humina, tuulenvire ja näkymät itään Mekongin yli, etelään Vietnamese bridgelle ja länteen vuorille ja lentokentälle. Ja joka puolella nousee uusia betonitötteröitä.

Tulimme Kambodzhaan keskiviikkona. Lento Vientianesta kestää vain reilun tunnin ja reitti kulkee yli Tonle Sap –järven ja tähän aikaan vuodesta tulvivien riisipeltojen. Kentällä meitä oltiin vastassa tutulla Highlanderilla, jonka husband taas sai käyttöönsä. Ajoimme suoraan uutta kotiamme katsomaan. Aiempi asukas oli lähtenyt vasta edellisenä iltana, joten kämpässä oli menossa tehopesu. Menimme siis yöksi tuttuun Golden Gate –hotelliin, jossa ollaan erinäisiä jaksoja asusteltu ensimmäisillä reissuillamme. Respan tyttö tuijotti minua pitkään ja sanoi, että olet ollut täällä aiemmin. Niin olen. Minä muistan sinut! Minäkin muistan sinut. Hauska nähdä pitkästä aikaa. Mutta hän ei ole ollut täällä aiemmin, tyttö sanoi osoittaen husbandia. Voi, kyllä on, sanoin. Same old husband. Ja sitten tyttö purskahti sydämelliseen nauruun. Silloin taas tiesin, että ollaan Kambodzhassa ja nauroin itsekin.

Eilen lounasaikaan tulimme sitten kimpsuinemme uudestaan kotitalolle. Nyt asunto oli valmiina ja suorastaan hohti puhtautta. Haimme ystävän varastossa olleet loput tavaramme (joita oli taas paljon enemmän kuin muistinkaan) ja loppupäivä menikin kotia laittaessa. Aina välillä oli pakko jäädä tuijottamaan huikaisevia maisemia. 

 Uusi jakso PP:tä kymppikerroksessa on alkanut.

*Ja lopuksi kuuluu kysymys: Ketkä lauloivat kotkista?

Vientianen hyviksi havaitut

Kaikenlaisia suosikkejahan sitä aina kertyy paikoista, joissa käy. Joskus käy myös niin, että erinomaista kokemusta ei kannata käydä testaamassa uudestaan. Voi pettyä. Tässä kuitenkin muutama varma vinkki Vientianeen.

Paras kahvi: Croissant d´Or

Myös paras croissant. Aina yhtä ystävällinen palvelu ja addiktoiva, suussasulava mille-feuilles.

Parhaat tapakset: Spirit House (kuvassa)

Sunnuntai-iltapäivän myöhäinen lounas, kattoropelli löyhyttää kuumaa ilmaa, Mekong lipuu vieressä verkkaisena. Juuri oikea spirit!

Paras musiikki: Jazzy Brick

Miinuspisteitä kalliista drinkeistä ja menon puutteesta, plussaa tyylikkäistä puitteista ja siitä jazzista.

Paras pizza: Aria

Kuten husband sen kiteytti: Paras pizza missään ikinä maistamistani. Varmasti aidoimmat löytyvät saapasmaasta, mutta tämänkin paikan omistaja on tietysti sieltä kotoisin ja kovin tarkka tuotteistaan. Raaka-aineet lennättää kotikulmilta tänne asti. Miinusta siis siitä.

Paras F1-kisakatsomo: Q Bar

Yhdeksän yli 40-tuumaista näyttöä ja tarvittaessa sähkö vedetään naapuritalon gensusta. Miinusta halpaa tyttöbaaria muistuttavasta asiakaskunnasta, jota englantilainen siideri vähän kompensoi.

Paras suutari: Talat Sao –marketin takana peltikatoksessa (löytyy, kun heiluttelee risaa kenkää ilmassa)

Täti liimasi Niken jumppatossuni ja niistä tuli kuin uudet. Kannatti korjata.

Paras historiantunti: COPE-järjestön UXO-museo

Järjestö tekee proteeseja pommien ja miinojen uhreille. Museossa upea tilataideteos käsikranaateista ja paljon tietoa UXOjen raivauksesta. Saisivat osallistua ne pommien kylväjätkin talkoisiin, romua maaperässä riittää.

Ja lopuksi paras kuulemani kysymys: Miten sinulla mahtuu kaikki tavarat yhteen matkalaukkuun?

Se on pitkän harjoittelun tulosta, monelle tuottaa tuskaa jo viikon lomamatkan garderoobin mahduttaminen.  Ja nyt se taas testataan, että mahtuuko. On aika vaihtaa maata.

Läksiäiset

Perjantai ja viikonloppu pian käsillä. Se onkin viimeinen Laosissa tällä erää eikä tiedossa ole, palaammeko. Mielessä pyörii paikat ja asiat, jotka täytyy vielä ehtiä nähdä ja kokea ainakin kerran.

Olikohan vuosi 2004 kun kävimme täällä ensimmäistä kertaa, viikonloppureissulla Kambodzhasta käsin. Vientiane oli niin pieni ja hiljainen Phnom Penhiin verrattuna, kadut tyhjinä, autokanta koomisen vanha. Idyllinen ja leppoisa paikka, kerroimme tutuille palattuamme. Onhan se sitä vieläkin, Phnom Penhiin verrattuna, mutta paljon myös noilta ajoilta muuttunut. Liikenne on satakertaistunut (oma arvio), joka korttelissa rakennetaan, turistit ovat löytäneet paikan (tilanne kuitenkin toinen kuin pohjoisessa, Luang Prabangiin ei kuulemma enää edes kukaan halua turistimassojen vuoksi) ja hotelli- ja ravintolatarjonta on kaupungin kokoon nähden varsin runsas. 

Muistan, kun etsimme ruokapaikkaa silloin ensivisiitillämme ja päädyimme Mekongin rantatöyräälle, missä ravintolan pöydät oli tehty isoista traktorinrenkaista. Niiden ääreen istuttiin tyynyille ja husband sai ensimmäisen Beer Laonsa (no ainakin melkein ensimmäisen). Silloin en uskaltanut vielä sitä suolakuoressa grillattua kalaa maistaa, mutta omaksi onnekseni tilanne on sittemmin korjattu. Nyt nämä kaikki pienet rantaravintolat on häädetty ja jokiranta pengerretty betonikivetyksellä. Se on tulvien takia ihan järkevää, mutta valitettavasti siihen pengerryksen reunaan on pitänyt vetää autotie kaiteineen. Eli kun istuu niin sanotun rantakadun varrella ravintolassa tai baarissa ja katsoo joelle, siitä ei näy vilaustakaan. Täytyy kävellä ensin rantakadun yli, sitten puiston halki, sitten kivuta sille uudelle asvalttitielle ja sieltä kaiteen yli kurkistella alas joelle. Tänään Mekongin pinta menee muuten tässä kohta alle seitsemän metrin, joka on kuusi metriä alle tulvarajan. Sadeaika lähestyy jo loppuaan ja ilmeisesti tulvilta tänä vuonna vältytään.

Suurin muutos on kuitenkin vasta edessä. Rantatöyrään uusi ajotie jatkuu nyt koko kaupungin mitan ja sen reunalle on noussut pahvitauluja, joissa on kuvaa tulevasta: kymmenien kerroksien korkuisia lasitorneja vieri vieressä, koko matkan. Tulkaa ihmiset katsomaan Vientianea vielä ennen, kuin tämä skenaario on totta.

Birthday BBQ

Talossa suoraan vastapäätämme lukee isoin kirjaimin MEKONG HOTEL. Illan hämärtäessä  kirjaimet syttyvät loistamaan kirkkaanpunaisina. Viistosti alapuolella lukee BEIJING RESTAURANT ja sama laoksi ja kiinaksi. Tämäkin teksti tietysti loistaa illalla, mutta lisäksi sen ympäri kiertää välkkyvä valojen sarja ja kaiken keskellä komeilee ankkapaistia esittävä punainen möykky, joka ääriviivat välkkyvät vihreänä. Olen sitä tuijottanut niin monta iltaa, että täytyyhän paikka käydä vähitellen testaamassa. Ja mieluummin tuo ravintola, kuin rakennuksen toisessa päässä oleva karaoke-bordelli. Sinne ja sieltä hoipertelevan asiakaskunnan seuraaminen onkin sitten jo ihan oma juttunsa.

Meidän rakennuksessamme ei ole ravintolaa, mutta kuntosali on. Usein olen siellä yksin, mutta satunnaisesti siellä käy joku muukin, yleensä joku aasialainen liikemies, joka juoksee matolla 15 minuuttia. Eilen toinen juoksumatoista oli vaihtunut uuteen. Tyydyin viereiseen tuttuun ja turvalliseen. Sitten tuli yksi niistä aasialaismiehistä ja katsoi uutta laitetta. Ei saanut sitä päälle. Autoin napsauttamalla virtakytkimestä ja asentamalla sellaisen hätäkytkimen, joka toimii magneetilla. Laite heräsi henkiin ja valot syttyivät. Pahoittelin, etten osannut enempää neuvoa, sillä kaikki nappulat olivat vain kiinalaisin kirjoitusmerkein varustettuja. Silloin miehen kasvoille levisi hymy: Oh, it is Chinese. Easy! Tämä tarkoittaa käynnistä. Tämä taas nopeutta. Ja tästä saa kallistusta. Hihna rupesi rullaamaan ja siinä tallasimme vieretysten, BBC:n uutisia televisiosta seuraten. 

Pekingin ankkaa ei ole luvassa vielä tänään, sillä meillä on kutsu ystävän syntymäpäiväjuhlille ja grillaamaan. Taidan viedä omaksi evääkseni sellaisen sitruunaruoholla täytetyn kalan, joka on kaivellut mielessä jo pitkään. Grillaussäässä(kään) ei ole valittamista, +32 astetta ja aurinkoista.

Rajamuodollisuuksia

Kävimme eilen Thaimaassa. Viisumin uusiminen on kätevämpää ja nopeampaa (ja puolet halvempaa) rajalla piipahtamalla, kuin hoitaa asia viranomaisten kautta. Ajoimme kaatosateessa Friendship Bridgelle, noin 20 km Vientianesta etelään. Paikoitimme auton sorakentälle ja hyppelimme vesilätäköiden yli tulliin. Sadeajan hyvä puoli on se, että turisteja ei ole liikkeellä juuri lainkaan. Vain lyhyt jono luukulle, jolla meidät leimattiin ulos Laosista. Sen jälkeen maksoimme maastapoistumismaksun, jota veloitetaan virkailijoiden ”ylityöaikaan” eli viikonloppuisin ja aamulla ja illalla. 

Siirtyminen sillan yli Thaimaan puolelle tapahtuu busseilla, joihin on ensin hoksattava ostaa lippu parkkipaikan viereiseltä tiskiltä. Kun bussi saapuu, ihmiset juoksevat sitä kohti nyssyköitään kantaen ja sisään pusketaan kyynärpäätaktiikalla. Kun olin saanut riittävän monta tuuppausta ja tökkäystä sateenvarjon piikeistä, tokaisin vieruskavereille suomeksi, että jos nyt vain kiltisti jonotettaisiin tässä. Auttoi. Pahimpia tönijöitä olivat muuten vanhat naiset.

Sillan toisella puolella odotti Thaimaa ja uudet luukut, ilman sen kummempia opasteita. Tiesimme edelliseltä kerralta, miltä luukulta löytyy maahantulolomakkeita. Täytimme ne ja taas paukkui leimasimet. Suomalaiset eivät tarvitse Thaimaaseen viisumia lyhyelle vierailulle. Kukaan ei tosin kysellyt meiltä, kauanko aiomme maassa viipyä. 

Vastaus siihen olisi ollut, että lounaan verran. Otimme kyydin Nong Khaihin, muutaman kilometrin päähän. Paikalliset ajelevat ”takseina” omilla autoillaan ja muutaman mutkan jälkeen osasimme opastaa kuskimme sinne, mihin halusimme. Market near Mekong, please. Mekong? Yes. Market? Yes. Mekong Hotel? No. Market? Yes. This hotel, hotel Mekong? No, we want market. No hotel? No, just Market near Mekong. Oh, you want Market! 

Viime huhtikuusta tuttu pikkukaupunki Mekongin rannalla oli nyt hiljainen ja monet paikat olivat kiinni. Päädyimme hyväksi havaittuun, paikallisen perheen pitämään Good Food -nimiseen ravintolaan. Tom yam goong ja red curry olivat herkullisia. Sen sijaan höyrykypsennetty kala jäi syömättä, sillä se oli jätetty täysin raa´aksi. Pyysimme kypsentämään sitä vähän lisää, mutta se tuotiin vain takaisin samanlaisena, tosin jäähtyneenä. Ilmeisesti kypsyysaste oli se mikä sen piti ollakin. Vieressä kovaa virtaavan Mekongin samean mutainen vesi muistutti kuitenkin mukavasti siitä, miksi sieltä nostettava ruoka ehkä kannattaa kypsyttää. 

Olimme valmiit palaamaan Laosiin ja kipusimme tuk-tukiin, joka puksutteli meidät takaisin rajalle. Muodollisuudet ulos Thaimaasta ja bussilla sillan yli. Viisumi- ja maahantulolomakkeiden täyttö, niiden ja passin luovutus yhdelle luukulle ja odottelua seuraavalla luukulla. Hetken päästä passi ojennettiin takaisin taas yhtä viisumia täydempänä ja vapaata sivua köyhempänä.

 

Maisema Friendship Bridgeltä, Thaimaa vasemmalla ja Laos oikealla. Mekongin pinta on nyt selvästi korkeammalla kuin viime huhtikuussa (alempi kuva).

Nong Khain torin antimia.

Grillattu sitruunaruoholla täytetty kala näytti paljon paremmalle kuin ravintolan läpikuultava kalafile.