Viimeinen viikko Tashkentissa

Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että vietämme lähes puolet tulevasta vuodesta Uzbekistanissa. Kun husband sai tammikuussa tiedon mahdollisesta työtehtävästä Tashkentissa, olin välittömästi kiinnostunut. Erityisesti siksi, että kyseessä oli meille täysin ennalta tuntematon maa ja kulttuuri. Helppoa ja mukavaa olisi ollut palata johonkin tutuista paikoista, mutta nyt hyppäys tuntemattomaan tuli sopivaan saumaan.

Lähtö lopulta viivästyi ja viivästyi, kuten näillä projekteilla valitettavasti tapana on. Aloin jo epäillä koko monimutkaisen kuvion toteutumista. Itse lähtö tuli sitten yllättäen ja hyvin lyhyellä varoitusajalla, kuten myös tapana on. En tiennyt juuri mitään maasta, jonne lähdin, en myöskään kaupungista, jonne muutin. Lähdin sillä asenteella, jolla aina olen lähtenyt: mieli avoimena uudelle ja uuden oppimiselle. Ajattelin kokemukseen peilaten, että Tashkent on kuitenkin moderni suurkaupunki ja sinne on helpompi asettua kuin moneen muuhun aiempaan kohteeseemme.

Olin melkoisen väärässä. Tashkent ei todellakaan osoittautunut helpoksi kaupungiksi päästä sisään. Tilannetta ei helpottanut yli 40-asteinen helle eikä varsinkaan se, että ensimmäinen majapaikkamme oli kaukana keskustasta. Minulle ennalta vieras neuvostokulttuuri oli myös jonkinmoinen shokki. Ilman karttaa ja nettiyhteyttä puhelimessa olin aika lailla vaistojeni varassa. Valtavat etäisyydet ja armoton kuumuus aiheuttivat tropiikin himokävelijällekin  lähes ylivoimaisia haasteita. Oli pakko hidastaa tahtia ja aloittaa kaupunkiin tutustuminen sen omilla ehdoilla. Vähän lyhyemmillä pätkillä kerrallaan, metroa käyttäen, maltilla.

Ehkä suurin haaste tai oikeastaan yllätys oli kuitenkin törmäys kielimuuriin. Uzbekin ohella täällä puhutaan lähes ainoastaan venäjää. Se on täällä se virallinen vieras kieli ja kieli, jota puhutaan automaattisesti myös kaikille ulkomaalaisille. Kuten useimmissa maissa englanti. Täällä on jonkinlainen itsestäänselvyys, että venäjäähän kaikki osaavat. Minä en.

Venäjää puhuu maailmalla noin 275 miljoonaa ihmistä, äidinkielenään noin 170 miljoonaa. Se on kahdeksanneksi puhutuin kieli maailmassa. Kaikki venäjää puhuvat eivät ole venäläisiä, eivät myöskään Uzbekistanissa. Kuten olen maininnut, tänne muutti neuvostoaikana väkeä hyvinkin kaukaa, lännestä ja idästä, ja yhteiseksi kieleksi muodostui venäjä. Monen juuret ovat ihan muualta kuin Venäjältä. Moni puhuu myös äidinkielenään jotain muuta kuin venäjää. Tämä on ravistellut terveellä tavalla omaa Suomesta ammentavaa asennemaailmaani. Jos Helsingissä kadulla kuulee joidenkin puhuvan venäjää, ajattelee heti, että ahaa, venäläisiä. Todennäköisesti ovatkin, mutta eivät välttämättä. Odotan kiinnostuneena reaktioita, kun vahingossa totean Helsingissä kaupassa spasiba tai dasvidania. Se tulee tapahtumaan väistämättä, mutta muutunko myyjän silmissä venäläiseksi? Ja miten hänen suhtautumisensa minuun muuttuu? Meillä on historialliset syyt ennakkoluuloihimme ja tunnistan ne itsessänikin. Siksi tämä pakon kautta tullut lähestyminen venäjänkieleen onkin ollut tervetullut ja avartava kokemus.

Tashkentista on tullut minulle jo kotoisa paikka. Vaikka tutustuminen ei ollut helpoimmasta päästä, kaupunki on ottanut avosylin vastaan. Paikat ovat löytyneet ponnistelujen ja seikkailujen kautta, koska minulla ei ole ollut täällä ketään opastamassa Tashkentin saloihin. Kuten olen lukuisat kerrat todennut, parhaiten itselleen uuteen kaupunkiin tutustuu kuitenkin aina jalkaisin.

Eräs ystävä tiedusteli taannoin hieman epäillen, miten viihdyn täällä. Onhan tämä monella tavalla kaukana kaikesta, mistä olen sanonut pitäväni. Hän oli yllättynyt kun vastasin, että itse asiassa viihdyn ihan hyvin, että tämä on hieno kaupunki kun tänne pääsee sisälle. Hän totesi, että sinä nyt taidat viihtyä melkein missä vain.  En tiedä onko niin, mikä on viihtymistä ja mikä pärjäämistä, mutta pitkälti se on asennekysymys. Yritän löytää positiiviset puolet ja keskittyä niihin. Rakastan uusia kokemuksia ja uuden oppimista. Erityisesti sitä, kun tajuaa (snaijaa), ettei ole koskaan nähnyt tai kokenut mitään vastaavaa, ei ole edes tiennyt jonkun seikan olemassaolosta tai että itsellä on aina ollut siitä väärä käsitys. Ei näiden asioiden perään tarvitse tietenkään matkustaa, niitä voi kokea ihan missä vain ja milloin vain. Itselleni suurimmat ahaa-elämykset ovat kuitenkin tulleet nimenomaan maailmalla, kaukana tutusta ja turvallisesta.

Otan esiin vielä yhden omakohtaisen haasteen täkäläisittäin ja se on ruoka. Siis ruokahan on täällä ihan valtavan hyvää, raaka-aineita myöten. Ruokakulttuuri on todella rikas ja monijuurinen. Tätä olen yrittänytkin tuoda esiin enkä jaksa lakata hehkuttamasta upeita vihanneksia ja hedelmiä. Yhtä tuoreita ja maukkaita en ole saanut missään muualla. Mutta sitten se omakohtainen ongelma: täällä rakastetaan lihaa. Lähes jokainen perinneruoka sisältää joko nautaa, lammasta tai hevosta. Jälkimmäinen on täällä todella suurta herkkua, mutta edes husband ei lämpene sille. Kun toiveikkaana tiedustelen kaupassa tai ravintolassa, olisiko keittoa tai vaikkapa piirakoita ilman lihaa, bez mjaza, saan vastauksena vaan innokkaan nyökyttelyn da da, mjaza! Kyllä on lihaa! Jopa ohueen rieskantyyppiseen leipäänkin on onnistuttu leipomaan lihaa sisälle ohuina lastuina. Totta kai löytyy annoksia myös ilman lihaa tai satunnaisesti kanalla, kuritsa, mutta harmikseni moni mielenkiintoinen ruokalaji jää omalta kohdalta kokematta. Ihan omasta syystäni tietysti. Lihaa, maitotuotteita, olutta ja vodkaa. Te, joille tämä kuulostaa juuri oikealta, olisitte täällä paratiisissa.

Taskentin monia kasvoja, tässä Irish pubin tunnelmaa.

Herkulliset mantit smetanan kera paikallisessa Afsona-ravintolassa, kotikadulla sekin.

Kulttuuria, vuorossa Tosca.

On vielä todettava, etten ole moista ilmastoakaan kokenut kuin täällä. Lyhyesti Mongoliassa saatiin tietysti makua vastaavasta. Saimme nähdä Tashkentin armottoman paahteisen kesän, yllättäen tulleen syksyn ja esimakua talvesta. Varsinainen syksy jäi lyhyeksi, mutta lämpötilat sahaavat vieläkin rajusti. Päivällä saattaa olla liki 20 astetta ja kirkasta, yöllä pakkasta ja räntäsadetta. Lämpötilasta ei tiedä mitään vain ikkunasta katsomalla. Tasaista harmautta ei ole, pilvet ja sateet tulevat ja menevät ja vaihtuvat häikäisevään auringonpaisteeseen.

Mitäs siinä ihmettelet, kyllä tähän höyryävän lämpimälle viemärinkannelle vielä yksi mahtuu.

Näkemättä on Tashkentin kevät. Se kuulemma alkaa maaliskuussa ja tulee räjähtäen. Paljon muutakin on vielä täällä näkemättä, ihan pintaraapaisulta tämä tuntuu. Ja tässä viime metreillä kävikin niin, että paluu tänne on nyt totta. Uzbekistan experience ei ollutkaan vielä tässä – me palaamme joulun jälkeen. Tashkentin kevät, sitä odotan. Kunhan talvesta selvitään.

Putkiremppaa ja muita arkirutiineja

Ei ollutkaan ihan yksinkertainen projekti saada keittiön patteria lämpöiseksi. Hommahan periaatteessa jo hoidettiin, mutta lämpöä riitti vain hetkeksi. Sitten oli taas patteri ja koko keittiö ulkoilman lukemissa. Otin siis taas yhteyden Lontooseen. Kävi ilmi, että ensimmäinen korjausyritys oli pelkästään tilapäisratkaisu. Talon putket ovat vanhat, totta kai, ja keittiön patteri kytkettiin aluksi vanhaan vuotavaan putkeen. Homma ei niin sanotusti pelittänyt ja putki valui vettä kellarin lattialle, joten master-nimellä kulkeva korjaajamme osti uudet pätkät putkea ja aloitti homman alusta.

Sisäänkäynti kellariimme.

Varsinainen työ tehtiin kellarista käsin eilen ja tänään tapahtui kytkentä. Lämmin vesi oli pois päältä useamman tunnin, minkä seurauksena koko asunnon kaikki patterit meinivät kylmiksi. Onneksi oli lämmin päivä. Viimein alkoi pattereista kuulua iloinen lotina ja ne alkoivat nopeasti lämmetä. Pian hanoistakin alkoi tulla lämmintä vettä, hieman paukahdellen. Veden paine sai putkien ruosteet liikkeelle ja valuttelin ruskeaa vettä hyvän tovin kunnes se alkoi kirkastua.

Sadan vuoden ruosteet...tässä vesi jo hieman kirkastunut.

Master koputti ovelle puuskuttaen, halusi tulla tarkistamaan keittiön patterin. Auts, hän sanoi, poltti siinä melkein näppinsä. Mies oli kovin kylmissään ja väsyneen oloinen, joten keitin hänelle kahvit. Kaksi sormea nosti pystyyn, kun kysyin montako sokeripalaa laitetaan. Hän istahti keittiön jakkaralle ja ryysti kahvinsa tyytyväisenä. Pienestä baklavan palasta hän ensin kieltäytyi, mutta lopulta sekin kelpasi. Spasiba balshoi, kiitos paljon, sanoin vielä ovella kun hän lähti, varmasti toivoen ettemme enää näissä merkeissä tapaa. Sitten raportoin Lontooseen, että putkiasia lienee nyt vihdoin kunnossa.

Rutiineihini on kuulunut viikottainen rahanvaihto. Jo heinäkuussa kävi ilmi, ettei luottokorteilla tee täällä juuri mitään. Vaikka hotellissa tai liikkeissä olisi maininta, että luottokortit kelpaavat, niillä käytännössä harvemmin pystyy maksamaan. Maksupäätteetkin löytyvät, mutta yhteys ei yleensä koskaan pelaa. Kaikki on maksettava käteisellä. Olimme siis tähän varautuneet kun tänne palasimme ja kartoitin aluksi parhaita rahanvaihtopaikkoja, Uzbekistanin someja kun ei maan ulkopuolella juuri voi vaihtaa. 

Yllätyksekseni täkäläisissä pankeissa on selvästi huonommat vaihtokurssit kuin hotelleissa. Onnistuin löytämään tästä lähistöltä hotellin, jonka vaihtokurssi on ollut poikkeuksetta yksi parhaista. Vierailen hotellin vaihtopisteen luukulla siis viikottain. Setelit tarkistetaan huolella, molemmin puolin ja lopuksi vesileimatkin katsotaan lampun alla. Meidän euromme ovat onneksi melko uusia ja siistejä, joten ne ovat lähes aina kelvanneet. Tänään yksi viisikymppinen ei kuitenkaan läpäissyt syyniä, vaan se ojennettiin minulle takaisin. Mikä siinä on vikana, kysyin ihmeissäni, ihan priimalta näyttävää seteliä katsoen. Tuo tuossa, nainen näytti. Setelissä oli pikkuruinen kuulakärkikynällä kirjoitettu K-kirjain. Meidän pankkimme ei ota tätä vastaan, virkailija totesi. Aiemmin sain bumerangina toisen viisikymppisen takaisin. Siinä oli vielä pienempi musta piste, jota virkailija yritti ensin pyyhekumilla poistaa siinä onnistumatta.

Hylätty seteli. 

Tämä olisi tärkeä tieto kaikille tänne matkustaville, seteleiden tulee olla uusia ja erittäin siistejä. Saksalainen ystävämme vaihtoi Sveitsissä lentokentällä valuuttaa dollareiksi ja hänen seteleistään täällä kelpasi vain noin puolet. Liian vanhoja tai muuten ”viallisia”. Moni joutuu varmasti pulaan kun huomaa, ettei luottokorttikaan kelpaa. Automaateista tosin voi käteistä nostaa (mikäli kortti toimii tai automaatissa on rahaa), mutta nostosta menee aina välityspalkkio.

Toinen rutiinini on tietysti huolehtia, että kotoa löytyy kaikki tarpeellinen. Lähikaupoissa on mukava asioida ja kiva saada tervehdyksiä, kun minut jo tunnistetaan. Vihannesten punnitsija, nuori mies, tervehtii minua iloisesti vaikken edes vaa´alla asioisi. Hän on ollut silminnähden vaikuttunut siitä, että olen oppinut pitämään jonossa puoleni, oppinut niin sanotusti tavoille.

En tiedä kuinka aikaisin täällä kaikki tuoretavara kauppoihin toimitetaan, sillä en koskaan näe mitään lastausautoja kauppojen pihalla. Silti hyllyiltä löytyy aina tuoreet leivät ja vihannekset, samoin maitotuotteet. Husbandin suosikki on paikallinen piimä eli кефир, kefiiri. Uzbekistanilaiset arvostavat meijerituotteitaan ja niitä myydään myös erillisissä kioskeissa.

Tuoretuotteita myyvä МОЛОЦНАЯ КУХНЯ (molotsnaja kuhnija, sanasta sanaan meijeri keittiö).

Esimerkiksi kefiiri on tuoretuote, joka säilyy vain kolmisen päivää. Päivämäärät on merkitty tölkkiin selkeästi. Eräs tänne muuttanut sveitsiläisrouva kertoi ostavansa lähes kaikki maitotuotteet irtomyynnistä, voita myöten. Sanoi, ettei enää muistanutkaan miten hyvältä kaikki maistuu ilman säilöntäaineita. Hän kertoi myös aluksi unohtaneensa, että voi tosiaan vanhenee. Olemme länsimaissa niin tottuneet siihen, että kaikki tuotteet säilyvät viikkotolkulla,  mutta maku ja luonnollisuus olisivat niin paljon tärkeämpiä asioita, hän huokaisi. Olin aivan samaa mieltä.

Ainut rutiini, joka hieman kyllästyttää, on jokapäinen veden kantaminen neljänteen kerrokseen. Enkä nyt puhu mistään vichypulloista, vaan vedestä, joka tarvitaan kahvin- ja teenkeittoon, vihannesten ja hedelmien huuhteluun, pastan ja riisin keittoon, hampaiden pesuun – ja tietysti kaikesta juomavedestä. Sitä menee päivässä litra poikineen ja pullojen roudaus käy ihan urheilusta. Kun tänään katselin putkista tulevaa ruosteista vettä olin taas entistä motivoituneempi vesipullojen kantoon.

Marraskuun satoa

Kannatti ostaa toppatakki, paukahti saman tien lähes kesäiset lämpötilat ja kirkas auringonpaiste. Neuvostotalotkin suorastaan hehkuivat tänään syysauringossa, näyttäen kaikessa kauheudessaan melkein kauniille. Orvokit kukkivat puistoissa kuin mitään pakkasöitä ei olisi ollutkaan. Osa puista sinnittelee vielä vihreinä, suuri osa tosin on lehtensä jo tiputtanut. Sellaisen eron Suomeen huomaan täällä ihmisissä, että täkäläisiä ei näytä satunnainen kylmä ilma ja harmaus häiritsevän lainkaan. Ulkotoreilla meno suorastaan kiihtyi kun ilmat kylmenivät. Naiset ovat vaan kaivaneet turkikset ja korkeakorkoiset saappaat esiin ja jatkavat menoa kuin ei mitään. Yritän ottaa oppia tästä asenteesta. Siis yritän. Tänään tosin kaupungilla liikuttiin jopa ilman takkeja, niin lämmintä auringossa oli. Ja sehän se täällä ison eron tekeekin, aurinko nimittäin paistaa lähes joka päivä.

Piipahdin äsken lähitorillamme, Mirobod Bozorilla. Talven lähestymisen huomaa siitä, että kukkakauppiaan yleensä kovin runsas tarjonta oli nyt vain muisto entisestä. Jäivät kukat ostamatta, sen verran vaivaisilta näyttivät. Sesongin hedelmiä ovat nyt omenat, persimonit ja viinirypäleet. Jostain on ilmestynyt myös pieniä mandariineja, joiden uskoisin tulevan tänne vähän kauempaa. Ne ovat myös aika kalliita, kaksi euroa kilolta. Omenoita ja viinirypäleitä saa kilon alle eurolla. 

Myös monenmoisia kurpitsoja on ollut nyt pari viikkoa runsaasti tarjolla. 

Granaattiomenien esillepanoon kuuluu auki halkaistu hedelmä tikunnokassa. Etuallalla persimoneja.

Basaarin näyttävä sisäänkäynti. Huom. upean sininen taivas tänään.

Viikonlopuksi ajattelun aihetta itse kullekin kokemuksestani toppatakin ostosreissulta. Yksi syy miksi täällä on ollut niin hyvä olla on varmasti se, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa ja myös meihin vieraisiin. Niin, kassajonoissa vähän kiilaillaan, mutta muuten käyttäydytään hyvin ja kohteliaasti. Siksi tuntuikin erityisen ikävältä ja tähän kulttuurin vieraalta se, mitä tapahtui ostosreissulla. 

Olin astumassa sisään ostoskeskukseen ja sieltä oli tulossa ulos seurue kiinalaisia (ainakin kiinaa puhuvia) miehiä, pieniä ja pyöreitä. Puskivat ovista melkein päälleni kovaa älämölöä pitäen kunnes yksi ukoista huomasi minut, osoitti törkeästi sormellaan ja huiteli muitakin katsomaan kiljuen suu auki Ooooooo! Muut kääntyivät katsomaan ja huusivat hekin kilpaa minua sormella osoittaen. Jos ymmärsin oikein, olin heidän mielestään niin pitkä, että moinen reaktio oli aiheellinen. Ostarilla oli kyllä monta minua pidempääkin naista, varsinkin täkäläisittäin huikeilla koroilla taiteilevia. Olen 173 senttiä pitkä (ja kyllä, minullakin oli korot), mutten nyt sentään mikään sirkuseläimen veroinen näky kuitenkaan. Muistui vahvasti mieleen vastaavat tilanteet Kambodzhassa. Siellä oli myös melko normaalia, että joku osoitti sormellaan ja huusi tai nauroi pituudelle, ihonvärille tai pitkälle nenälle. Täällä en ole tähän mennessä moiseen imbesilliin käytökseen törmännyt, uzbekit eivät niin käyttäydy. Jäi harmittamaan, etten tiedä mitä kääpiö on kiinaksi. Olisin oikein mielelläni myös nostanut pitkän kinttuni ja iskenyt korkoni sen sormenosoittajan turpeaan otsaan, mutta täkäläiset vankilat eivät oikein houkuta.

Mutta vakavasti puhuen, tämä on juuri sellainen kokemus ja tunne, jonka haluaisin kaikille niille, jotka itse katsovat aiheelliseksi kiusata, nolata tai ylipäätään käyttäytyä epäasiallisesti hieman eri näköisen ihmisen nähdessään. Kokemus olisi heille kovin terveellinen ja suorastaan toivottava.

Hyvää viikonloppua!

Lisäys: Persimonit sisäpihallamme.

Muuttomatkaajia

Jos Suomessa on tasaisen harmaat lonkerokelit, on sää täällä Keski-Aasiassa paljon yllättävämpi. Talvea en odota, mutta siitäkin sai makua viime yön pakkaslukemista ja aamun ohuesta lumiharsosta keltaisten lehtien päällä. Vielä lauantaina husband pelasi ulkona tennistä shortseissa. Sunnuntaina kävelimme kolmen tunnin lenkin upeassa auringonpaisteessa ja istuimme terassikahveilla jokirannassa. Tänään herättiin pakkaseen ja husbandin pipo pääsi käyttöön. Onneksi auringon ja lämmön on luvattu loppuviikosta taas palaavan. Muuten täytyy hakea nuo torilta löytyneet kuvan vihdat ja mennä tutuille saunomaan (finski sauna löytyy).

On muuten sanottava, että täällä sääennustukset pitävät yllättävän hyvin paikkansa. Johtuneeko siitä, että näin sisämaassa kaukana merestä on sään ennustaminen helpompaa? Kun ilmavirta tulee etelästä, tänne pääsee lämmintä ilmaa aina Pakistanista ja Intiasta asti. Ja kun tuulet kääntyvät puhaltamaan Siperian suunnasta, valuu tänne ihan arktista ilmaa. Kuten tänään.

Siperiasta on valunut muutakin, nimittäin muuttolintuja. Tashkentin lintukanta ei valitettavasti ole kovin monipuolinen. Katukuvaa hallitsevat mynat, jotka tuntuvat pärjäävän täällä loistavasti harakoiden ja varisten ohella. Lisäksi on kyyhkyjä ja sirompia turkinkyyhkyjä. Ymmärtääkseni nämä kaikki myös talvehtivat täällä.

Missä tarjoilut?! Joka puolella Aasiaa tutuksi tullut äänekäs ja utelias Common myna, suomeksi pihamaina, latinaksi Acridotheres tristi.

Tashkentin vakioasukkaita ovat myös hanhet, jotka ovat perustaneet tänne oman lähetystön (Embassy of geese).

Yksi päivä ikkunasta kuului tutunoloinen tityy. Parvekkeen edessä olevaan puuhun olikin pyrähtänyt parvi tiaisia. Eivät ihan tuttuja minulle, mutta tekemäni lajinmäärityksen perusteella väittäisin niiden olleen valkopäätiaisia (Azure tit, Cyanistes cyanus), jotka ovat sukua sinitiaisille.  Kauniit pitkäpyrstöiset linnut viipyivät vain hetken ja jatkoivat kohti etelää. Käsittääkseni tästä meneekin niiden muuttoreitti.

En ehtinyt saada kuvaa, joten tässä sievä valkopäätiainen lintuja.net-sivuilta.

Eilen kuului olohuoneen ikkunasta taas uudenlainen sirkutus. Keltaisia lehtiä vielä täynnä olevaan puuhun oli ilmestynyt parvi värikkäitä järripeippoja (Brambling, Fringilla montifringilla). Ne istua nököttivät kukin oksallaan, kapea lehti hauskasti nokassa roikkuen kuin pilli konsanaan. En tiedä löysivätkö sieltä toukkia vai siemeniä. Pian jo peipotkin jatkoivat matkaa eteenpäin.

Ehtivät peipot karata kameraa, mutta jossain lehvien lomassa ainakin yksi häämöttää.

Tänään odotan uusia vierailijoita, nimittäin putkimiehiä. Kun vesikiertoisissa pattereissa käynnistyi lämmitys kolmisen viikkoa sitten, huomasimme, että keittiön patteri on aivan kylmä. Olin yhteydessä Lontoossa asuvaan vuokraisäntäämme, joka lupasi, että hänen isänsä tulee patteria katsomaan Tashkentissa käydessään. Viime viikolla hän tulikin, kahden remonttimiehen kanssa. Keittiön patteria yritettiin ensin ilmata ja sitten kävi ilmi, ettei sinne tule vettä lainkaan. нет воды, njet vody. Missä menee vesiputki ja missä kaasuputki?, toinen remonttimiehistä kyseli minulta venäjäksi, keittiön seiniä koputellen. Nostelin käsiäni ja näytin, etten voi tietää. Kurkimme läpi kaikki kaapit ja kylpyhuoneenkin. Miehet jatkoivat talon kellariin ja tulivat sitten puuskuttaen portaita ylös. Vika oli löytynyt: keittiön patterin vesiputkea ei ole koskaan edes kytketty talon lämminvesiputkeen! Eipä ihme, ettei vesi kierrä. Koska keittiön lavuaarin putkessa tai oikeammin hajulukossa on pieni reikä (jonka olen paikannut kelmulla), näytin sen samalla ja koko putki hajulukkoineen vaihdettiin uuteen.

Tänään luvattiin tulla jossain vaiheessa hoitamaan patterin putken kytkentä, enkä tiedä yhtään millainen operaatio se on. Jos sieltä tullaan seinänpiikkauslaitteiden kanssa, puhallan pelin poikki ja otan yhteyden Lontooseen. Toivon, että homma hoituu lähinnä putkien kytkennällä kellarissa ja patterin ilmauksella. Nähtäväksi jää.

Jotenkin löydän aina itseni näistä remppahommista maailmalta, mutta eiköhän tästäkin selvitä ja saada pian keittiössä lämmöt päälle. Lopuksi taas pari lainasanaa venäjästä stadin slangiin:

Я понимаю (ja ponimaiju) = ymmärrän, bonjaan
Я знаю (ja snaiju) = tajuan, snaijaan

On matkaa siihen, että näitä sanoja pääsee venäjäksi käyttämään. Vielä en bonjaa enkä snaijaa juuri mitään.

Valkoisen kullan uusi aika

Uhkasin palata teemaan puuvilla. Samarkandiin matkatessamme katselimme junan ikkunasta ruskeaksi paahtuneita puuvillapeltoja, joilla satoa parhaillaan korjattiin. Puuvillaa on viljelty näillä main todellakin aikojen alusta, arviolta 500-luvulta asti. Puuvilla lasketaan yhdeksi Uzbekistanin luonnonvaroista, kullan ohella, ja siksi sitä kutsutaankin täällä valkoiseksi kullaksi. Kuten jo aiemmin mainitsin, Uzbekistan on maailman viidenneksi suurin puuvillan vientimaa (viljelijänä sijalla 8). Suurimmat puuvillan vientimaat olivat viime vuonna USA, Intia, Brasilia ja Australia, viisi suurinta puuvillan viljelijää puolestaan Intia, Kiina, USA, Brasilia ja Pakistan (lähde: IndexMundi). 

Uzbekistan on ollut pitkään yksi suurimmista raakapuuvillan viejistä, mutta tilanne on muuttumassa ja aika lailla jo muuttunutkin. Maan nykytavoitteena on  panostaa raaka-aineen jatkokäsittelyyn ja paikalliseen kangas- ja vaatetuotantoon. Tämän toivotaan tietysti nostavan lopputuotteen arvoa ja tuovan työpaikkoja ja liiketoimintaa. Näin päästäisiin eroon kehitysmaille tyypillisestä pelkän raaka-aineen myymisestä muualle jalostettavaksi.

Perinteisellä ikat-tekniikalla värjättyä puuvillaa.

Nykyaikaa, raaka-aine ja tuote valmistettu Uzbekistanissa.

Puuvilla istutetaan pelloille koneellisesti. Kasvi kasvaa noin 70 senttimetrin korkuiseksi ja kukkii, minkä jälkeen siemenkodat alkavat kypsyä. Tässä vaiheessa kastelu lopetetaan ja puuvillan annetaan kypsyä ja kuivua paahtavassa loppukesän 40-asteisessa auringossa. Kypsät siemenkodat poksahtavat auki, kuin popcornit ikään, paljastaen vitivalkoisen puuvillapallon sisällään. Puuvilla kypsyy eri puolella maata hieman eri aikaan, syys-lokakuun aikana. Sato on korjattava mahdollisimman pian siemenkotien avautumisen jälkeen. Puuvillan keruu tapahtuu käsin ja on työläs prosessi. Koneitakin tähän on kehitetty, mutta vain käsin saadaan koko sato tarkimmin ja puhtaimmin talteen. 

Kuten kaikkialla maailmassa ja lähes kaikkeen ihmistyövoimaa vaativaan, puuvillan viljelyyn liittyy täälläkin epäkohtia. Neuvostaikaan Uzbekistanista pyrittiin tekemään koko alueen puuvillamahti ja sen tuotantoon panostettiin vahvasti. Pelloille määrättiin sadonkorjuuaikaan kaikki saatavilla oleva työvoima. 1980-luvulla raakapuuvillaa tuotettiin viisi miljoonaa tonnia, kymmenkertainen määrä vuosituhannen alun määrään.  Tähän aikakauteen ja siihen liittyviin ylilyönteihin voi perehtyä paikallisessa historian museossa, jossa tälle ”cotton case:lle” on pyhitetty koko huone. Puuvillan viljely ja siihen liittyvät ilmiöt tuntuvat täällä olevan yhä sen verran arkaluontoinen aihe, että on parempi olla siihen menemättä sen syvemmälle tässä yhteydessä.

Mahtipontiseen puuvillatehtailuun liittyy myös Aral-järven tragedia. Puuvillapelloille tarvittiin kastelujärjestelmä, johon Aral valuma-alueineen ja jokineen valjastettiin, surullisenkuuluisine seurauksineen. Neljässäkymmenessä vuodessa järven pinta-ala on kutistunut seitsenkertaisesti ja veden määrä vähentynyt yli kymmenkertaisesti. Seurauksena nopeasta ja voimakkaasta kuivumisesta järven suolapitoisuus on noussut niin paljon, että koko järven ja sen ekosysteemin kaikki  elävät organismit ovat käytännössä kuolleet. Tilannetta ei helpota se, että viljelyyn aikoinaan käytetyt tuholaismyrkyt ovat jääneet maaperään ja nousevat nyt pölynä ilmaan. Tällä kaikella on ollut merkittävät seuraukset myös koko alueen asukkaille ja heidän elinkeinoilleen. Entisen Aral-järven paikalla parveilee tänä päivänä turisteja ihmettelemässä kuivalla aavikolla nököttäviä kalastusaluksia.

Historian museon surulliset kartat Aral-järvestä.

Lentokoneesta kuvaamani Aralin joenuoma.

Museon ”puuvillahuoneessa” oli yksi lasivitriini puuvillan lähihistoriasta – tai oikeammin sen tulevaisuudesta. Jo parinkymmenen vuoden ajan on maailmalla puhututtanut geenimuunneltu, niin kutsuttu Bt-puuvilla. Tähän puuvillaan on siirretty Bacillus thuringiensis -bakteerin geeni, joka tuottaa puuvillaa syövälle tuholaishyönteiselle myrkyllistä ainetta ja tekee puuvillakasvista siten tätä tuholaista kestävän. Vastaavanlaisia geenimuunneltuja (gm) hyötykasveja on lukuisia, enkä tässä ota kantaa gm-teknologiaan puolesta enkä vastaan. 

Molekyylibiologian tutkimus on onneksi ottanut edistysaskeleita, suorastaan harppauksittain, ja perinteisen geenimuokkauksen rinnalle on noussut tekniikka nimeltään RNA-interferenssi (RNAi), suomeksi RNA-häirintä. Tämä on soluissa luonnollisesti tapahtuva ilmiö, jolla voidaan spesifisesti hiljentää tiettyjen geenien toiminta. Esimerkiksi virusinfektiossa tällä menetelmällä estetään virusten lisääntymistä tuhoamalla niiden lisääntymiskoneisto, eli käytännössä katkaisemalla ja hajoittamalla niiden RNA-molekyylejä. RNAi-mekanismin löytäjät Fire ja Mello saivat työstään lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 2006.

Museon tiedenurkka, josta geneetikko innostui.

Tätä menetelmää hyödyntäen ubekistanilaiset geenitutkijat, yhteistyössä kansainvälisen tutkijaryhmän kanssa, kehittivät vuonna 2014 niin sanotun Porloq-puuvillan. He tutkivat tuhansia puuvillan kuidun laatuun ja kasvin kukintaan vaikuttavia geenejä. Tällä mainitsemallani RNAi-teknologialla, sulkemalla tiettyjä geenejä pois päältä, heidän onnistui kehittää neljä uudenlaista puuvillalajiketta. Käyttämällä kasvin omia geenejä tiettyjen ominaisuuksien vahvistamiseen pystyttiin löytämään lajikkeet,  joiden ominaisuksia ovat aiempaa suuremmat sadot, aikainen kypsyminen, pitkä ja korkealaatuinen puuvillakuitu ja parantunut kuivuuden- ja suolankestävyys. Vuonna 2015 Porloq-puuvilla otettiin koeviljelyyn yli 60 000 hehtaarin alueella, mikä on viisi prosenttia koko maan puuvillan viljelyalasta. Porloq-puuvilla patentoitiin Uzbekistanissa ja myös USA:ssa, missä se ainakin on ollut tarkoitus ottaa viljelyyn.

Mikä osuus kyseistä puuvillaa on tänä päivänä viljellystä puuvillasta tai kaupassa myytävistä vaatteista, sitä en tiedä enkä siitä löytänyt tietoja tähän hätään. Joka tapauksessa puuvilla on ja tulee olemaan yksi merkittävimmistä maan luonnonvaroista ja teollisuudenkin kulmakivistä. Toivon, että tulevaisuudessa puvillan viljelystä ja jatkojalostuksesta hyötyvät täällä mahdollisimman monet. Erityisesti toivon, että perinteinen ikat-kudonta ja paikallinen tekstiilitaide elvytettäisiin ja ne saisivat ansaitsemansa arvostuksen kauniiden tekstiilien ja vaatteiden muodossa.

Tashkentin ruska

Syksy otti lopulta otteensa Uzbekistanista. Vielä viime viikonloppuna ihmeteltiin outoa yhdistelmää, ruskaa ja yli 30 asteen lämpötilaa. Sitten viileni roimasti. Nyt puut pudottavat lehtiään vauhdilla, ruska jää lyhyeksi. Vaahterat sinnittelevät vielä, osa kirkkaan keltaisina. Tammet muuttuivat hetkessä rapsakan kullanruskeiksi ja tiputtavat kilpaa lehtiään ja terhojaan. Puistoja ja kadunvarsia siistitään kaiken aikaa. Täällä on haravien sijaan käytössä pitkävartiset harvat luudat, joilla lehdet näyttävät irtoavan nurmikostakin kevyesti.

Syksyn värejä Tashkentissa.

Kylmien aamujen varalta husband esitti toiveen korvaläpistä ja neulepuserosta. Lähdin niitä etsimään ja aloitin jälkimmäisestä toiveesta. Suuntasin ”kansanmarketiksi” nimeämääni vaateliikkeeseen, johon päädyin jo kesällä ihan vahingossa. Olin katsastamassa Samarkand Darwozan, joka on tylsä mutta ihan tasokas ostoskeskus merkkimyymälöineen. Sitä vastapäätä, vilkasliikenteisen tien toisella puolella, näkyi olevan Korzinka (supermarket) ison rakennuksen katutasossa. Rakennuksen seinässä oli myös vaatteiden kuvia. Mitäs tuolla on?, tuumasin, ja hilpaisin kadun yli. Astuin Korzinkan liukuovista sisään ja aulasta johti portaat yläkertaan ilman sen kummempia opastuksia. Sieltä löytyi tämä kansanmarket. Antamani nimi juontaa Kouvolasta, jossa oli aikoinaan saman niminen varsin ainutkertainen myymälä. Ei kovin trendikäs ehkä, mutta ehdottomasti löytöjen paikka. Se tuli välittömästi mieleeni tähän liikkeeseen astuessani. Kansainvälisten ketjuvaatteiden sijaan täällä myydään paikallisen vaatetehtaan tuotteita, mikä herätti heti mielenkiintoni. Eikä vähiten materiaalien osalta. Uzbekistan on nimittäin maailman viidenneksi suurin puuvillan vientimaa. Raakapuuvillaa tuotetaan noin 3,5 miljoonaa tonnia vuodessa.

Puuvillan viljelystä ja sen surullisestakin historiasta lisää toisen kerran, palataan kansanmarkettiin. Väljässä liikkeessä on vaatteita miehille ja naisille: takkeja, housuja, farkkuja, neuleita, trikoita, valtaosa puuvillasta. Laatu on hyvä, mutta pieni lisäpanostus designiin voisi tehdä terää. Ystävällinen nuori naismyyjä tuli palvelemaan minua venäjäksi ja kun vaihdoin englanniksi, hänen silmissään syttyi. Ooh, englantia, minäkin puhun englantia. Miten voin auttaa? Kerroin etsiväni husbandille neulepuseroa. Menimme yhdessä neuleita katsomaan (valikoima oli melko suppea) ja yritin arvioida sopivaa kokoa. Minkä kokoinen miehesi on, myyjätär kyseli ja huikkasi paikalle miesmyyjän. Olisiko hänen kokoisensa? Itse asiassa kyllä, totesin vähän hämilläni. Hän sovittaa, pieni hetki. Ja niin mies vetäisi neuletakin päälleen ja mallasi sitä minulle. Husbandille lähti mukaan lopulta kamelinruskea puuvillaneule. Myyjätär saattoi minut kassalle ja ylpeänä esitteli minut tiskin takana olevalle nuorelle miehelle: Hän on Suomesta ja puhuu englantia, joten palvele häntä englanniksi. Mies hymyili ja laskutti ostokseni. Tiedätkö, en minäkään puhu venäjää, hän sanoi hiljaa. Puhun uzbekkia ja englantia. Puhutaanko Suomessakin englantia?

Onnistuneen ostosreissun ja miellyttävän keskustelutuokion päälle kävelin kilometrin verran Chorsu basaariin etsimään niitä korvaläppiä. Niitähän löytyi, mutta täällä läppiä tuntuvat käyttävän vain lapset. Tarjolla oli lähinnä söpöjä keinokarvaisia pallukoita pikkutytöille. Husband sai siis tyytyä pipoon. Ehkä vielä saan hänet lämpenemään paikallisiin näyttäviin turkishattuihin, joita varsinkin vanhemmat herrasmiehet täällä käyttävät.

Samarkandin helmet 3/3: Bibi Khanum

Helmitrilogian päättää itseoikeutetusti Bibi Khanum -moskeija. Sen kainaloon nukahdimme, sen ääreltä heräsimme. Katselimme sen majesteetillisten kupolien värien vaihtumista pitkin päivää auringon kulkiessa taivaan halki. Sen harras, rauhoittava tunnelma oli läsnä kaiken aikaa.

Bibi Khanumin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1399. Arkkitehtejä sen suunnitteluun tilattiin eri puolilta maailmaa. Valtavien kiviharkkojen kuljetukseen tuotiin Intiasta yli 90 elefanttia. Valmistuttuaan Bibi Khanum oli Keski-Aasian suurin ja mahtavin moskeija ja madrassa. Sitä se lienee yhä ja lisäksi yksi korkeimmista moskeijoista maailmassa. Sen kupoli nousee 41 metrin korkeuteen. Sivujuonne tähän Istanbulista. Kun Blue Mosque eli sininen moskeija päätettiin rakentaa, siitä haluttiin tietysti kaikkein aikain korkein moskeija. Sen kupolin korkeus on siten 43 metriä.

Bibi Khanumin seesteistä tunnelmaa.

Ja nyt tähän liittyvä oikea tuhannen ja yhden yön tarina (vapaasti suomennettuna erinäisistä lähteistä). Legendan mukaan moskeijan rakennutti hallitsija Timurin suosikkivaimo, kuningatar Bibi Khanum, joka halusi yllättää Intiasta voitokkaalta matkaltaan palaavan miehensä rakennuttamalla tälle suurenmoisimman rakennuksen, mitä Samarkandissa on nähty. Rakennustöitä johtanut arkkitehti rakastui palavasti nuoreen kauniiseen kuningattareen ja viivytteli töiden valmistumista. Bibi Khanum oli raivoissaan viiveestä, sillä hänen miehensä Timur oli jo kotimatkalla eikä rakennus ollut vielä valmis. Kun kuningatar vaati arkkitehtiä kiirehtimään, tämä lupasi saada moskeijan valmiiksi aikataulussa yhdellä ehdolla: jos hän saisi suudella kuningatarta.

Kuningatar ei tiennyt mitä vastata ja pyysi palvelijaansa tuomaan korillisen eri värisiksi maalattuja munia. Hän näytti ne arkkitehdille ja sanoi: Katsokaa näitä munia. Ne näyttävät päällisin puolin erilaisille, mutta ovat sisältä kuitenkin täysin samanlaisia. Sama pätee naisiin. Voin antaa teille kenet tahansa palvelijoistani. Vastauksena tähän arkkitehti pyysi tuomaan kaksi lasia. Hän täytti toisen vedellä ja toisen viinillä ja sanoi: Katsokaa näitä laseja. Ne näyttävät samalta, mutta jos juon ensimmäisestä, en tunne mitään. Jos juon toisesta, se polttaa minua. Kuten rakkaus teihin.

Kuningattaren oli suostuttava julkean arkkitehdin toiveeseen. Suudelma oli niin polttava, että se jätti jäljen Bibi Khanumin sileään poskeen. Moskeijan valmistui ajallaan ja Timur palasi onnistuneelta matkaltaan. Aluksi hän ilahtui suuresti rakkaan vaimonsa majesteetillisesta lahjasta, mutta huomasi pian jäljen tämän poskessa.

Ei ole tarkkaa tietoa, mitä sitten seurasi. Voimme vain kuvitella. Suosituimman version mukaan Timur tappoi arkkitehdin ja määräsi hänet haudattavaksi kirjastonsa alle.

Valitettavasti tarinaan löytyy arkisempikin versio, luultavasti se realistisempi. Timurin vanhempi vaimo, kuningatar Saray Mulk Khanum, halusi rakennuttaa moskeijan kaupungin keskustorin vierelle ja sai siihen mieheltään luvan. Timur puolestaan halusi sitä vastapäätä madrassan, jonka hän itse suunnitteli. Kuningatar päätti, että hänen moskeijastaan tulisi näyttävämpi kuin miehensä madrassasta. Niinpä hän määräsi, että sen kupolin tulisi olla korkeampi kuin yksikään toinen rakennus koko kaupungissa.  Suunnittelussa tapahtui kuitenkin virhe, jonka johdosta koko rakennus vähitellen romahti ja arkkitehti sai maksaa siitä hengellään.

Samarkandin helmet 2/3: Shakhi-Zinda

Oli kolmas ja viimeinen päivämme Samarkandissa. Husband pakkasi aamusta tavaransa ja lähti kollegoineen seminaariin. Minä jäin jatkamaan aamiaista itsekseni, hain toisen kupin kahvia ja kipusin hotellin pienelle kattoterassille ihailemaan aamuaurinkoa ja maisemaa yli Bibi Khanumin. Mietin, että jos aamiaista ei voi nauttia meren äärellä, on tämä ehkä toiseksi paras vaihtoehto.

Tämä maisema ikuistui sarveiskalvoille – ja sydämeen.

Olin jättänyt Samarkandin toriin tutustumisen tälle aamupäivälle. Se ei näyttänyt juuri poikkeavan Tashkentin toreista, mutta torit aina käyn katsastamassa. Lämpötila oli jo kesäisen lämmin kun suuntasin ostosreissulleni. Tai niin luulin, sillä vielä eilen ihmisiä kuhissut aukio olikin nyt autio. Isot rautaportit oli suljettu ja tori kiinni koko päivän.

Oli uuden suunnitelman vuoro. Jatkoin eteenpäin kohti kukkulaa, jolla sijaitsee suuri hautausmaa ja muun muassa edesmenneen presidentin hauta. Tällä alueella oli tietojeni mukaan niin sanottu mausoleumien katu. Sitä etsimme jo ensimmäisenä päivänä, mutta emme löytäneet. Katselin ympärilleni ja huomasin sivukujan, joka vietti hautausmaan vieritse jonnekin mäkeä alas. Lähdin kävelemään sitä pitkin jonkin matkaa ja meinasin jo kääntyä ympäri, kunnes näin edessäni kulkevat neljä miestä. Heidän askelluksessaan oli jotain niin määrätietoista, että päätin vain seurata. Se kannatti, sillä vajaan kilometrin päässä tulikin vastaan etsimäni mausoleumien katu. Oikeammin Shakhi-Zinda, ”elävät kuninkaat”.

Aamuiset neljä johdattajaani.

Elävien kuninkaiden kadulta.

Kapeaa hieman mutkittelevaa keskiaikaista kivipintaista katua reunustaa 11 mausoleumia, jotka on rakennettu 1300- ja 1400-luvuilla. Uskomattoman yksityiskohtaisine ja kauniine seinämosaiikkeineen ne muodostavat kiehtovan  ja harmonisen tunnelman. Shakhi-Zindan mosaiikkeja pidetäänkin koko islamilaisen taiteen ehkä hienoimpina. Mausoleumien turkoosinsiniset kupolit kohoavat koko jonon päällä kuin helminauhana kirkkaansinistä taivasta vasten.

Näitä kuvioita voisin tuijotella loppuelämäni. Luonnosta otetut aiheet toden totta viehättävät enemmän silmää kuin ihmishahmot.

Katu päättyy portaikkoon, jonka 40 askelmaa johtavat ylös profeetta Muhammedin serkun Kusam-ibn-Abbasin mausoleumiin. Häntä pidetään islaminuskon tuojana Samarkandiin. Mausoleumista aukeaa näkymä yli koko kadun ja kupolien.

Aika pysähtyi. Kuljin hitain askelin, vähän väliä seisahtaen, mosaiikkien lumoissa ja niitä silmin ahmien. Kun nostin katseeni pitkin ornamenttien sinistä rytmikästä jatkumoa ja niiden yllä kohoavia turkooseja kupoleja, näin silmissäni taivaaseen yhdistyvän meren. Meren, jonka kauneuteen voisi hukkua.

Samarkandin helmet 1/3: Sher-Dor

Kolme asiaa Samarkandissa, tai oikeammin paikkaa, tekivät minuun erityisen vaikutuksen. Jokainen kokee asiat tavallaan. Sanoipa eräs husbandin kollega, ettei koko Samarkand tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Epäilen, ettei ehkä mikään muukaan paikka maailmassa. Kunnioitan hänen näkemystään, mutta sallin kuitenkin itselleni omani ja ne vahvat tunteet, jotka Samarkandin ja kolmen helmeni kohtaaminen herättivät.

Olin etukäteen antanut itselleni tehtävän Samarkandissa. Jo heinäkuussa Tashkentiin saavuttuamme huomioni kiinnittyi 200 somin setelin hypnotisoivaan kuvaan. Setelin keskellä komeilee keltainen tiikeri, joka kantaa selässään aurinkoa, jolla on aasialaispiirteiset kasvot. Muutama päivä myöhemmin törmäsin kadulla mahtipontiseen rakennukseen, jonka katonrajasta löysin samaisen auringon kasvoineen. Koska islamilaisessa taiteessa (varsinkin rakennustaiteessa) on visusti kielletty ihmisten ja eläinten kuvaaminen, herätti tämä heti mielenkiintoni. Kyseessä täytyi olla sellainen symboli, joka liittyy aikaan ennen islaminuskoa.

Seteli ja kongressirakennus Tashkentissa.

Pienen taustaselvityksen jälkeen symboli saikin nimen: Sher-Dor eli aurinkoleijona. Jostain syystä tiikeriä kutsutaan tässä yhteydessä leijonaksi. Molempia suurkissoja on elänyt Zerafshanin laaksossa, leijonia 700-luvulle asti ja tiikereitä 1900-luvun alkuun asti. Leijona kantaa selässään aurinkoa, jolla on ihmisen kasvot. Tämä on vanha persialainen voiman symboli ja juontaa ilmeisesti alueella vallinneesta vanhasta iranilaisesta uskonnosta, zoroastrianismista, islamia edeltävältä ajalta. Setelistä ja kongressirakennuksesta löytyneen symbolin juuret vievät kuitenkin Samarkandiin ja Sher-Dorin nimeä kantavaan madrassaan, jonka pääsisäänkäynnin kaakeleissa aurinkoleijonat asustavat. Tämän madrassan kohtaamista olin siis odottanut heinäkuusta asti. Aurinkoleijona on nykyään myös Samarkandin kaupungin symboli.

Siinä se on: Sher-Dor madrassa aurinkoleijonineen.

Aurinkoleijona ja sen saalis.

Pääsisäänkäynnistä löytyy keskellä myös swastika, muinainen runsauden ja hedelmällisyyden symboli.

Sher-Dor madrassa rakennettiin Registan-aukiolle 1600-luvun alkupuolella, tarkoituksena muodostaa peilikuva 200-vuotta vanhemmalle vastapäiselle Ulugbekin madrassalle. Koska maasto nousi kohti länttä, oli uuden madrassan rakenne jätettävä hieman matalammaksi kuin sen esikuva, jottei siitä tulisi tätä korkeampi. Vaikka Sher-Dorista oli tarkoitus tehdä isoveljensä Ulugbekin madrassan kopio, sen rakentamisessa käytettiin tuon ajan viimeisimpiä innovaatioita. Esimerkiksi kattorakenteet ovat täysin erilaiset ja eri muotoiset kuin Ulugbekin madrassassa. Sen vuoksi Sher-Doria pidettiinkin valmistuttuaan modernina rakennuksena. Madrassan tärkein funktio oli toimia opetuskäytössä ja Sher-Dor tarjosi enemmän talvikäyttöön soveltuvia opetustiloja kuin Ulugbekin madrassa.

Madrassan sisäpihan kaunista näkymää luokkahuoneiden värikkäisiin mosaiikkiseiniin, joita koristavat hienot yksityiskohtaiset arabeskit (kasviaiheiset koristekuviot), girkhit (persialaiset solmut) ja ornamentaaliset arabiankieliset koraanitekstit.

Vaikka Sher-Dor madrassa on selvinnyt lukuisista maanjäristyksistä vuosien saatossa, se on kärsinyt myös merkittäviä tuhoja. 1960-luvulla se restauroitiin lähes kokonaan, joidenkin mielestä ehkä turhankin innokkaalla kädellä. Vuonna 2001 Sher-Dor pääsi UNESCO:n maailman kultturiperintökohteiden listalle ja tänä päivänä se on yksi Silkkitien tunnetuimpia ja arkkitehtonisesti merkittävimpiä rakennuksia.