Kahdeksanjalkainen alkupala

Siitä on pitkään puhuttu ja nyt tuli aika se toteuttaa: perinteisen khmer-herkun, tarantulan (lintuhämähäkki eli tarantella) maistaminen. Alkupala-annokseen kuuluu kolme rapeaksi paistettua kämmenen kokoista tarantulaa ja niiden kanssa tarjotaan mustapippurista ja sitruunasta tehty kirpeän voimakas kastike ja tuoretta kurkkua. Tarantulat on marinoitu suola-sokeriliemessä ennen uppopaistamista öljyssä, jossa on ensin paahdettu valkosipulia.

Siinä ne sitten nököttivät lautasella, kaikki kolme. Aloitimme jaloista, jotka irtosivat kropasta helposti. Ne olivat rapeita ja maukkaita. Seuraavana vuorossa oli pää, jonka sisällä oli vaaleaa lihaa. Hyvää sekin. Maku muistutti taskurapua, ehkä vähän kanaakin. Jäljellä oli paksu peräpää. Se vaikutti jo vähän eksoottisemmalta. Pieni puraisu ja sisältä paljastui ruskeaa massaa. Peräpää sisältää hämähäkin sisäelimet, munat (mikäli kyseessä on naaras) ja tietysti suolen. Tämä pala pitikin jo dipata kastikkeeseen useamman kerran, sillä maku oli jo aika kaukana kanasta. Viimeisestä tarantulasta piti tämä ruumiinosa jättää syömättä. Jotkut pitävät sitä suurena herkkuna sen maksamaisen maun vuoksi. Pakko olla tältä osin vähän eri mieltä, mutta jalat ja pää maistuivat.

Tätä elämystä edelsi rantareissu Kepiin, jonne mentiin sulattelemaan Angkorin kokemuksia. Yksi päivä nautittiin auringosta ja uimisesta Rabbit Islandilla ja Kep Mountainin kahdeksan kilometrin mittainen viidakkopolku tuli jälleen kierrettyä. Sieltä uutena eläinhavaintona oli aamulenkillä näkemäni harmaa, sormen paksuinen pitkä ja kaunis käärme, joka näytti minulle valkoista kieltään puunoksia pitkin kiemurrellesaan. 

Kepin käyntiin olennaisena osana kuuluvat tietysti merenelävät, joista tällä kertaa maisteltiin mustekalaa ja taskurapuja Kampotin pippurilla. Vievät kyllä yhä voiton tarantuloista.

Temppeleiden taikaa

Angkorin temppeleiden lumous oli tallella. On kulunut 14 vuotta siitä, kun mykistyin Angkor Watin jylhästä olemuksesta ja ihastuin Bayonin upeaan tunnelmaan. Jättiläispuiden nielaisemat viidakkotemppelit ovat kuin toisesta maailmasta. Kiveen hakatut kasvot ja kertomukset liki tuhannen vuoden takaa kertovat kiehtovaa tarinaansa ja vievät mukanaan.

Mahdollisuus kambodzhalaisnuorille

Melko tasan vuosi sitten kävin Meta Housessa kuuntelemassa Aalto-yliopiston arkkitehtiopiskelijoiden esitystä nuorisotalosta, jota he suunnittelivat Phnom Penhin reunamille, Kouk Khleangin kylään. Silloin oli vain kylän jätealtaana toimiva tyhjä tontti ja hienot piirustukset talosta, jonka rakennusaineina oli tarkoitus käyttää bambua ja maa-aineksesta puristettuja tiiliä.

Innostuin projektista, sillä siinä yhdistyi monta hyvää asiaa; suomalainen arkkitehtuuriosaaminen, ekologisten materiaalien käyttö ja ennen kaikkea rakennuksen tarkoitus, eli tarjota nuorille mahdollisuus opiskella ja harrastaa.

Olen ollut kuulolla projektin etenemisestä siitä asti ja syksyllä tänne palattuamme tapasin töitä valvovan arkkitehtiopiskelijan. Rakennustyöt olivat käynnistyneet, mutta mutkiakin oli ollut matkassa.

Joulukuussa sain mahdollisuuden vierailla nuorisotalon rakennustyömaalla. Kouk Khleangin kylän nuorista isolla osalla on jäänyt peruskoulu kesken ja työpaikan löytäminen ilman koulutusta on lähes mahdotonta. Nuorisotalon ideana on tarjota sitä heille. 

Mikäli se saadaan valmiiksi. Vielä tarvittaisiin rahaa ikkunoihin, sähköjen vetämiseen ja seinien pintarappaukseen. Laitan poikkeuksellisesti linkin kirjoittamaani uutiseen.

Milloin viimeksi satoi?

Sateen tuoksu, parvekepöydän lasilla pisaroita. Hentoinen, äänetön sade laskeutui Phnom Penhin harmaalta taivaalta. Edellisestä on aikaa monta viikkoa. 

Ilma oli raikas ja tuulinen, kun kävelin 63-kadun Natural Gardeniin, vihanneskauppaan. Teen sinne toivioretken pari kertaa viikossa ja palaan kotiin aina kangaskassi pullollaan tuoreita salaattiaineksia ja hedelmiä. Tänään löytyi rapean salaatin lisäksi rucolaa, makeita kirsikkatomaatteja, napakoita pikkukurkkuja, pullea porkkana, iso nippu ruohosipulia ja tietysti mangoja. Viimeksi, uuden vuoden perunasalaattiaineksia kerätessäni, joku tuli viereeni iloisesti tervehtien. En tuntenut naista, mutta hän sanoi, että sinulla on hieno olkalaukku (batiikkitilkuista tehty, Balilta ostamani). Sitten hän kääntyi ja näytti omaansa. Oli saanut sen ystävältään tuliaisena Indonesiasta ja kuvitteli, ettei koskaan törmäisi samanlaiseen. Kehuimme toistemme laukkuja. Mitä olet laittamassa, hän kysyi, kun näki purjosipulinvarret ja punakuoriset perunat korissani. Kerroin uuden vuoden perinteestä, nakeista ja perunasalaatista, ja hän halusi ehdottomasti kuulla miten sen laitan. Taidat olla Ruotsista? No läheltä. Aksenttisi on ihan ruotsalainen, hän sanoi. Itse hän oli britti ja etsimässä aineksia paellaan. Ongelmana oli ollut löytää tuoreita katkarapuja. Kävitkö Boeng Keng Kangin torilla, kysyin. Sielläpä juuri, mutta ei ollut tuoreita rapuja tänään. Mehän olemme täällä tottuneet, että katkarapujen on vielä uitava itse siinä vaiheessa, kun ne ostetaan. Toivottavasti vielä törmäämme, sillä en ehtinyt saada hänen paellareseptiään.

Eilen vietettiin kiireetöntä sunnuntai-iltapäivää kolmen hengen voimin jokirannassa, La Croisettessa, rantakadun elämää seuraten: ohi virtaavaa liikennettä, lippalakkipäisiä ranta-asuisisa turisteja, kirjoja kaupittelevia takkutukkaisia lapsia, irstaankoomisia vanhoja äijiä halpa lapsimorsian kainalossa ja ravintoloiden asiakkaita korppikotkan tavoin kyttääviä tuktuk-kuskeja. Näyttävimmän shown järjesti kuitenkin länsimainen tukeva keski-ikäinen mies, joka oli nauttinut sunnuntaipäivän kunniaksi jotain muuta kuin pari oluttuopillista. Hän keikkui sivukadun kolmannen kerroksen parvekkeella varsin pelottavan näköisesti ja huuteli ohikulkijoille heitä leikisti sormipyssyllä ampuen. Sitten hän istahti alas ja nosti jalat varsin matalalle parvekkeenkaiteelle. Hyppäsi pystyyn, istahti taas, hyppäsi ylös ja huusi, istahti. Alkoi jo näyttää sille, että seuraavaksi hän tulee kaiteen yli kadulle. Sitten onneksi iski väsymys, ja hän lysähti parvekkeen lattialle. Käsi nousi kerran kaiteelle, mutta valahti sitten veltosti alas. Avonaisessa parvekeovessa keikkui irvistävä Angry Birds –pehmolelu.

Yksi korppikotkista aktivoitui heti, kun nousimme pöydästä. Oli kytännyt meitä koko ajan ja hymyili nyt iloisesti: Asutte kadulla 306. Vein teidät eilen illalla kotiin Memphisistä.

Uuden vuoden avaus

Vanha vuosi päättyi hienoon kirjoitukseen Umayya Abu-Hannalta (Lottovoitto jäi lunastamatta, HS). Se tuntui sitten herättävän muitakin tunteita kuin itselleni ja monelle tutulleni nousseen häpeän tunteen ja tarpeen edes keskustella suomalaisten sairaanloisesta pelosta kaikkea ”erilaista” kohtaan.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Appelsin ei nähnyt asiaa kuten me, vaan veti sen jutussaan mainitsemansa herneen nenäänsä sortuen perussyntiimme: Suomea ja suomalaisia ei saa arvostella, eikä ainakaan kukaan ulkomaalainen.

Kuoro kansalaisia komppaa häntä tekstin perässä purkautumiskanavallaan. Meidän hiekkalaatikko on maailman paras ja siellä leikitään vaan meidän säännöillä!

”Menkää sitten sinne ulkomaille asumaan jos siellä on muka niin paljon paremmin asiat.”

”Ei Suomi mikään rasistinen maa ole.”

”Miksi nämä Suomesta kirjoittaa, kun kummallakaan ei ole edes kunnon suomalainen sukunimi.”

Kukin vetäköön omat johtopäätöksensä hiekkalaatikosta ja sen asukeista. Umayyalle toivotan kaikkea hyvää jatkossa. Vielä tarvitaan nähtävästi muutama sukupolvi (ja luultavasti vähän uutta geeniainestakin) terveen itsetunnon ja hyvien käytöstapojen rakentamiseen maassamme. 

Hyvää ja suvaitsevaista vuotta 2013 kaikille!