Tekemisen meininkiä

Auttoiko viime perjantainen al-istisqa-rukous, sillä sade saapui. Taivas on harmaa, pientä tihkua tulee alas sitoen saastehiukkasia. AQI on juuri nyt vain 107, mikä on alhaisin lukema koko kahden viikon aikana. Paikallisten puolesta toivon, että tilanteen parantamiseksi tehdään jatkossa muutakin kuin kastellaan katuja ja puistoja. Toiveita on, sillä Uzbekistanin presidentti Mirzijojev allekirjoitti viime viikolla asetuksen kattavasta ympäristösuunnitelmasta ja saasteiden torjuntaan keskittyvän erityiskomission perustamisesta. Saastuttaville laitoksille määrätään aiempaa ankarammat rangaistukset, ilmanpuhdistuslaitteille tulee verovapaus ja ympäristöystävällisiin teknologioihin panostetaan. Näin ulkopuolisen silmin liikenne näyttäisi olevan yksi suurimmista saastuttajista, mutta ehkä siihen puuttuminen, autoilun rajoittaminen, on liian vaikeaa. Autokanta on melko vanhaa, suuripäästöistä, ja bensan laatu on huono. Sähköautojen määrä kasvaa jatkuvasti, mutta kiinnostavaa olisi tietää millä niiden käyttämä sähkö tuotetaan. Ei luultavasti kovin vähäpäästöistä ole sekään.

Tashkentin maine yhtenä maailman saastuneimpana kaupunkina ei auta ponnisteluissa turismin edistämiseksi. Uzbekistanin kunnianhimoisena tavoitteena on kaksinkertaistaa turistien määrä ja matkailun osuus bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä. Nyt maahan saapuu noin 10 miljoonaa turistia vuodessa. Näistä yli puolet ovat naapurimaista Kirgisiasta, Kazakstanista ja Tadžikistanista. Venäläisiä turisteja on yli 600 000 vuodessa, kiinalaisia alle 150 000, turkkilaisia noin 113 000. Näistä kaikista maista on Uzbekistaniin hyvät lentoyhteydet ja useita lentoja päivässä.

Muualta tulevien, kuten eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten turistien, osuus on vain 3,5 prosenttia. Itse näkisin tässä suuren kasvupotentiaalin, sillä Silkkitien upeat kaupungit (Samarkand, Bukhara ja Khiva) ovat suurelle osalle eurooppalaisista vielä täysin tuntemattomia. Lisäksi pääkaupunki Tashkent on tänä päivänä ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen kaupunki jo itsessään. Viisumia ei Suomesta tänne nytkään tarvita, mutta suoraa lentoa ei valitettavasti ole tarjolla. Pietarista lennetään suoraan Tashkentiin ja lentoaika on neljä tuntia 50 minuuttia. Ehkä maailmantilanne sellaisen vielä meillekin joskus mahdollistaa.

Miten Uzbekistan aikoo päästä tavoitteeseensa turistien määrän tuplaamisessa? Äskettäin perustetulle matkailukomitealle on annettu tehtäväksi muun muassa tarjota viisumivapautta aiempaa useammalle maalle. Suomestahan ei viisumia tänne tarvita nytkään. Kotimaisten lentoreittien määrää on tarkoitus lisätä vähintään kolminkertaiseksi. Hyvätasoisten (neljän ja viiden tähden) hotellien määrä kaksinkertaistetaan. Ei mitään pieniä ja halpoja toimenpiteitä siis neljän vuoden ajanjaksolle. Lisäksi Uzbekistanille luodaan maailmanlaajuisesti tunnettu matkailubrändi. Siinä hommassa haluaisin itsekin olla mukana, sillä täällä on tekemisen meininki. Lukuisiin matkailutoimenpiteisiin kuuluu myös Tashkentin maailmanlaajuinen markkinointi kaupunkina, jossa on eniten mosaiikkeja rakennuksissa, niin asuin- kuin julkisissa rakennuksissa. Mainio idea.

Kuten olen useasti maininnut, englannista on kovaa vauhtia tulossa toinen virallinen vieras kieli venäjän rinnalle. Englannilla pärjää nyt jo lähes missä vain Tashkentin keskustassa. Mielenkiintoinen trendi on myös se, että maahan saapuvat diplomaatit ovat alkaneet opiskella uzbekkia venäjän sijaan. Näin teki muun muassa Iso-Britannian suurlähettiläs, joka opiskeli vuoden uzbekkia ennen saapumistaan maahan.

Tekemisen meininkiä heijastelee myös yliopistojen ja opiskelijoiden suuri määrä. Taskhentissa on lähes sata korkeakoulutasoista oppilaitosta ja niissä opiskelijoita 1,5 miljoonaa. Korkeakoulutettujen työnsaantimahdollisuudet ovat kuitenkin melko huonot, yli puolet vastavalmistuneista jää työttömiksi. Parhaiten vetää IT-ala. Työnsaantimahdollisuudet ulkomailla houkuttelevat. Yksi syy tähän on myös keskimääräinen kuukausipalkka, joka on vain 516 euroa (brutto). Peruseläke on 76 euroa kuussa. Näitä on hyvä miettiä kaupassa ruokaostoksilla. Jos karkeasti sanon, että markettihinnat ovat noin puolet Suomen hinnoista, se kertoo jo, että ruoka on paikallisille kallista.

Tulipa taas parissa viikossa päivitettyä Tashkentin kuulumiset, ehkä turhankin yksityiskohtaisesti. Tykkään luvuista ja prosenteista vähän liikaakin. Pyrin aina lukemaan paikallislehtiä missä olenkaan ja sitä kautta pääsemään kärryille mitä maassa tapahtuu ja mistä puhutaan. Kaduilla, metrossa ja kaupassa paikallisten seassa liikkuessaan voi sitten suhteuttaa lukemansa omiin havaintoihin ja yrittää eläytyä paikallisten arkeen. Se onkin ehkä se kaikkein inspiroivin ja koukuttavin juttu minulle. Sitä tunnetta ei saa muuten, ei etänä, ei televisiota katsomalla, ei lukemalla. Lähelle voi päästä, mutta jotain puuttuu.

On ollut mukavaa saada viestejä siitä, että blogia on luettu. Kiitos niistä, olette olleet reissuissani mukana. Paljon jäi vielä kertomatta, ei vähiten ruokakokemuksista, mutta niistä lisää myöhemmin ja vaikka kasvotusten. Harmaata maisemaa katsellessani alkaa ajatus jo siirtyä Suomen kaamokseen. Huomenna olemme kotona itsenäisyyspäivän vietossa.

Nyt blogi hiljenee tällä erää ja jalkaudun vielä kerran Tashkentin kaduille.

Tekstin alussa olevassa kuvassa meille aamiaisella tuotu erikoisannos läksiäislahjaksi. Paikallista juustoa (cottage cheese) paistettuna marjojen ja hedelmien kanssa, kukkasin koristeltuna, kauniin hymyn kera tarjoiltuna. Tämäkin tuntui jossain ja vahvasti.

Business as usual: metrolla Chorsuun

Isossa hotellissa ei koskaan tiedä mikä alhaalla sisääntuloaulassa odottaa hissin ovien auetessa. Nyt sinne oli ilmestynyt valtava joulukuusi, jääkarhuja ja piparkakkutalo. Puolentoista viikon aikana on nähty jos jonkinmoisia konferensseja ja bisneskokoontumisia, kahdet hääjuhlat ja iltajuhlat 300 lapselle. Hotelli on suosittu myös kansainvälisten korkean tason vieraiden majoituspaikkana. Eilen aamiaisella husband istahti ikkunapöytään, jossa olemme aiemminkin aamiaistaneet yhdessä hänen kollegansa kanssa. Nyt husband kuitenkin hätistettiin pöydästä pois. Nuori tarjoilija ei oikein osannut selittää miksi, totesi vain, että tämä on yksityinen pöytä. Mitään siihen viittaavaa lappua pöydässä ei ollut. Kun husband kysyi, että ovatko toiset asiakkaat tärkeämpiä kuin toiset, tarjoilija vastasi lyhyesti, että ”yes”, kyllä ovat. Ei auttanut meidän rahvaan kuin siirtyä pois tärkeämpien tieltä. Sitten pöytään tuotiin reserved-kyltti ja sitä alettiin kattaa Turkin suurlähettiläälle. Mietin, mahtoiko presidenttimme olla riittävän tärkeä kyseiseen pöytään täällä asuessaan? Uskoisin näin.

Hotellimme aamiainen on parhaita koskaan näkemistäni. Jokaiselle jotakin. Itse nautin erityisesti hedelmistä ja pähkinöistä.

Idea kävi mielessä Silkkitietä kiertäessämme. Tämä piparkakkutalo ei kuitenkaan ole aitoa piparia.

Viime päivitys keskittyi ennätysmäisiin saastelukemiin, jotka onneksi eilen jo helpottivat. Ilma oli niin sakeaa, ettemme poistuneet hotellilta lainkaan. Päätä särki ja keuhkoja pisteli. Paikallisetkin olivat jo huolissaan ja husbandin kollegat ilmoittivat jäävänsä etätöihin kotiin. Tuntui ahdistavalta ajatus, että ulkoilma on vaarallista hengittää. Hotellin kuntosali on ollut ahkerassa käytössä kun kävelyitä on ollut pakko rajoittaa. Kaksi päivää on yskittänyt, mutta nyt alkaa henki kulkea taas normaalisti.

Tänään ilma tuntuikin jo varsin mukavalta aamupäivästä kun lähdin kävelemään lähimmälle metroasemalle. Taksillakin pääsisi, mutta minä haluan ajaa metrolla. Se on sitä paitsi nopeampi kuin taksi. Metrolipun hinta on yhä 3000 somia eli 20 senttiä. Yhdellä lipulla saa ajella niin kauan kuin pysyy maanalla. Tarkastajia ei siksi tarvita. Muutos viime kertaan on se, että aiemmin jokaisella metroaseman sisäänkäynnillä on ollut oma kassa, eli luukun takana ihminen, jolta lippu ostetaan. Nyt kassoja on vähennetty puoleen ja luukkujen eteen on tuotu automaatit.

Meiltä Chorsu basaariin metrolla ajeltaessa on vaihdettava junaa puolivälissä, punaiselta linjalta siniselle. Risteysasema eli Paxhtakor on nykyään hyvin suosittu, sillä se on lähin asema uudelle Tashkent City Mall -ostoskeskukselle. Metrovaunut ovat täpötäysiä, mutta kukaan ei töni. Ja aina kun keski-ikäinen tai vanhempi nainen astuu sisään, nousee joku nuorempi välittömästi ja antaa istuinpaikkansa. Koputtaa olkapäälle ja osoittaa vapaata paikkaa, jos ei muuten huomaa istahtaa. Aluksi tämä tuntui nololta, mutta nyt ymmärrän sen olevan normaali käytäntö. Vaikka nuoriso tuijottaa puhelimiaan metromatkan aikana, katse nostetaan junan saapuessa asemalle ja omaa istumapaikkaa tarjotaan vapaaehtoisesti. Jossain on vielä käytöstapoja.

Pari pikaräpsäisyä metroasemilta.

Kuinka löydänkin itseni aina Chorsu basaarista!

Uudella ostoskeskuksella en ole vieläkään käynyt ja tuskin käynkään. Metromatkani ovat suunnanneet aina Chorsu basaariin. Nyt ei ole turistisesonki, joten torilla saa hieman normaalia enemmän huomiota kun tunnistetaan ulkomaalaiseksi. Hyvä puoli on se, että myyjät ovat kaupankäynnin hiljaisuuden vuoksi niin innokkaita myymään, että tarjoavat alennusta jo ennen kuin sitä ehtii pyytää. Kesämekot ovat nyt vaihtuneet lämpöisempiin talviasusteisiin. On kashmiria, samettia ja kevyesti topattua vaatetta. Sukkien materiaali on lampaan- ja kamelinvillaa ja kaninkarvaa. Tänään sukkamyyjä kaivoi laatikostaan paksut, silkkisen pehmeät pitkävartiset sukat. Hän kehui niitä hyviksi ja osoitti lappua. Siinä oli minkin kuva. En ole aiemmin kuullut, että minkin karvasta kudotaan sukkiakin. Jätin kuitenkin ostamatta. Ulkona auringossa kevyttoppis oli tänään liikaa, lämpötila nousi noin 15 asteeseen.

Taskhentin päivät hupenevat kovaa vauhtia. Tänään pääsemme vielä nauttimaan uzbekkikeittiön antimia yhdessä husbandin kollegoiden kanssa. Perjantaiksi on luvattu sitä kauan odotettua ja rukoiltua sadetta. Se olisi kovin tervetullut.

Joulukuun ensimmäinen

Tänään aukesi ensimmäinen luukku kauniista joulukalenteristamme, jonka saimme taas lahjaksi ystävältä Turusta. Kiitos Petri! Joulun lähestyminen näkyy Tashkentin katukuvassa. Myymälöiden ikkunoita ja julkisivuja koristavat muoviset havuköynnökset ja kimaltavat pallot. Toreilla ja supermarketeissa myydään kaikenlaisia joulukoristeita. Katusoittajatkin ovat vaihtaneet slaavilaissävyiset kappaleensa jingle bellsiin.

Tänään on vihdoin toiveita ilmanlaadun paranemisesta. Viime päivityksen jälkeen tilanne huononi entisestään ja eilen illalla saavutettiin jo vaaralliset AQI-lukemat. Tashkent oli hetken saastelukemiltaan maailman ykköskaupunki. Se on kyseenalainen kultamitalisija. Päädyimmekin tilaamaan ruokaa huoneeseen ja seurasimme kuinka aurinko laski punaisena pallona savusumuvaippaan.

Kaasunaamarit olisivat ehkä jo tarpeen.

Room service. Ei hassumpi maisema ”ravintolassamme”.

Eilen päivälläkin ilma oli melkoisen sakea kun teimme kolmen tunnin kävelylenkin vanhoille tutuille kulmille. Aurinko lämmitti ja kahvit juotiin ulkoterassilla. Varsinaisesti paksua ilmaa ei huomannut, mutta jälkikäteen keuhkot tuntuivat aika tukkoisilta ja yskitti. Olisi ollut ehkä fiksumpaa pysytellä sisätiloissa, mutta ”keväinen” ilma houkutti ulos.

Päiväkahvit kävelyn lomassa Shota Rustaveli -kadun varrella. Husbandin piiraasta löytyi sisältä iloinen yllätys: nakki!

Oli mukavaa kiertää yhdessä kaupungin katuja ja muistella aikaa, jolloin asuimme täällä. Jalat veivät tutuille kujille ja joka mutkassa muistot pulpahtivat esiin. Tuossa oli vanha lähikauppamme, tuossa leipomo, tuossa pieni viehättävä gruusialainen ravintola. Tuon talon sisäpihalla asusti aasi, joka veti päivisin kärryjä hiekkatiellä. Tuon talon rakentamista katselimme parvekkeelta ja nyt siitä on tullut hotelli. Tuossa oli vehreä ja satoisa päärynäpuu, tuossa kevään ensimmäinen kukkiva kirsikkapuu. Tuossa talossa kävin katsomassa meille asuntoa. Ja tuossa. Ja tuossa! Niin paljon kaikenlaisia muistoja, jotka Suomessa hautautuvat piiloon. Täällä ne heräävät henkiin ja välillä tuntuu, että voisin yhä jatkaa elämääni ihanassa satavuotiaassa jugendtalossamme Taras Shevchenko -kadulla. Vaikka kadun varrelta on pari vanhaa taloa tässä välillä kadonnut, meidän talomme seisoo yhä ylväänä. Parvekkeella on uudet verhot, puu parvekkeen edessä on kasvanut ja peittää sen jo lähes täysin. Asuuko puussa yhä harakkaperhe, joka säikähti pahoin öistä maanjäristystä? Käykö mynapariskunta yhä ruudun takana tiedustelemassa, olisiko keitettyä riisiä tarjolla? Vieläkö talon sisäpihan mökissä asuu mummo ja hänen viisi kissaansa?

Näitä pohdin täällä kaupungin ydinkeskustassa uudehkossa viiden tähden hotellissa, jota ei vielä ollut tuohon aikaan edes olemassa. Katselen maisemaa yli kaupungin sydämen, Amir Timur -aukion, jonka ympärille on nousemassa korkeiden hotellien ja toimistotornien keskittymä. Vanhat neuvostoaikaiset virastorakennukset katoavat yksi toisensa jälkeen. Yksi sellainen on tuossa ikkunan alla tyhjänä. Ei ole vaikea arvata, mitä pian tapahtuu. Tämä avara maisema on kohta historiaa.

Eilen kävelimme Grand Mir -hotellin ohitse. Sen kattoterassilla vietin aikanaan 50-vuotispäiviäni herkullisen yllätysillallisen merkeissä. Nyt yhdeksänkerroksinen hotelli näytti pimeältä ja ulko-ovella olikin lappu, jossa kerrottiin, että hotelli on suljettu. Löysin tiedon, että hotellin omistaa yksityinen taho, joka on päättänyt purkaa koko rakennuksen. Tilalle on suunnitteilla kolme 30-kerroksista tornia: ostoskeskus, liikekeskus ja hotelli. Purkutöiden oli määrä alkaa syyskuussa ja valmistua vuoden lopussa. Hotelli itsessään ei ole mikään arkkitehtoninen kaunotar, kaukana siitä. Mittasuhteiltaan se kuitenkin istuu tontilleen paremmin kuin suunniteltu tornikompleksi. Varsinkin, kun hotellin tontilla on myös suuri ulkouima-allas ja puutarha sekä tenniskentät. Niiden takana alkaa asuintalojen kortteli.

Tieto suunnitelmasta oli levinnyt jo kesällä sosiaalisessa mediassa ja elokuussa kyseisen kaupunginosan asukkaat lähettivät yhteisen vetoomuksen ja anomuksen viranomaisille kompleksin rakentamisen estämiseksi. Anomuksen allekirjoitti lähes 3000 ihmistä. Kopiot lähetettiin presidentille, ministerineuvostoon, valtakunnansyyttäjänvirastoon, rakennusministeriöön ja Tashkentin kaupunginvaltuustolle. Valituksessa kaupungin asukkaat toteavat, että hanke on ristiriidassa kaupungin hyväksytyn yleiskaavan kanssa, jonka mukaan kyseiselle alueelle saa rakentaa enintään viisikerroksisia rakennuksia. Asukkaita huolestuttaa myös seisminen turvallisuus, sillä Tashkent on maanjäristysaluetta. Tiiviin kolmen 30-kerroksisen tornikompleksin rakentaminen tiheästi asutulle alueelle on valituksen mukaan laitonta ja aiheuttaa suoran uhan asukkaille maanjäristyksen sattuessa. Vetoomuksessa todetaan, että hanketta on toteutettu ilman julkisia kuulemistilaisuuksia ja siten vastoin vakiintunutta menettelyä. Asukkaat vaativatkin avoimien kuulemistilaisuuksien järjestämistä ja hankkeen julkaisemista saatavilla olevissa lähteissä. On mielenkiintoista nähdä, onko asukkaiden äänellä lopulta käytännössä vaikutusta. Jotain merkitystä vetoomuksella tuntuu olevan, sillä purkutöihin ei ole vielä ryhdytty.

Kovin sumuiselta näyttää aamupäivän maisema yhä ikkunasta. Perjantaiset saderukoukset eivät ole vielä tuottaneet tulosta, sadepilviä ei näy. Aurinko porottaa sinnikkäästi kirkkaalta taivaalta ja sen säteet siivilöityvät saastesumun läpi lämmittäen mukavasti. Ilmanlaatu on jo vaihtunut vaarallisesta ainoastaan terveydelle vaaralliseksi. Tässä ilmanlaadussa eläminen vastaa noin viittä tupakkaa päivässä. Annan sumun vielä hieman hälventyä ennen kuin lähden savustamaan keuhkojani.

***

Iltapäivän lisäpäivitys. Onneksi tein kauppareissun jo aamupäivästä, sillä ilma ei todellakaan putsautunut, päinvastoin. AQI nyt jo yli 400 ja näkyvyys lähes olematon. Ei asiaa ulos.

Ja tilanne huononee yhä. Kohta 500 rikki.

Ja nyt tuntia myöhemmin AQI on 511.

Nyt kello 20:15 lukema 580. Ei paljon naurata.

Kello 21 meni 600 rikki.