Suvivirsiä viidakko raikaa

Voisinpa lähettää täältä muutamia asteita ja aurinkoakin sinne koleaan Suomeen. Vappuaaton kävely on tehty ja matkan varrelta keräiltiin kaikenlaisia herkkuja, muun muassa rosetteja. Juustoja ja oliiveja löytyi uudesta delistä, kuohuviiniä viinimyymälästä (joka on avannut kylkiäiseksi osteribaarin) ja aivan upea rapsakka patonki uudesta rantakadun leipomosta (entinen Côte d´Azur), jossa soi taustalla Piafin La vie en rose. Ranskalaista tunnelmaa ei siis ole vielä täysin menetetty. Patonki kulki kotiin asianmukaisesti kainalossa ja kadunvarresta tarttui vielä muutama mangokin mukaan.

Lämmintä vapputunnelmaa kaikille!

Nyng, song, cha cha cha

Tuntuu kuin olisi tullut kyläilemään hyvän ystävän luo. Maanantaiaamuna jalat lähtivät viemään kohti Talat Saoa ja hengitystä pidättäen kipusin aina vain paikoilleen jähmettyneitä liukuportaita yläkertaan omille apajilleni. Hmong-heimon perinteisten korujen ja asujen myyjät olivat paikoillaan rakennuksen vanhalla puolella, joka sai purkutuomion jo yli kaksi vuotta sitten.  Torilla ei ollut muuttunut mikään, kaikki oli siellä missä kuuluukin. Tuntui kuin olisin sukkuloinut käytäviä viimeksi eilen.

Muutoksen tuuliakin on aistittavissa. Pääkadun vanhojen rakennusten rivistä on kadonnut kaksi kokonaista taloa (kaupunkia tunteville tiedoksi: Samlon naapuri ja I-Beamin naapuri). Näyttää sille, kuin olisi hampaita pudonnut rivistöstä. Pahoin pelkään, että tilalle nousee moderneja betonitorneja.  Tutuista ravintoloista on lopettanut myös muutama. Viehättävän Côte d´Azur´n paikalla rantakadulla on pelkistetty kahvila. Toinen vanha ranskalaispaikka Provencal ei selvinnyt omistajavaihdoksesta. Italialainen Aria on myyty ja vaikka nimi on yhä sama, ei mikään muu kuulemma enää ole. Ja tänään tuli tieto, että pianoa soittava ranskalaisherra on myynyt ravintolansa. Kadonneita ovat myös turkkilaisravintola ja cous cous -paikka.

Kai oli vain ajan kysymys, että ranskalainen perinne täältä pikkuhiljaa katoaa. Uusien ravintoloiden linjaus näkyy olevan pizza-pasta-burger. Onpa pari uutta pihviravintolaakin, joista toinen brasilialainen. Sinne tänne on myös avattu kahviloita, ilmastoituja lasikuutioita, joissa juomat tarjoillaan muovimukeista pillin kera ja ihmiset istuvat läppäreitä ja puhelimiaan tuijotellen, kuten muuallakin maailmassa.

Myös kebab on löytänyt tänne. Tässä mobiili versio Donner kebab.

Eilisellä kävelylenkillä kulman takaa sivukadulle tullessani edessäni makasi paikallinen rähjäisen oloinen ja luurangonlaiha mies keskellä tietä verissä päin, tiedottomassa tilassa. Katselin ympärilleni ja mietin, onko joku juuri ajanut hänen ylitseen. Ei näkynyt autoja eikä mopoja. Länsimainen nainen istui viereisen ravintolan terassilla muualle katsellen ja paikalle pyöräili mies, joka alkoi innoissaan ottaa valokuvia maassa makaavasta raadosta. En tiennyt mitä tehdä tai mihin soittaa, joten kipaisin Vilaylac-ravintolaan siinä vieressä ja kerroin rouva omistajalle. Hän riensi heti kanssani miehen luo ja kokeili, hengittääkö hän. ”Ai mutta minähän tiedän tämän miehen, paikallinen juoppo”, madame Vilaylac totesi. Mies oli käynyt edellisenä iltana lannoittamassa ravintolan edustan kukkaruukkuja. Juoppo hengitti ja avasikin silmänsä, kun häntä varovasti koski. Paikalle saapui kaksi miestä, jotka auttoivat hänet pois kadulta. Juoppo alkoi virota ja nousi istumaan. Oli ilmeisesti kaatunut ja sammahtanut. Komeat vekit poskessa ja polvessa. Tässä vaiheessa se länsimainen nainen nousi vaivoin pöytänsä äärestä ja tuli muodon vuoksi paikalle. Sanoi jotain laoksi, tuhahti, ja meni takaisin jatkamaan lounastaan. Valokuvia räpsinyt mies sen sijaan häipyi hiljaa paikalta ilmeisesti pettyneenä siitä, että uhri oli elossa. Koska juoppo näytti olevan tolkuissaan ja liikuntakykyinen, vaikkakin päissään, keräsimme hänen kadulle lentäneet tavaransa, ojensimme ne hänelle ja jätimme hänet virkoamaan. Juoppo tai ei, kyllä ihmisestä pitää sen verran huolehtia, ettei vaan kävele ohi. Olen kuitenkin oppinut, etten suin päin käy tällaiseen tapaukseen yksin käsiksi. Kyseessä voi aina olla joku aineissa oleva, joka odottaakin että joku tulisi siihen viereen. Ja toisaalta, omat taitoni ovat rajalliset mikäli ihminen tarvitsisi ammattiapua. Mutta ohi en osaa kävellä tekemättä mitään. Moni näköjään osaa, täälläkin.

Kävelylenkkien ohella olemme molemmat palanneet myös liikuntaharrastustemme pariin. Husband löysi tennisopettajansa stadionilta ja pääsi eilen treenaamaan myös Laosin nuorten maajoukkueen kanssa. Vanhin vastustaja oli tulevaisuudenlupaus, 16-vuotias nuorimies, ja nuorin 10-vuotias tyttö. Pelit jatkuvat huomenna. Minä puolestani kipaisin jokirantaan ja löysin sieltä tutun aerobic-ryhmän. Jos onkin pää ollut viime kuukaudet täynnä bahasaa, alkoivat laonumerot nousta pintaan ohjaajan laskiessa yhdestä kymmeneen arviolta sata kertaa vauhdikkaan tunnin aikana. Nyng, song, saam, sii, haa... Liikesarjatkin muistuivat mukavasti mieleen ja pompin ja tanssin rivimuodostelmassa laonaisten kanssa mukavassa 30-asteen lämpötilassa auringon laskiessa punaisena pallona Mekongin taa.

Stadionin valot illalla parvekkeeltamme käsin.

Yllätyspaluu Vientianeen

Elämä yllättää ja onneksi myös positiivisesti. Vain kuukauden Suomessa oltuamme löysimmekin itsemme tutuista maisemista. Sabaidee Vientiane!

Vuosi ja neljä kuukautta on melko tarkalleen siitä, kun muutimme pois Mekongin rantatöyräältä. Voiko siitä olla niin pitkä aika? Mitä Vientianelle kuuluu, mitä sille on tässä välillä tapahtunut? On aika kiertää katsomassa ja päivittää kuulumiset.

Pikaisesti voi todeta, että ainakin tärkeimmät ovat tallella: Vilaylacin eloisa rouva ja herkkuruuat, kohtaamispaikka Khob Chai Deu, Spirit Housen leppoisa terassi, Beau Rivage hotelli (Gordon ja Lucky näyttivät voivan hyvin) ja vanha kotimme, jonka parvekkeella istui nyt joku muu. Kävimme myös varmistamassa, että Highland-baarissa on ensi viikonloppuna F1-katsomo.

Sunnuntai-iltapäivän raukean seisahtanut tunnelma Spirit Housen terassilla, Mekongia katsellen.

Jakartan jälkeen Vientiane tuntuu pieneltä maalaiskylältä (tosin niin tuntui Helsinkikin). Kaupunki vaikuttaa normaaliakin verkkaisemmalta ja kadut hiljaisemmilta. Taitavat laot olla vasta toipumassa viime viikkoisista Pi Main eli uudenvuoden juhlista.

Hyvä olla täällä. Uusi sivu Vientianen elämää ja tällä kertaa keskustasta käsin.

Kotitalo lähellä husbandin toimistoa, Tat Damia eli mustaa stupaa ja vain parin korttelin päässä Talat Saosta, ostoparatiisista (pilkottaa tien päässä).