Salama aleikum

Pientä jännitettä oli vielä aamulla ilmassa eilisillan jäljiltä, kun kaupungin reunamilla räjähtely ja välähtely alkoi uudestaan. Ihmettelimme tilannetta yhdessä hotellin henkilökunnan kanssa. Paikalliset ovat lähinnä harmissaan, sillä tällainen mellakointi ei heistä ole ratkaisu mihinkään ja pelottaa vaan turistit tiehensä. Täällä nimittäin odotetaan turistikauden alkua ja moni paikka availee oviaan kesäkuun lähestyessä.

Tämä viikko menee itselläni vielä tiiviisti kirjoitushommissa, joten en ole paljoa katukuvaa seurannut. Piipahdin päivällä kuitenkin hakemassa lounaaksi leipomosta pasteijan ja totesin samalla, että ihan normaalilta meno vaikutti. Kaupat olivat taas auki ja ihmiset luottavaisin mielin siitä, että tilanne on nyt rauhoittunut. Tai rauhoitettu. Pientä arabikevään havinaahan tässä on, poliittiset syyt taustalla.

Lähetystömme Darista ei ole antanut mitään lisäohjeita, mutta emme ole enää noudattaneet heidän suositustaan pysytellä sisätiloissa. Tiistai-illan perinteeksi tuli jo viime reissullamme pastaillallinen Amore Mio -ravintolassa rannassa. Auringonlaskun aikaan paikalliset pojat pelaavat jalkapalloa rantahietikolla ja välillä pallo lentää ravintolaan, mikä on tietysti aina ohjelmanumero. Vaikka ravintolan menu on laaja, minulle siellä on vain yksi ja ainoa oikea: spaghetti soia (tonnikalaa, tuoretta toki, valkosipulia, parmesania ja soijaa). Muutkin annokset on hyviksi havaittu, mutta tämä vie kielen ja mielen. Yksi pieni haittapuoli ravintolalla on. Maan valtauskontoa noudatetaan sen verran tiukasti, että edes olutta ei ole tarjolla. Tiistai sopii siis pastaillaksi maniosti.

Amore Mio päiväsaikaan. Huom. futismaali rantahiekalla.

Rauhallista taas

Eilisiltana täällä tilanne vähän kärjistyi, kun eräs Sansibarin itsenäisyyttä ajavan järjestön johtohenkilö pidätettiin ja tästä kirvonneisiin mielenosoituksiin poliisi puuttui melko näyttävästi, esimerkiksi kyynelkaasua käyttäen. Me luulimme pauketta ja savua ensin ilotulitukseksi. Tänään puolilta päivin Suomen lähetystö Dar es Salaamista kehoitti kaikkia pysyttelemään sisätiloissa mahdollisuuksien mukaan kunnes tilanne rauhoittuu. Päivän aikana näin kävikin ja elämä Stone Townissa on palannut normaaliksi. Suurin osa turisteista luultavasti oli onnellisen tietämättömiä koko tapauksesta.

Tämä toivottavasti tuskin ylittää uutiskynnystä Suomessa, mutta siltä varalta että se paniikin lietsominen tyyliin "suomalaiset keskellä mellakkaa" tai "oletko paikalla, lähetä kuva" taas alkaa, voin kertoa, että aivan turhaa on. Ihan normaalia sunnuntaita vietetään. Sellä Suomessa taitaa valitettavasti olla paljon ikävämpiä uutisia tällä hetkellä ihan omasta takaa, täälläkin pääuutisissa.

Mutta jotain positiivistakin: viisuvoitto Ruotsiin! Heja heja! Me seurasimme lähetystä suorana netistä.

Pole sana

Viime viikonlopun turkoosi siintää mielessä ja tuolla kaukana horisontissa. Päivät ovat menneet tiiviisti neljän seinän sisällä ja läppärin seurassa. Ja tietysti sen kerran, kun minulla on oikeasti kädet täynnä töitä, katoaa nettiyhteys. Tähän asti erinomaisesti toiminut Zanlinkin langaton yhteys lopetti yhteistyön ja kun Afrikassa ollaan, kukaan ei tiedä miksi. Katsotaan huomenna. Nyt on jo kuusi päivää katsottu, vaihdettu routeri, juostu läppäri kainalossa taloa ylös alas verkkoa etsien ja lopulta testattu lähikorttelin alkeellisen nettikahvilan kaapeliyhteys. Tänään, asiasta taas kerran valitettuani, hotellimme manageri herätti Zanlinkin johtajan yöuniltaan – klo 10.20 aamupäivällä. Yritys on äskettäin kampanjoinut houkuttavalla tarjouksella ja imuroinut ilmeisesti kaikki kilpailijan asiakkaat itselleen – seurauksella että kaista on tukossa. Taitaa pitkät lokoisat yöunet firman johtajalla olla pian ohi, kun porukka palailee toisen palvelutarjoajan luo.

Internet?, minulta kysytään käytävällä jo normaalin tervehdyksen sijaan. Ja heti perään myötätuntoisesti pole sana (very sorry). Pole sana indeed sanon minä.

Mutta kiitos husbandin, minullapa on nyt toimiva nettitikku ja elämä jatkuu. Se turkoosi saa nyt vielä odottaa.

Elementissä

Ja tästä vedestä piti nousta lätkää katsomaan.

Mambo poa

Oletko opettaja, minulta kyseltiin viime vuonna. Tällä kertaa minua luullaan lääkäriksi. Jotain on vuodessa tapahtunut, johtuneeko siitä että käytän entistä enemmän lukulaseja? Tai näytänkö nyt ylimieliseltä? Ehkä vain vanhemmalta.

Suomalais-kosovolainen seurueemme (viikonloppuisin tanskalaisilla vahvistettuna) suuntasi eilen kaupungin toisella reunalla lähellä toria olevaan italialaiseen ravintolaan, joka onkin suljettu toukokuun. Kuten moni muukin paikka. Sitten jatkettiin kapeita hämäriä kujia Swahili Houseen, kaupungin ytimeen. Katolla olevaan ravintolaan on melkoinen kapuaminen, kuusi kerrosta jyrkkiä portaita. Huonekorkeus rakennuksessa on huima, ehkä lähemmäs neljä metriä. Varmistimme jo alakerrassa, että ravintola varmasti on auki. Hyvää teki kiipeäminen kaikille, mutta seurueesta kuului jupinaa, että puolivälissä saisi olla joku juottopiste. Ylhäällä sitten palkinto odotti, kylmä Kilimanjaro-olut. Keskiviikon kunniaksi tehtiin poikkeus normaaliin arkeen.

Tällä viikolla on turistien määrä Stone Townissa aavistuksen lisääntynyt. Pääasiassa kaduilla pyörii ryhmiä paikallisen oppaan kanssa. Pälyilevät ihmeissään tätä kirjavaa mutta kiehtovaa menoa. Suurin osa ei ole ilmeisesti huomannut, että nyt ollaan muslimimaassa. Toppi ja minihame tai mikroshortsit näyttävät olevan heistä asiaankuuluva kaupunkiasu. Eräs valkoinen nuori mies oli sitä mieltä, että ilman paitaakin sopii liikuskella, jopa lounastaakin. En onnekseni kuullut puhuiko suomea. Pari asiallisemmin pukeutunutta nuorehkoa miestä tuli tuolla labyrintin keskellä vastaan oppaansa johdolla. Katselivat peloissaan ympärilleen, välillä varovasti kuvan räpsäisten ja tiukasti oppaansa perässä tallustaen. Tulin kulman takaa vastaan ja opas mörähti minulle Mambo. Vastasin siihen tyynesti Poa (Kuis menee? Ihan jees.) Kundit kääntyivät katsomaan perääni ja olivat äimänä yksin liikkuvasta mzungusta. Toivottavasti en latistanut heidän jännää extreme-retkeään.

Eräiden mamujen menestystarina

Stone Townin äänimaailma on erikoinen. Outo hiljaisuus johtuu siitä, että kaupungin sisällä ei ole autoja. Kookospalmujen lehvät kahisevat äänekkäästi tuulessa. Aina välillä kookospähkinä rämähtää peltikatolle. Lasten ääniä, radio jostain kauempaa. Satunnainen laivan summeri. Vuorokautta rytmittävät rukoukset minareeteista. Kukon kiekaisut aamuvarhain ja pian sen jälkeen nakutus, kun polttopuita pilkotaan. Kanojen kotkotusta.

Tämä on kaikki vain taustamusiikkia, sillä pääroolissa ovat varikset. Kraa kraa. Minne tahansa katson, siellä on varis. Palmussa, antennissa, katonharjalla, minareetissa, taivaalla. Suoraan ikkunoidemme edessä, lähes kosketusetäisyydellä, on erään varispariskunnan koti kooospalmussa. Olen tehnyt pelisäännöt selviksi. En häiritse heitä, jos he eivät häiritse minua. Tuijotellaan toisiamme välillä tiukasti, mutta kyytiä tulee jos yrittävät ikkunasta sisään. Ja aluksi yrittivät. Kattoterassilla on apajat, varsinkin aamiaisen aikaan. Ei tarvita kuin hetkellinen herpaantuminen, katse vähän sivulle, niin jo lähtee lautaselta sämpylät ja omeletit. Niitä sitten nokkivat voitonriemuisina terassin kaiteella röyhkeästi tuijottaen. Kraa kraa.

Varikset ovat tuontitavaraa. 1890-luvulla eräs brittiherra tilasi Intiasta 50 varista Sansibarille ajatuksenaan suojella neilikkaviljelmiä tuhohyönteisiltä. Variksista ei siihen hommaan ollut, mutta ne ryhtyivät sen sijaan syömään Stone Townin jätteitä. Niiden ulosteet tukkivat rännit, mikä tarjosi malariahyttysille oivia lisääntymispaikkoja. Varikset söivät saarella luontaisesti elävien lintujen munat ja tappoivat ja söivät myös itse linnut. Pian ne valtasivat koko kaupungin ja lopulta koko saaren.

Stone Town on niille täydellisen sopiva urbaani ympäristö, ruokaa ja pesäpaikkoja riittää. Ne ovat mestareita varastamaan ja niille käy ruuaksi kaikki se, mikä muille ei kelpaa. Mitä enemmän roskia, sitä enemmän variksia.

Varikset ovat tämän saaren todellisia menestyjiä. Moni on yrittänyt historian saatossa Sansibaria valloittaa, mutta vain varis on siinä täydellisesti onnistunut.

Filmitähtiä

Aamu alkaa seitsemältä. Avaan ikkunaluukut, venyttelen ja katselen talojen välistä näkyvän Changuu Islandin valkoisena loistavaa hiekkarantaa. Tänään taivas oli sininen, meri turkoosi. Kuten pitääkin.

Aamiaisseuralaisenani on ollut jo muutaman aamun vanhempi israelilaisherra, joka muistuttaa elävästi mainion Fawlty Towers-sarjan hotelliasukasta, The Majoria. Tänä aamuna sain vielä tavallistakin aurinkoisemmat hyvän huomenen toivotukset. Majorilla oli selvästi minulle kerrottavaa. Olen koko ajan miettinyt, ketä muistutat ja tänä aamuna sen keksin. Sinä olet Sophia Lauren!

Moisen kohteliaisuuden jälkeen ei voi päivä alkaa kuin hyvin. Meitä on täällä nyt sitten kaksi filmitähteä, sillä Sigourney Weaver on myös usein nähty Sophian ja husbandinsa seurassa.

Aamiaisella, joka on minulle päivän sosiaalisin tapahtuma näemmä, tapahtuu muutakin. Sain kuulla, että nyt alkaa kiswhahilin opiskelut. Joka päivä vähintään yksi uusi sana. Suppea sanavarastoni ei vielä riittänyt kuvailemaan sitä ”pehmeäksi keitettyä ” munaa, jonka sain tänään lautaselleni pitkään odotettuani. Anteeksi että kesti, mutta palautin ensimmäisen koska se oli liikaa keitetty, sanoi yksi opettajistani. Kananmuna vaikuttikin lupaavalle, mutta kun työnsin siihen lusikkani, huomasin että valkuainen on löysä mutta keltuainen kivikova. Miten munan voi keittää niin? Mzuri sana, ihan hyvä, totesin vain.

Kahawa ni wapi?

Toinen työviikko alkoi. Husband kipusi reippaana aamiaiselle kattoterassille. Siellä odotti järkytys: ei kahvia! Sorry, finished (mainittakoon, että aamiaistarjoilu oli vasta alkanut ja husband todennäköisesti ensimmäinen asiakas). Eikö teillä ole instant-kahvia, Aficafeta, husband tiedusteli. Joo on, mutta se on kaapissa lukkojen takana.

Reissuvaimo on toki moiseen hätätilanteeseen osanut varautua ja ostanut Africafe-purkin huoneeseen. Näin pelastui maanantaiaamu. Ja kun itse menin aamiaiselle vartin myöhemmin, oli se lukkokaappikin jo saatu auki.

Viikonloppuna päästiin pitkän tauon jälkeen kiinni afrorytmeihin, kun Coconut Band soitti Mercury Bar´ssa. Ne viime vuonna hartaasti opetellut askeleet vielä luonnistuivat ja taas mentiin paikallisten vauhdissa jonon mukana, kellä lantiot enemmän ja kellä vähemmän keikkuen.

Eilen tuijoteltiin taivaalle, sillä katsomista riitti. Suurenmoinen täysikuu nousi oranssina pallona Stone Townin kattojen takaa ja asettui etelänristin ja nurinperin makaavan Otavan väliin.

Masika

Sadeaika (masika) alkoi myöhässä ja täällä ollaan huolissaan, ettei vettä tule tänä vuonna riittävästi. Juuri tällä hetkellä kyllä ropisee iloisesti. Taivaanranta on harmaa ja ikkunoistamme parista katonvälistä pilkahtava Intian valtameri on kadonnut sumuun.

Huoneemme on jo organisoitu uuteen uskoon. Istuin ensimmäisenä aamuna kirjoittamassa koneen äärellä kun siivooja koputti ovelle. Näytin hänelle, että toinen sänky (puinen katoksellinen swahilisänky hyttysverkkoverhoineen) on meille ylimääräinen. Haluatko sen pois, soitetaan heti resepsioniin! Yritin hyssytellä että ei ole mitään kiirettä, mutta rouva oli jo luuri kädessä ja ojensi sitä minulle. Selitin, että jos mahdollista, niin toisen sängyn voisi viedä huoneestamme pois. Eipä aikaakaan, kun neljä mistä ilmestyi paikalle ja sängynpäätyjä ruuvattiin irti. Intialainen kokkimmekin tuli kantomieheksi. Pian oli toisen sängyn paikalla iso tyhjä tila, johon siirrettiin sisäänkäynnin vieressä ahtaassa ja pimeässä nurkassa ollut istuinryhmä. Siivooja katsoi ihaillen, very good! Miehet nostivat myös pyynnöstäni keskellä lattiaa nököttäneen raskaan kassakaapin peilipöydän alle, jonka jakkara pääsi yöpöydäksi.

Eilen suunnistin ostoksille. Jollain ihmeen vaistolla onnistuin pujottelemaan kapeita kujia suoraan Cash & Carry supermarketin eteen. Jatkoin torille, jonka reunamilla on pieniä kodintarvikemyymälöitä. Ostin muutaman lasin ja ja pari kahvikuppia. Laseja olisi myyty vain kuuden pakkauksissa. Tarvitsen kaksi tällaista, näytin. En voi myydä kuin kuusi kerrallaan, ne myydään laatikoittain, sanoi mies. Laskin lasin takaisin hyllylle ja jäin määrätietoisesti hymyillen hyllyn eteen. Otin seuraavaksi käteen viinilasin. Tarvitsen myös kaksi tällaista. Niitäkin on vain laatikollinen, sanoi mies. En osta laatikollista, vain kaksi ja kaksi, sanoin. Että neljä kuitenkin ostaisit, mies kysyi. Kun nyökkäsin, hän sanoi että voi myydä ne minulle. Lasit kääräistiin sanomalehteen ja sujautin ne kangaskassiini. Vedenkeittimiä ei näkynyt kellään. Vihdoin näin sellaisen yhdessä kadunvarren kojussa. Mitä maksaa, kysyin. Ystävällinen arabimies kertoi hinnan. Annat varmaan vähän alennusta? Yllättyneenä tästä hän antoi alennusta ja kaivoi uuden laitteen laatikossaan hyllyrivistöstä. Tämä on hyvä laite, hän sanoi, kun pyysin voisiko hän testata toimiiko se. Tuot sen takaisin jos ei toimi. Niinpä tallustelin kotiin lasit ja kahvikupit kassissa ja vedenkeitin kainalossa.  Laite toimi hyvin ja ensimmäinen kupillinen Kilimanjaron vihreää teetä nautittiin saman tien.

Klara Vappen!

Neljä hienoa kevätpäivää Suomessa tuntuvat jo kuin unelta, niin nopeasti ne menivät. Sitten olimmekin taas lentokentällä laukkuinemme, matkalla kohti seuraavaa määränpäätä.

Ensimmäinen lento Amsterdamiin oli myöhässä. Kaavailtu tunnin vaihtoaika Schipolissa kaventuikin käytännössä puoleen tuntiin. KLM:n ystävällinen lentoemäntä selvitteli asiaa ja nosti juuri ennen laskua meille peukun pystyyn: you´re ok, ehditte jatkolennolle. Kiiruhdimme lähtöportille, jonne riitti kävelemistä. Boarding oli jo menossa ja käytännössä marssimme suoraan Kenya Airwaysin koneeseen. Pian olimme jo ilmassa, suuntana Afrikka. Yölennolla oli mittaa vain kahdeksan tuntia, mikä tuntui ihan naurettavan lyhyelle, tuskin ehdimme silmiä ummistaa. Aamu sarasti kuudelta kun ylitimme päiväntasaajan ja laskeuduimme Nairobiin. Siellä kävi ilmi, että jatkolentomme Sansibarille oli peruttu. Mutta ei hätää, sanoi transit deskin virkailijatar, pääsette Precision Airin lennolle, joka lähtee lähes samaan aikaan.

Kolmas lento alkoi lupaavasti ja perinteisesti tervehdimme Kilimanjaroa matkalla. Sitten kuulutti kapteeni: Meillä on ongelma, sääolosuhteiden vuoksi emme ehkä pysty laskeutumaan Sansibarille. Pilvet tiivistyivät ja pian lennettiin ihan täydessä harmaudessa. Kapteeni oli jälleen äänessä: Laskeudumme hetken kuluttua Dar es Salaamiin. Niin oltiin Tansaniassa vaan ei Sansibarilla. Meidät ohjattiin kenttärakennukseen, jossa teimme maahantulomuodollisuudet viisumihakemuksineen. Sitten vain odoteltiin mitä säänjumalat tarjoavat. Taivas alkoi kirkastua ja meille tultiin jakamaan uudet boarding passit. Milloin matka jatkuu, kyselimme. Pian, oli vastaus. Koko remppa ohjattiin turvatarkastukseen ja kapeaa mutkikasta käytävää pitkin liukuportaille yläkertaan, missä kävimme läpi uuden turvatarkastuksen. Ja todellakin, pian olimme taas ilmassa ja turkoosin Intian valtameren päällä. Edessä häämötti tuttu siluetti, tosin paljon harmaampana kuin viimeksi tavatessamme.

Uskomatonta kyllä, myös matkalaukut olivat pysyneet kyydissä koko reittimme ajan. Ja niin käynnistyi uusi jakso elämää Sansibarilla, tutussa Chavda hotellissa. Ensimmäinen päivä on mennyt tiiviisti töiden merkeissä molemmilla, eikös tänään pitäisikin olla työn päivä? Tänä vuonna siitä tuli myös raitis. Joka tapauksessa hyvää vappupäivää Sansibarilta!