Kwaheri Zanzibar

Keskenhän tämä taas jää...

Kwaheri Zanzibar, jambo Finland.

Tutkimusmatkoja

Aamupalalla annoin katseen levätä tutussa maisemassa, Intian valtamerta 180 astetta ja horisontissa häämöttävä Afrikan manner. Päivä ei voi alkaa huonosti, jos sen saa aloittaa tällaisen näkymän äärellä. Ja mitkä värit, joka aamu vähän erilaiset. Tänään meri ei ollut häikäisevän turkoosi, vaan täynnä raitoja: tummansinisiä, vaaleamman sinisiä, ripaus sitä turkoosia.

Olen pari päivää kulkenut katuja turistina kamera kaulassa. Väitän, että löydän vieläkin kadunpätkiä, joilla en ole koskaan käynyt. Mutta navigoimaan olen Stone Townin labyrintissä oppinut jo hyvin. Jotenkin vaan tiedän, mihin suuntaan pitää mennä.

Eilen päätin myös sivistää itseäni sen verran, että kävin House of Wonders´ssa kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Kaupungin korkeimpana rakennuksena se dominoi siluettia ja katselee kohti merta yli Forodhanin puiston. Alunperin sulttaanin seremoniapalatsiksi 1800-luvun lopulla rakennettu Beit-al-Ajaib on saanut lempinimensä ”ihmeiden talo” sen vuoksi, että se oli ensimmäinen Saharan eteläpuolinen rakennus, jossa oli sähköt. Talosta löytyy myös Itä-Afrikan ensimmäinen hissi.

Tänä päivänä rakennus toimii museona, johon on koottu tietoa Sansibarin historiasta, merenkulusta ja kaupankäynnistä, swahiliperinteistä ja sulttaanien valtakaudesta. Massiivinen portaikko kaikui koululaisten askeleista ja iloisesta rupattelusta. Luokkaretkeläisiä ympäri saaren valui bussilasteittain tutustumaan ihmeiden taloon. Hunnutettujen teinityttöjen mielestä minä olin kuitenkin huomattavan paljon kiinnostavampi kuin vitriineissä olevat korut ja kipot. Kikattaen he piirittivät minut ja jokaisen piti vuorollaan saada tervehtiä, kysyä mitä kuuluu ja mikä on nimesi. Sir-pa? Oh, wow. Ja sitten he kertoivat omat nimensä. Tutustumisemme päättyi kuitenkin siihen, sillä opettaja komensi tytöt kimpustani ja kotimatkalle.

Kivikylän kaduilla osa II

Kivikylän kaduilla osa I



Keskitalven juhlaa

Jambianin juhannuksessa (talvipäivän seisahdus) nähtiin vampyyreitä ja noitia, syötiin rapuja, hummereita ja mustekalaa, käveltiin merenpohjalla, tuijotettiin pimeällä rannalla tähtitaivasta ja uuvutettiin lopulta tanskalaiset kahlaten läpi 200 suomalaista biisiä. Sään puolesta saatiin kaikkea: aurinkoa, sadetta ja upea tuuli, jonka avuin purjehdittiin pienellä dhow´lla korallille snorklaamaan.

Kaunis sateenkaari koristi juhannuspäivänä taivaan kuin lupauksena siitä, että tälle rannalle vielä palataan.

Nungwin pitkät päivät

Ihailtavan ahkeria olivat husband ja kollegansa, työtavoite oli kova ja päivät hurjan pitkiä. Illalla olisi uni maittanut, mutta majapaikkamme bungalowit olivat todella parhaat päivänsä nähneet ja homeen haju oli niin vahva, että haittasi hengitystä. Muidenkin, kuin meidän herkkänenäisten.

Huonoista yöunista huolimatta työporukka sai hyvin tulosta aikaiseksi ja minulla oli ilo tutustua husbandin paikallisen kollegan italialaiseen Cristina-vaimoon, jonka kanssa aika vierähti varsin miellyttävästi. Teimme pitkiä kävelylenkkejä rantaa pitkin ja seikkailimme Nungwin kalastajakylässä, kunnes jäimme nousuveden saartamiksi. Tuumasimme tilannetta hetken kahvikupposten äärellä ja navigoimme sitten läpi parin hotellin ja ravintolan ja löysimme lopulta pienen hiekkapolun takaisin kotiin. Husbandeille ei kerrottu, että melkein eksyttiin.

Solidaarisina muulle seurueelle me puolisot pidättäydyimme myös nauttimasta mitään tuoretta hedelmämehua väkevämpää. Asia voidaan varmaan korjata kaikkien osalta ensi viikonloppuna Jambianissa, jonne lähdemme isolla porukalla keskikesää juhlistamaan. Makua juhannuskokosta saatiin jo eilen Nungwin rannassa.

Tunnelmallista juhannusta!

Bwawani, Bwawani

Stone Townin lauantai-ilta pitkän kaavan mukaan tuli sitten vietettyä. Illallista sulateltiin ensin Mercuryn tanssilattialla. Coconut Band pääsi alun latinolämmittelyistään afrorytmeihin, mutta yleisö ei tuntunut lämpenevän. Kun tuttu kappale kajahti ilmoille, sanoin husbandille, että nyt mennään. Johtuiko myötähäpeästä vai mistä, mutta esimerkkimme veti ihmisiä magneetin lailla lattialle. Enpä muista, että oltaisiin koskaan aiemmin saatu aplodeja tanssisuorituksestamme. Alkuillasta vielä vähän väsyneen oloinen seurueemme virkistyi niin, että puoliltaöin jatkoimme valtionhotelli Bwawanin pahamaineiseen yökerhoon. Se on paikka, jota ei voi sanoin kuvailla. Se on koettava: nähtävä, kuultava, tunnettava, haistettava. Eikä kokemus ole pelkästään myönteinen ollenkaan. Tällä kertaa jatkoimme ulkobaarista myös alakerran discoon, jossa ilma on sakeana savusta ja lasereista ja musiikki niin kovalla, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin tanssia. Kosovolaisen kansantanssin askeleita treenattiin afrorapin tahdissa, lasereita väistellen.

Myöhäänhän se sitten meni. Aamulla oli olo kuin isommankin urheilusuorituksen jälkeen.

Huomenna lähdemme aikaisin aamusta kohti saaren pohjoiskärkeä, Nungwia, jonne husbandilla on työmatka. Mielenkiintoista nähdä, miten suosittu turistikohde on muuttunut sitten viime näkemän, josta on jo kahdeksan vuotta. Enköhän siellä minäkin pari yötä pärjäile.

True life in Jambiani

Jambiani turistin silmin tuli näytettyä. Jos tänne tulee lomalle, voi hyvin ottaa rusinat pullista ja nauttia merestä, auringosta ja luonnon antimista sen kummempia miettimättä. Mutta jos täällä asuu, lyhyenkin aikaa, on todellisuudelta mahdoton ummistaa silmät.

Vähän siis kuulumisia myös Jambianin ihmisten arjesta, joka on karua mutta ei ilotonta. Päälimmäisenä on kuitenkin köyhyys, joka on silmiinpistävää jopa verratessani sitä tuttuihin Aasian maihin. Pelkästään kylän talot ovat niin karuja, että tuntuisi kornilta mennä niistä napsimaan kuvia. Rakennusmateriaalina käytetään itse tehtyä sementtiä, jonka raaka-aine on luonnollisesti se valkoinen rantahiekka. Sitä lapioidaan rannalta valtavia määriä koska oletetaan, että meri tuo uutta hiekkaa tilalle. Tämä kaivaminen on kuitenkin aiheuttanut melkoista tuhoa, sillä eroosio alkaa syödä rantaa nopeasti. Edes betonimuureista ei ole apua merta vastaan taisteltaessa, puhumattakaan mistään kepeistä kyhätyistä viritelmistä. Paikoin vesi tulee jo rannimmaisten talojen ovelle.

Pääelinkeino on luonnollisesti kalastus, joka on miesten hommaa. Vuorovesi rytmittää kalastajien elämää, sillä veneet ovat osan aikaa kuivilla veden paetessa. Saaliit ovat pieniä ja hupenevat kaiken aikaa, sillä riutan taa on ilmestynyt jo jonkin kuukauden ajan iltaisin valtava kalastusvene, joka imuroi öisin sieltä kaiken liikkuvan. Kukaan ei tiedä, mistä tämä alus tulee ja mille maalle se kuuluu. Merenelävät katoavat kuitenkin vauhdilla.

Kun merenpohja paljastuu laskuveden aikaan, on naisten vuoro lähteä korjaamaan satoa merileväviljelmiltä. Ja kun vesi taas palaa, naiset kantavat rantaan valtavat säkilliset levää. Se kuivataan ja myydään eteenpäin. Jambianin kylän naiset ovat myös alkaneet kasvattaa vuohia. Aluksi he ostivat kolme kuttua, toiveena saada maitoa. Sitten he päättelivät, että hommaan tarvitaan myös pukkeja. Niitäkin ostettiin kolme. Ilmeisesti kemiat eivät kuitenkaan kohdanneet, sillä pukit eivät kuulemma voisi vähempää olla kiinnostuneita kutuista, saatikka prosessista, joka johtaisi siihen maidontuloon. Naiset epäilevät, että pukeissa täytyy olla jotain vikaa.

Jambianin hauskimmat kuulumiset tulivat myöskin kylän naisilta. Eräs heistä oli tuntenut itsensä väsyneeksi ja lääkäriltä kuuli, että olet väsynyt koska olet liian lihava. Nainen päätti ruveta juoksemaan rannalla, toki asianmukaisesti pukeutuneena. Hänen esimerkkinsä sai aikaan oikein villityksen, ja nyt kylän naiset juoksevat isolla joukolla joka ilta auringon laskun aikaan pitkin rantaa kilpaillen siitä, kuka on parhaassa kunnossa. Isoin juttu on tietysti se, että heillä on näin lupa päästä hetkeksi kotoa lieden ja lasten ääreltä omaa aikaa viettämään.

Coco Beach työllistää kylän väkeä, vaikkakin pienimuotoisesti. Kokki, tarjoilijapojat, siivooja, pyykkäri ja yövahti ovat kaikki kyläläisiä. Kalat ja ravut ostetaan suoraan paikallisilta kalastajilta. Kun maksan siivoojan Nemo-vaimolle hieronnasta, tiedän, että raha menee hänen parin kuukauden ikäiselle poikavauvalleen. Ensi kerralla otan mukaan kuulakärkikyniä, joita saronkeja myyvä Mr. Price kaipaa kouluikäisille lapsilleen. Pieni viiden huoneen Coco Beach on kyläläisille yhtä tärkeä tulonlähteenä, kuin meille viikonlopun lomakohteena.

Vain kymmeniä kilometrejä pohjoiseen tällä samalla rannalla ja saman meren äärellä on lukuisia ulkomaalaisten omistamia betonimuurien ympäröimiä luksushotelleja vieri vieressä. Ihmiset tulevat lomalle Sansibarille juomaan drinkkejä uima-allasbaareissa ja katsomaan sitä kuvista tuttua paratiisimaisemaa. Heidän ruokansa lennätetään tänne jostain muualta, samoin hotellin henkilökunta. Kalastajat ja merileväviljelijät on hotellin edustalta häädetty pois häiritsemästä lomanviettäjiä. Turhat puskat on nyhdetty rannasta maisemaa pilaamasta, mikä kasvattaa eroosiota entisestään. Mitä jää sansibarilaisille? Vain näiden turistien jättämät jätevuoret.

Life in Coco Beach

Tämä ei ole lunta eikä perunajauhoa, vaan Jambianin hiekkaa. Poika tuli myymään laskuveden aikaan donitseja. Ja pian perään Mr. Price saronkeja.

Ennen ja jälkeen... Sorry guys. Nämä pari kiloa painavat jätit oli pyydystetty mangrovemetsästä.

Ja pahuksen herkullisia olivat valkosipulilla ja chilillä terästettyinä.

Jambianin koti, bungalow numero 3 (tatu).

Maailman laiskin kissapoika, Tatu. Oltiin kavereita, kunnes hän rupesi syömään gekkoja... rontti!

Näyttää välienselvittelyltä, mutta ei ole sitä. Yritimme vaan luontevasti rupatella kun meitä kuvattiin.

Reggae soi iltaisin rastapoikien rantabaareissa. Jätimme kurkkaamatta kuinka pössöiset tunnelmat olivat.  



Rapuja!

Coco Beachin manageri soitti eilen ja sanoi, että hänellä olisi mahdollisuus saada taskurapuja kalastajalta lauantaiksi. Kysyi, olemmeko kiinnostuneita. Olemme!

Illalla rapujuhlat luvassa.

Jambiani, täältä tullaan.

Asenne kohdillaan

Pata thamani halisi ya intaneti! Puhelin piippaa mainosviestejä pitkin päivää ja yötä. Eikä vaan viestejä, vaan myös mainospuheluja. Pari kertaa olen vastannut ja siellä iloinen mies- tai naisääni höpöttää nauhalta jotain kiswahiliksi. Nyt en enää vastaa puhelimeen jos en tunne numeroa. Aluksi tuli viestejä, joissa sanottiin, että numeroni suljetaan pian, koska sitä ei ole rekisteröity. Kun kyselin missä sen voisi rekisteröidä, kaikki sanoivat, että äh, niitä viestejä tulee aluksi ja sitten ne loppuvat. Tosiaan, kuukauden verran pommittivat ja yhä numero toimii vaikkei sitä ole mitenkään rekisteröity.

Hakuna matata. No problem.

Kuukauden tiivis työprojekti alkaa olla onnellisesti suoritettuna, ja uusi tuli tarjolle. Vaihteeksi täkäläistä viestintää. Ensin on ymmärrettävä pari taustoittavaa perusasiaa. Kun työn tekoon varattu aika loppuu, se loppuu riippumatta siitä, onko ajanjaksolle varatut työt saatu tehtyä. Ja koska palkanmaksu loppuu, ei ole enää tietysti mitään järkeä tehdä niitä töitä loppuun. Jos ei kerran makseta.

Minun pieni projektini liittyy tämäntyyppiseen caseen. Pitäisi saada jälkikäteen selville, että mitä oikein tuli tehtyä ennen kuin se aika loppui kesken. Hellävaraisesti, oli ohjeistus. Yritän.

Toinen perusasia. Työ on tehty, mutta samalla on tehty virheitä, jotka tulisi korjata. Mutta eihän niitä ilman lisäkorvausta voi tehdä, jos kerran joutuu samat työt uudestaan tekemään. Pitää saada palkka toiseen kertaan, jos moisia lisätöitä ruvetaan teettämään normaalin työn päälle. Palkka maksetaan siitä, että tullaan työpaikalle. Kaikki muu on erikseen korvattavaa toimintaa.

Täkäläisiä ei voi syyttää asenteen puuttumisesta.

Vaikka asiat etenevät noin yleisesti ottaen verkkaisesti, pole pole, ei elämä ole kuitenkaan yllätyksetöntä. Esimerkiksi joka aamu voi yllättyä kananmunien osalta. Tänään pehmeäksi keitetyt munat olivat todella vain piipahtaneet vedessä, sillä varsinainen hyytymisefekti ei ollut vielä ehtinyt käynnistyä. Vähän ovat löysät, näytin, ja toivottelin hyvät päivänjatkot. Parempi onni huomenna?

Heräämisen merkkejä

Sunnuntaiaamun häirikkö on viereinen katolinen kirkko. Vastapainona minareeteista tuleville rukouksille (jotka mielestäni tänne sopivat) sen pitää pimputella kellojaan kuudelta iltaisin ja aamuisin, mutta sunnuntaisin myös aamukahdeksalta ja yhdeksältä. Sitten alkaa virsien veisu. Varisten raakkuminen on musiikkia korvilleni näihin verrattuna, mutta onneksi on korvatulpat.

Kesäkuu toi tullessaan elämän. Kaupat ja ravintolat availevat oviaan, ihmisiä tippuu saarelle päivä päivältä enemmän. Sateet ovat väistyneet, aurinko paistaa. Pian alkaa elämä Sansibarilla itsellenikin, kun saan intensiivisen projektin päätökseen.

Tuntumaa elämään otettiin eilen, kun lähdettiin taas porukalla kohti  turkoosin keskellä siintävää hiekkasärkkää. Nousuvesi tuli vauhdilla ja kello yhden jälkeen särkästä oli jäljellä enää parimetrinen kaistale. Tuntui, kuin olisi seissyt keskellä valtamerta yhdessä taskurapujen kanssa. Olisin voinut muuttua ravuksi ja jäädä sinne, mutta päätin kuitenkin kahlata Jambo-nimiseen veneeseemme ja palata maakravuksi Stone Towniin.

Kaupungin epävirallisessa satamassa oli menossa jokapäiväinen hullu laivojen lastausoperaatio, jossa autot ajetaan ramppia pitkin laivaan suoraan rannalta. Suurin osa jää hiekkaan junnaamaan ja tuupataan rampille miesvoimin. Yhden pakettiauton kiihdytys päätyi hassusti.

"Tuo joutuu kyllä autojen sairaalaan", totesi näystä seurueemme 5-vuotias neitonen Frederike.

Toinen meressä, toinen jumissa hiekassa. Ramppi alkoi jo jäädä nousuveden alle.

Tänään käytiin myöhäisellä sunnuntailounaalla Africa Housessa. Mustekalaa ja kokonainen changuu. Husbandille hampurilainen. Vielä voi nauttia rauhasta, mutta pian italialaiset turistit valloittavat paikan. Juuri tänne tullaan ottamaan ne viralliset auringonlaskukuvat ja jokaisen albumista löytyy nimenomaan tällä terassilla otettu kuva, taustalla mereen uppoava aurinko. Ei huono valinta italialaisilta ollenkaan.