Chwaka chwaka

Chwaka on kalastajakylä Sansibarin itärannikolla, ison lahden pohjukassa. Chwaka Bay Resort löytyy lahden suulta ja loppumatka on ajettava rantahiekkaa pitkin. Kun tulimme perille, tajusimme, että kävimme täällä 10 vuotta sitten päiväseltään projektin silloisen ruotsalaisen teamleaderin kanssa.

Olimme varanneet bungalowin ja sellainen meitä odotti. Rakennukset olivat vanhoja, mutta sisältä täysin kunnostettuja. Myöhemmin paikan intialainen manageri kertoikin, että Chwaka Bay on saaren toiseksi vanhin rantahotelli. Se oli välillä vuosia suljettuna ja hän avasi sen viime vuonna. Paikassa olikin vanhan ajan tunnelmaa ja valtavan upealle luonnontilaiselle palmurannalle ei ole rakennettu mitään. Bungalowit ja hotellirakennukset olivat vähän taempana, palmujen ja puutarhan suojissa. Takana nousi viidakko, josta on suora yhteys Jozanin puistoon. Colobus-apinat tulivatkin iltapäivisin hotellin pihaan ja kiipesivät palmuihin syömään pieniä kookospähkinöitä. Täydellinen paikka rauhallisen rantaviikonlopun viettoon. Mainittakoon vielä, että hotelli oli melkein tyhjä. Meidän lisäksemme vain neljä ruotsalaista vierasta, jotka tuntuivat elävän samassa rytmissä kanssamme.

Lauantaiaamuna aurinko pilkisteli pyöreän bungalowin verhojen lomasta. Nousin kauniiseen aamuun, avasin ulko-oven ja tein aamujumppani. Tulin suihkusta ja pukeuduin, husband veteli vielä sikeitä unia hyttysverkkojen suojissa. Sitten huomasin jotain erikoista. Lattialla, hyttysverkkojen helmoissa, kiemurteli joku. Ihan ensimmäiseksi luulin, että se on jonkun ison liskon häntä. Kun katsoi tarkemmin, tajusin, että se on käärme. Hihkaisin ja husband heräsi. Sanoin älä liiku, meillä on täällä käärme. Hän vastasi että ihan oikeastiko, ja sanoin että kyllä, tuossa aivan vieressä. Älä nouse sitä kautta ylös. Käärme kiemurteli edelleen kiukkuisena ja yritti päästä verkon läpi. Rauhassa otin takapakkia ja sanoin, että olisikohan syytä hakea vähän apua. Husband alkoi hivuttautua ulos sängystä toiselta puolelta ja minä kipaisin respaan. Siellä baarimikko ja respan tyttö hymyillen toivottivat huomenet ja kun kerroin, että meillä on käärme huoneessa, heihin tuli liikettä. Tulimme bungalowille ja husband oli päässyt terassille, näkemättä käärmettä vielä tässä vaiheessa. Onko se myrkyllinen, kysyin, kun baarimikko näki sen. On, hän vastasi. Luultavasti mamba. Respan tyttö lähti ripeästi ulos kun näki sen. Hän haki puutarhurin, joka tuli suu virneessä ja iso keppi kädessään. Taitavasti hän hämäsi käärmettä ja sai sen kietoutumaan kepin ympärille ja kiikutettua sen ulos. Vielä tässäkään vaiheessa en tiennyt, minkä käärmeen kanssa olemme tekemisissä. Halusin vielä nähdä sen läheltä ennen kuin se pistettiin hengiltä. Noin metrin mittainen, kaunis, vähän oliiviin vivahtava ruskea käärme. Näytti vielä nuorelta.

Koska oli mahdollista, että käärme oli tullut välikatostamme ja että siellä niitä oli vielä lisää, päätimme vaihtaa huonetta. Menimme aamiaiselle rauhoittumaan ja viikonlopunvietto jatkui leppoisasti rannalla kävellen ja kirjaa lukien, kalastajaveneiden liikkeitä seuraillen. 

Illalla viereisen pienen hotellin  aivan rantaan tolpille rakennetusta baarista kantoi ääniä: elävää musiikkia. Suuntasimme siis sinne ja todellakin, siellä soitti bändi. Afrorytmit katkesivat kun astuimme sisään. Paikan kanadalainen manageri, vanha lihava mies, alkoi läksyttää bändiä. Lopputuloksena oli, että he rupesivat löysästi soittamaan La Bambaa ja vokalistinainen vetäytyi mielenosoituksellisesti jonnekin taakse istumaan. Mitä ihmettä! Husband meni heti sanomaan, että miksette soita afrikkalaista musiikkia. Näyttivät kiukkuisen managerin suuntaan, ei hän anna meidän soittaa. Sitten baarimikko meni neuvottelemaan ja bändi sai luvan soittaa toiveemme, Brenda Fassien Voulindlelan. Vokalisti palasi innoissaan mikrofonin ääreen ja koko bändi syttyi liekkeihin. Meidän oli tietysti näytettävä kanukille, että mistä tässä biisissä on kyse ja saimme tanssilavalle heti kavereiksi paikallisia, jotka osasivat askeleet. Siitä alkoi ihan mahtava iloittelu ja bändi päätti nokittaa managerille oikein toden teolla soittamalla Miriam Makeban Pata Patan sellaisella innolla, että koko baari tutisi tolpillaan. Nuoret turistit kulmapöydässä katselivat ihmeissään, että mitä täällä nyt tapahtuu. Manageri tuli sitten juttelemaan minulle, sanoi että yleensä turistit eivät ymmärrä afrikkalaista musiikkia, toisin kuin te eteläafrikkalaiset, siksi täytyy soittaa muuta (eli niitä labamboja). Anteeksi, me emme kylläkään ole Etelä-Afrikasta. (minua on jostain syystä luultu buuriksi viime aikoina useaan otteeseen). Mistä sitten?, hän kysyi ihmeissään. Stone Townista vastasin, ja taputin taas välillä bändille. Niin niin, mutta mistä alunperin, hän kysyi. Kun kuuli vastauksen, oli vielä enemmän hämillään. Suomesta?! Sitten minut tultiinkin hakemaan taas tanssilattialle aivan sopivasti. Eiköhän kanadalainen saanut opetuksen siitä, mistä turistit pitävät. Nimittäin ne nuoret siinä kulmapöydässä olivat pian tanssilattialla hekin ja siellä heiluimme koko sakki, hotellin henkilökunta tanssi antaumuksella ja maasait opettivat meille pompputanssiaan. Manageri vetäytyi nukkumaan. 

Tapahtumia siis riitti yhdelle viikonlopulle. Kaupunkiin palattuamme tein käärmeelle lajinmäärityksen ja tulos oli aika hyytävä. Vierailijamme oli musta mamba, yksi maailman myrkyllisimmistä käärmeistä. Toiselta nimeltään kiss of the death. Sen suudelma jäi onneksi kokematta.

Safi!

Freshi today sister, safi. Safi sana (very fresh). Siltä ei olo todella tänään tuntunut kun tallailin ympäri labyrinttiä, silmänaluset mustina. Parvekkeen alla parkkipaikalla huusi auton varashälytin koko yön. Se käynnistyi aina kun sade alkoi uudestaan ja sitä infernaalista piipaapiipaata kesti aamuun asti. Ääntä ei päässyt mihinkään pakoon, korvatulpat ja kaksi tyynyä eivät juuri auttaneet. Olisin laittanut television rukouskanavan päälle, tasaista mukavaa koraanimantraa, mutta huomasin, että husband oli onnellisesti unessa. Husbandilla tunnetusti on paremmat unenlahjat kuin minulla. 

Aamulla, parin tunnin unilla, oli olo kuin turpaansaaneella. Respan kaveri kysyi iloisesti että millainen oli yö, nukuitko hyvin? Ihan kamala yö sanoin, en nukkunut ollenkaan hyvin. Iloinen hymy vaihtui huoleksi, no mikä? Vuodatin kärsimykseni ja asia luvattiin hoitaa. Todellakin, sen huutavan auton (jonka renkaiden silpomisesta ja ikkunoiden rikkomisesta haaveilin puoli yötä) luo tuli päivällä pari mekaanikkoa ja jotain sille tehtiin. Jos huuto jatkuu ensi yönä, en vastaa teoistani.

Labyrinttiin suuntasin aamupäivästä, sillä minulla oli tärkeä tehtävä: etsiä husbandille uimahousut kotiin jääneiden tilalle. Suuntasin kujille, joilla on pieniä vaatemyymälöitä. Kimaltavia huiveja, mustia kaapuja, koristehelmiä, kultaisia sandaaleja... ei... lastenvaatteita, farkkuja, shortseja... ei... miesten paitoja, housuja, nyt polttaa. Onko uimahousuja, miehille? Ei ollenkaan. Vain polvimittaisia ruudullisia shortseja. Ei ja ei, oli vastaus joka paikassa. Vaatetuskaduilla ei siis tärpännyt. Sitten oli vuorossa Darajanin tori mauste-, liha- ja kalapuolineen. Jatkoin vilkkaan tien toiselle puolelle, jolla tori jatkuu telttakatoksina. Vöitä, sandaaleita, miesten alusvaatteita. Nyt näytti lupaavalta. Uimahousuja?, kysyin varovasti. Kyllä, kyllä, sanoi mies ja osoitti sormella. Todellakin, simmarit! En tiedä olivatko kaupungin ainoat, mutta kun kokokin näytti sopivalta, niin mukaan lähtivät.

Niitä tarvittiin akuutisti, sillä lähdemme huomenna pitkästä aikaa viettämään bungalowelämää itärannikolle ja jonkunmoinen uima-asu on ihan suotava. Coco Beach on vielä kiinni, mutta Chwaka Bay kutsuu.

Lady from Spain

 

Stone Town elää vuoden hiljaisimpia viikkoja. Puolet ravintoloista on kiinni ja moni hotellikin on sulkenut ovensa toukokuuksi. Henkilökunta on päästetty vuoden ainoalle lomalle (palkattomalle). Oppaiden perässä kulkevia turistiryhmiä näkee vain harvakseltaan. Kuulostaa rauhalliselta näin kaduntallaajan näkökulmasta, mutta asialla on kääntöpuolensa. Kun ei ole turisteja kiusattavana, me täällä asuvat saamme kaiken huomion. Normaalisti saan kulkea melko rauhassa, kunhan jaksan vastailla pikkuputiikkien myyjille normaalit jambot ja kertoa mitä kuuluu tänään. Kaduilla norkoilevat rastatyypit ovat sitten eri juttu. Hey, lady from Spain! Kuka olet, mistä tulet, ai et Espanjasta, no mistä sitten? Mihin olet menossa, voinko viedä sinut maustetorille, mitä etsit? Were you looking for me, siz? Nämä katujen hyeenat uivat liiveihin ja seuraavat sinnikkäästi pitkiäkin matkoja. Yleensä he rauhoittuvat, kun heille kertoo olevansa resident, täällä asuva. Nyt heillä pyörii uusi levy: Hey local mzungu! Me asumme molemmat tällä saarella, minä autan sinua ja sinä autat minua. Koska nyt ei ole turisteja, on sinun vuorosi. Osta saronki, osta patsaita, viisi kympillä, anna rahaa, local mzungu. Yksi tällainen tyyppi seurasi husbandin kollegaa rahaa kinuten ja tuli perässä kahvilaan, jossa nappasi tarjoilijan kännykän ja juoksi karkuun.

Näihin pilviveikkoihin suhtaudutaan täällä kuten Suomessa pultsareihin; niitä vaan on ja kaikkien pitää niitä sietää.

Sadeaika alkaa olla loppusuoralla. Vielä viime viikolla satoi rankasti, tällä viikolla ei ole enää tullut kuin pari pientä sadekuuroa. Joku paikallinen sanoi, että sadeaika päättyy tänä vuonna 21. toukokuuta. Virallisesti se on ohi kesäkuussa, jolloin turistisesonki taas starttaa. Olemme seuranneet mielenkiinnolla mitä Condor tekee Sansibarin lentonsa osalta. Tänään BBC uutisoi, että kaikki brittituristit evakuoidaan Kenian Mombasasta terrorismiuhan vuoksi. Jos Saksa tekee saman päätöksen, kuivunee kerran viikossa lennettävä Sansibarin lento (Mombasan kautta) siinä samalla. Meillähän ei lippuja vielä ole, seuraamme tilannetta.

Retkipäivä

Harmaan ja sateisen viikon jälkeen taivas kirkastui kuin tilauksesta, viikonloppuvisiitille saapuneen entisen Phnom Penhin naapurimme kunniaksi. Teimme lauantaina retken Kizimkaziin saaren eteläkärkeen ja jatkoimme sieltä Jozanin puistoon. Suomalaisjoukkoa vahvistettiin yhdellä unkarilaisella (kiitos Adamille kuvista).

Valmistautumista. Kalastaja vielä kyydissä.

Navakassa tuulessa suuntasimme kohti ulappaa. Aallot olivat melkoiset ja pieni moottorivene pomppi villisti nousten välillä korkealle aallonharjalle ja tippuen sieltä vauhdilla alas. Pärskeet roiskivat ja horisontti katosi aina välillä näkyvistä. Kyytiimme tuli paikallinen kalastaja aseenaan pari pistintä. Puolivälissä matkaa hän hyppäsi mereen eikä hänestä ollut havaintoja sen koommin. Mustekaloja kuulemma lähti pyydystämään.

Toinen kalastaja keikkui aalloilla pienessä purkissaan.


Pitkän pomppuisan matkan taitettuamme kippari hiljensi vauhtia ja alkoi kutsua delfiinejä viheltäen. Me istuimme jo valmiina maskit päässä ja räpylät jalassa keikkuvan veneen laidalla. Ja kun evät yhtäkkiä viilsivät aaltojen pinnassa me hyppäsimme sekaan. Delfiinejä oli tällä kertaa enemmän kuin viimeksi ja ne tulivat taas aivan lähelle. Vedessä aallokko ei tuntunut pahalle, mutta veneeseen kipuaminen oli melko työlästä.

Uinnin jälkeen. Delfiinit sukelsivat syvyyksiin ja me palasimme veneeseen.


Lounastimme Kizimkazissa kauniissa poukamassa pienessä ravintolassa. Seafoodia oli tarjolla varsin hyvä valikoima: katkarapuja, mustekalaa, kalamaria, kalaa. Sitten tuli magic word: hummeria. Terassin takana olevassa vesialtaassa polskutti kaksi valtavaa hummeria. Ei ollut vaikea enää valita mitä ottaa lounaaksi.

 Do you like lobster? Do we ever!

Tuomio langetettu. Huom. valtavan pitkät tuntosarvet.

Lounas ennen... (voiko näin kaunista eläintä syödä...)

... ja lounas jälkeen. Voi syödä. Herkullista! Lisää chiliä napattiin ravintolan edustan chilipuskasta.

Kotimatkalla pysähdyimme Jozanin puistossa ja kävimme tervehtimässä punaisia colobus-apinoita, jotka ovat tämän puiston asukkaita. Uhanalainen laji elää ainoastaan tällä alueella ja noin 2000 yksilön kantaa on yritetty suojella monin tavoin, muun muassa rajoittamalla puistoon pääsyä sekä liikennettä puiston halki kulkevalla tiellä.

Ammattitaitoinen opas kertoi meille apinoista ja muistutti, että ihminen on niille suurempi uhka kuin ne ihmiselle. Koskeminen kielletty.

Denguen aikaan

Raitakoipinen hyttynen imi verta reidestäni tyytyväisenä kolmisen viikkoa sitten. Pahuksen tiger mosquito, lentää vain päiväsaikaan ja on dengueviruksen ainoa levittäjä. Denguekuumeen itämisaika on 4-7 päivää, joten minun verenimijäni ei onneksi virusta kantanut. Nyt eletään denguen sesonkiaikaa ja mantereella Dar es Salaamissa on parhaillaan epidemia. Hyttysten osalta on siis oltava valppaana myös päivisin, iltaisin vuoron ottavat sitten malariahyttyset.

Denguekuumeen ovat sairastaneet melkein kaikki tuttavamme Kambodzhan ajoilta. Monella se on ensimmäisellä kerralla melko lieväoireinen, joten on periaatteessa mahdollista, että se on meilläkin ollut ja flunssana mennyt. Yleensä denguekuume alkaa kuitenkin korkealla kuumeella ja kovalla päänsäryllä. Mielenkiintoista sinänsä, taudinkuva on aina selvästi rajumpi kun infektion saa toisen kerran. Moni joutuu sairaalahoitoon pitkään jatkuvan, todella korkean kuumeen takia. Joillekin virus aiheuttaa sisäisiä verenvuotoja, jotka vaativat hoitoa nekin. 

Tyypillistä denguekuumeelle on esiintyminen hyvin paikallisena ja yleensä urbaanina epidemiana. Sadeaikaan muodostuu useita hyttysille sopivia vesiperäisiä kasvupaikkoja pihoille, katoille, ruukkuihin. Tiger mosquito lentää vain lyhyitä matkoja, alle 100 metrin sektorilla. Kun se imee verta denguevirusta kantavasta ihmisestä, se siirtää viruksen seuraavaan jne. Näin kävi talossamme joku vuosi sitten Phnom Penhissä. Viereisellä rakennustyömaalla seisoi päiväkausia vesilätäköitä, joissa hyttysten oli hyvä muhia. Me lähdimme onnekkaasti juuri silloin Malesiaan ja kun palasimme, olivat lähes kaikki naapurimme denguekuumeessa.

Hotellimme edustalla olevan muuntajan (!) katolla seisova vesi on hyvä esimerkki hyttysille soveltuvasta kasvupaikasta. Lentomatkakin hyttyselle juuri sopiva sieltä meidän parvekkeelle.

Sansibarilla denguekuumetta pidettiin pitkään tuontitavarana mantereelta. Tänä vuonna julkaistu italilalaistutkimus kuitenkin osoitti, että dengue on nykyään saarella endeeminen, kotosyntyinen. Paikallisilta verenluovuttajilta testattiin denguevirus-vasta-aineet ja kävi ilmi, että yli 50 prosentilla niitä löytyi. Karkeasti sanoen siis yli puolet sansibarilaisista on sairastanut denguekuumeen. Ongelmana täällä on se, että puutteellisen diagnostiikan vuoksi monen oireet on tulkittu malariaksi ja annettu malarialääkitys sen kummemmin testailematta. Juuri näin edistetään lääkeaineresistenttien malarialoisten syntyä.

Tähän sivukommenttina, että Suomen ”johtavassa” trooppisten tautien yksikössä Helsingin Auroran sairaalassa ei osata testata dengue-spesifisiä vasta-aineita. Kokemuksesta tiedän, että siellä on käytössä niin epäspesifinen testi, että se ristireagoi samaan flavivirusten ryhmään kuuluvan keltakuumeviruksen vasta-aineiden kanssa. Eli jos on ottanut keltakuumerokotuksen (kuten kaikki Afrikassa ja Etelä-Amerikassa matkustavat), saa testistä joka tapauksessa positiivisen tuloksen. Kyse ei ole siitä, etteikö tarkempia testejä olisi olemassa. 

Denguekuumetta pidetään Suomessa pelottavana ja mystisenä, sellaisena tautina, jonka joku saa jostain kamalan eksoottisesta maasta jonne ei pitäisi kenenkään matkustaa. Päiväntasaajalla denguekuume ei ole mitään mystiikkaa vaan valitettavasti ihmisten normaalia arkea. Denguevirus on sukua keltakuumevirukselle, jota vastaan rokote on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. Voi vain arvailla syitä, miksei dengueta vastaan ole rokotetta. Mikäli tiikerihyttyset ilmastonmuutoksen myötä päättävät muuttaa Eurooppaan, alkaa rokotteen kehittäminen varmasti tuntua mielekkäältä.

(Tämä oli provosointia, rokotteen kehittäminen on ilmeisesti jo aika pitkällä. Mutta miksi vasta nyt?)