Chwaka chwaka

Chwaka on kalastajakylä Sansibarin itärannikolla, ison lahden pohjukassa. Chwaka Bay Resort löytyy lahden suulta ja loppumatka on ajettava rantahiekkaa pitkin. Kun tulimme perille, tajusimme, että kävimme täällä 10 vuotta sitten päiväseltään projektin silloisen ruotsalaisen teamleaderin kanssa.

Olimme varanneet bungalowin ja sellainen meitä odotti. Rakennukset olivat vanhoja, mutta sisältä täysin kunnostettuja. Myöhemmin paikan intialainen manageri kertoikin, että Chwaka Bay on saaren toiseksi vanhin rantahotelli. Se oli välillä vuosia suljettuna ja hän avasi sen viime vuonna. Paikassa olikin vanhan ajan tunnelmaa ja valtavan upealle luonnontilaiselle palmurannalle ei ole rakennettu mitään. Bungalowit ja hotellirakennukset olivat vähän taempana, palmujen ja puutarhan suojissa. Takana nousi viidakko, josta on suora yhteys Jozanin puistoon. Colobus-apinat tulivatkin iltapäivisin hotellin pihaan ja kiipesivät palmuihin syömään pieniä kookospähkinöitä. Täydellinen paikka rauhallisen rantaviikonlopun viettoon. Mainittakoon vielä, että hotelli oli melkein tyhjä. Meidän lisäksemme vain neljä ruotsalaista vierasta, jotka tuntuivat elävän samassa rytmissä kanssamme.

Lauantaiaamuna aurinko pilkisteli pyöreän bungalowin verhojen lomasta. Nousin kauniiseen aamuun, avasin ulko-oven ja tein aamujumppani. Tulin suihkusta ja pukeuduin, husband veteli vielä sikeitä unia hyttysverkkojen suojissa. Sitten huomasin jotain erikoista. Lattialla, hyttysverkkojen helmoissa, kiemurteli joku. Ihan ensimmäiseksi luulin, että se on jonkun ison liskon häntä. Kun katsoi tarkemmin, tajusin, että se on käärme. Hihkaisin ja husband heräsi. Sanoin älä liiku, meillä on täällä käärme. Hän vastasi että ihan oikeastiko, ja sanoin että kyllä, tuossa aivan vieressä. Älä nouse sitä kautta ylös. Käärme kiemurteli edelleen kiukkuisena ja yritti päästä verkon läpi. Rauhassa otin takapakkia ja sanoin, että olisikohan syytä hakea vähän apua. Husband alkoi hivuttautua ulos sängystä toiselta puolelta ja minä kipaisin respaan. Siellä baarimikko ja respan tyttö hymyillen toivottivat huomenet ja kun kerroin, että meillä on käärme huoneessa, heihin tuli liikettä. Tulimme bungalowille ja husband oli päässyt terassille, näkemättä käärmettä vielä tässä vaiheessa. Onko se myrkyllinen, kysyin, kun baarimikko näki sen. On, hän vastasi. Luultavasti mamba. Respan tyttö lähti ripeästi ulos kun näki sen. Hän haki puutarhurin, joka tuli suu virneessä ja iso keppi kädessään. Taitavasti hän hämäsi käärmettä ja sai sen kietoutumaan kepin ympärille ja kiikutettua sen ulos. Vielä tässäkään vaiheessa en tiennyt, minkä käärmeen kanssa olemme tekemisissä. Halusin vielä nähdä sen läheltä ennen kuin se pistettiin hengiltä. Noin metrin mittainen, kaunis, vähän oliiviin vivahtava ruskea käärme. Näytti vielä nuorelta.

Koska oli mahdollista, että käärme oli tullut välikatostamme ja että siellä niitä oli vielä lisää, päätimme vaihtaa huonetta. Menimme aamiaiselle rauhoittumaan ja viikonlopunvietto jatkui leppoisasti rannalla kävellen ja kirjaa lukien, kalastajaveneiden liikkeitä seuraillen. 

Illalla viereisen pienen hotellin  aivan rantaan tolpille rakennetusta baarista kantoi ääniä: elävää musiikkia. Suuntasimme siis sinne ja todellakin, siellä soitti bändi. Afrorytmit katkesivat kun astuimme sisään. Paikan kanadalainen manageri, vanha lihava mies, alkoi läksyttää bändiä. Lopputuloksena oli, että he rupesivat löysästi soittamaan La Bambaa ja vokalistinainen vetäytyi mielenosoituksellisesti jonnekin taakse istumaan. Mitä ihmettä! Husband meni heti sanomaan, että miksette soita afrikkalaista musiikkia. Näyttivät kiukkuisen managerin suuntaan, ei hän anna meidän soittaa. Sitten baarimikko meni neuvottelemaan ja bändi sai luvan soittaa toiveemme, Brenda Fassien Voulindlelan. Vokalisti palasi innoissaan mikrofonin ääreen ja koko bändi syttyi liekkeihin. Meidän oli tietysti näytettävä kanukille, että mistä tässä biisissä on kyse ja saimme tanssilavalle heti kavereiksi paikallisia, jotka osasivat askeleet. Siitä alkoi ihan mahtava iloittelu ja bändi päätti nokittaa managerille oikein toden teolla soittamalla Miriam Makeban Pata Patan sellaisella innolla, että koko baari tutisi tolpillaan. Nuoret turistit kulmapöydässä katselivat ihmeissään, että mitä täällä nyt tapahtuu. Manageri tuli sitten juttelemaan minulle, sanoi että yleensä turistit eivät ymmärrä afrikkalaista musiikkia, toisin kuin te eteläafrikkalaiset, siksi täytyy soittaa muuta (eli niitä labamboja). Anteeksi, me emme kylläkään ole Etelä-Afrikasta. (minua on jostain syystä luultu buuriksi viime aikoina useaan otteeseen). Mistä sitten?, hän kysyi ihmeissään. Stone Townista vastasin, ja taputin taas välillä bändille. Niin niin, mutta mistä alunperin, hän kysyi. Kun kuuli vastauksen, oli vielä enemmän hämillään. Suomesta?! Sitten minut tultiinkin hakemaan taas tanssilattialle aivan sopivasti. Eiköhän kanadalainen saanut opetuksen siitä, mistä turistit pitävät. Nimittäin ne nuoret siinä kulmapöydässä olivat pian tanssilattialla hekin ja siellä heiluimme koko sakki, hotellin henkilökunta tanssi antaumuksella ja maasait opettivat meille pompputanssiaan. Manageri vetäytyi nukkumaan. 

Tapahtumia siis riitti yhdelle viikonlopulle. Kaupunkiin palattuamme tein käärmeelle lajinmäärityksen ja tulos oli aika hyytävä. Vierailijamme oli musta mamba, yksi maailman myrkyllisimmistä käärmeistä. Toiselta nimeltään kiss of the death. Sen suudelma jäi onneksi kokematta.