Afrikanmarabu – savannin siivooja

 

On ilo esitellä kaikkein lähimmät naapurimme, joiden kanssa on vietetty rinnakkaiseloa jo kaksi viikkoa. Ensimmäistä kertaa parvekkeelle astuessani hätkähdin nähdessäni viereisessä puussa seisovat valtavan kokoiset mustavalkoiset haikarat. Kiiruhdin ottamaan niistä kuvia, koska en vielä tiennyt, että ne asustavat puussa ja viettävät sen latvuksissa seistä nököttäen suurimman osan ajastaan.

Naapurimme ovat afrikanmarabuja (latinaksi Leptoptilos crumenifer, englanniksi Marabou Stork). Nämä isokokoiset ja suurinokkaiset haikaralinnut asustavat luonnonvaraisina ainoastaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Muualla niitä voi nähdä vain eläintarhoissa.

Afrikanmarabu on yksi kookkaimmista lentokykyisistä linnuista. Täysikasvuisen linnun ruumiinpituus on noin 150 senttiä, paino seitsemästä yhdeksään kiloa ja siipiväli jopa kolme metriä. Lentoon kömpelösti räpiköidessään, kinttuja roikottaen ja kaulansa koukkuun vetäen, se tuo oikeastaan mieleen muinaiset lentoliskot.

Mikään varsinainen kaunotar marabu ei ole. Ihmetyttää ­­­- monestakin syystä - miksi se on aikoinaan valittu tunnetun suklaamerkin tunnukseksi. Se on ruumiinrakenteeltaan melko rujo pienine päineen, isoine nokkineen ja pitkine tikkukoipineen. Marabun pää on kalju ja kaulakin lähes höyhenetön. Punertava paljas iho tummine pilkkuineen näyttää pahasti auringossa kärähtäneelle. Kaulassa roikkuu vaaleanpunainen ryppyinen ja pitkä kurkkupussi, gulaaripussi. Toisin kuin merilinnut, marabu ei käytä tätä pussia ruuan säilytykseen vaan ainoastaan soidinmenoihin. Uros hakee naaraan huomion puhaltamalla pussinsa täyteen ilmaa ja näyttääkseen entistä kookkaammalta.

     Kaveri vieressä näyttää naureskelevan toisen kurkkupussille.   

Mr. Handsome. Luulisi näin komealla pussilla jo puolison löytyneen.

Kun marabu löytää kumppanin, se pysyy yksiavioisena koko elämänsä. Sukukypsyyden se saavuttaa vasta neljän vuoden iässä. Poikanen onkin pitkään riippuvainen vanhemmistaan ja vain joka kolmas saavuttaa aikuisiän. Luonnossa marabun elinikä on keskimäärin 25 vuotta (vankeudessa jopa yli 40 vuotta). Marabut pesivät yleensä kuivaan aikaan, samalla paikalla vuodesta toiseen. Marabupari rakentaa yhdessä risuista puun latvaan suuren kuppimaisen pesän, joka on sisustettu pienemmillä oksilla ja lehdillä. Naaras munii keskimäärin kolme munaa kerrallaan ja munien kuoriutuminen kestää noin kuukauden. Sekä koiras että naaras osallistuvat hautomiseen ja poikasten ruokkimiseen.

Parhaillaan on menossa pesänrakennus, vielä ei haudota.

Teini seuraa aikuisten touhuja. Se erottuu joukosta lyhyen nokkansa ja hapsuisen päänsä vuoksi.

Nuori yksilö pesänrakennusta harjoittelemassa. Nokassa ollut kepakko tipahti maahan.

Naapureina marabut ovat melko hiljaisia kavereita. Vieressämme asustaa noin 20 marabun yhteisö. Välillä marabut päästelevät korahtelevia ääniä ja kalisuttavat nokkaansa. Kurkkupussin heiluttelusta kuuluu samanlainen hölskyttelyn ääni kuin ison koiran pudistellessa päätään puolelta toiselle. Lentoon lähtiessä valtavista siivistä kuuluu louskuttava flop flop flop.

Pääasiassa marabut vain seisoskelevat pesällään tunteja liikkumattomina, eteensä tuijottaen, energiaa säästäen. Välillä ne levittävät siipensä kroppaansa jäähdyttäen, välillä taas lepäävät vatsallaan maaten edistääkseen ruoansulatusta.

Jäähdyttelyä ja ruokalepoa.

Marabuiden ruokailutavat ovat melko makaaberit. Ne ovat pääasiassa raadonsyöjiä, mutta saalistavat myös elävää ravintoa kuten kaloja, heinäsirkkoja, termiittejä, matelijoita, sammakkoeläimiä, pieniä nisäkkäitä ja lintuja. Esimerkiksi flamingon poikaset ovat niiden herkkua. Ne varastavat myös munia muiden eläinten pesistä ja niille kelpaavat petoeläinten jälkeen jättämät ruhot. Maastopalon sattuessa ne lehahtavat paikalle pyydystämään pakenevia pieneläimiä ja korppikotkien perään ne lähtevät rääppiäisille. Periaatteessa marabut syövät mitä tahansa vaan saavat nieltyä, myös kaikenlaisia roskia ja jopa vanhoja kenkiä. Tämän vuoksi ne viihtyvätkin roska-astioiden ja kaatopaikkojen lähellä. Niiden ravinnontarve on noin 700 grammaa päivässä, mutta ne voivat kerralla nielaista jopa kaksi kiloa lihaa.

Muitakin roiseja tapoja niillä on. Yksi päivä pesänrakennusta seuratessani hämmennyin, kun marabu kesken kaiken ulosti valkoiset kurat suoraan jaloilleen ja pesään. Kyseessä onkin niiden tapa viilentää kroppaansa kakkaamalla omille jaloilleen. Ulosteen nestepitoisuus laukaisee haihtumisen, joka jäähdyttää ja auttaa säätelemään kehon sisäistä lämpötilaa. Vastaavaa urohidroosiksi kutsuttua prosessia käyttävät viilennysmekanismina muutkin linnut, esimerkiksi korppikotkat.

Uloste värjää jalat valkoisiksi ja pitää ne viileinä.

Afrikanmarabu ei ole uhanalainen, sen kanta on jopa paikoin nousussa. Osin siksi, että se on oppinut hyötymään ihmisen toiminnasta ja viihtyy samoilla elinalueilla. Sitä ei juurikaan pyydystetä ihmisravinnoksi sen elämäntapojen ja ruokatottumusten vuoksi. Toisaalta se myös auttaa ihmistä ja muuta luontoa roskia ja raatoja syömällä, samalla ympäristöä puhdistaen ja tautien leviämistä estäen. Siksi sitä kutsutaankin savannien siivoojaksi.

Aamutreffit apinoiden kanssa

 

Gueretsat olivat tänään jo ennen seitsemää parvekkeella odottelemassa. Ovat jo vähän liikaakin tottuneita meihin ja tulisivat heti sisään, jos avaisin oven. Katseltiin ja tarkkailtiin toisiamme lasin läpi.

Näytin johtajaurokselle kättäni ja pian hän painoi omansa lasiin. Peukalon nysä näkyy kuvassa.

Villin pienokaisen hoitoon osallistuu koko perhe.

Gueretsoihin, kuten apinoihin yleensäkin, on suhtauduttava kunnioituksella ja varoen. En lähde liian läheiseen kontaktiin niiden kanssa. Siivoojakaan ei uskaltanut parvekkeelle ennen kuin yhdessä katsottiin, että apinaperhe oli vihdoin jatkanut matkaansa.

Alla vielä muutama video aamun kohtaamisista.

Lake Hawassa

Hawassan toiseen viikonloppuun mahtui paljon hienoja tapahtumia, kävelyä ja ruokaelämyksiä. Lauantaina vein husbandin kaupunkikierrokselle, jonka aloitimme bajaj-kyydillä pääkadulle. Keskusta kuhisi väkeä, joka oli tullut ostoksille pikkubusseilla lähikylistä. Katumyyjiäkin oli selvästi enemmän kuin arkisin. Kiertelimme pääkadun laitamia ihmisjoukossa ja ostimme kadunvarresta hedelmiä. Kolme avocadoa (puoli kiloa) maksoi noin puolitoista euroa ja kilon pussi todella tuoreita passionhedelmiä saman verran. Mainiota kyllä, kaksin liikkuessa tervehdyksiltä ja huutelulta saa olla täysin rauhassa. Ainoastaan kerjäläiset uskalsivat myös husbandia lähestyä manimani-pyynnöin.

Husbandin pieni lounas, ”puolikas sandwich” Cafe Taymissa. Loput annoksesta otettiin mukaan ja annettiin vanhalle kerjäläismiehelle.

Viikonlopun jännittävin tapahtuma oli kuitenkin veneretki järvelle sunnuntaina. Upean aurinkoisessa aamupäivässä kävi pieni tuulenvire ja ilman henki oli kesäisen helteinen. Olimme käyneet jo etukäteen veneitä katsastamassa ja päätyneet kokeneen oloisen ja hyvän markkinointipuheen pitäneen kapteenin kyytiin. ”No hippos no pay”. Tästä arvelimme, että hippoja kyllä varmasti nähdään. Kapteenimme puhui auttavasti englantia. Pelastusliivini vyötä kiinnittäessä hän totesi, että tämä ei ole taekwondon musta vyö, mutta sellainen häneltä itseltään löytyy. Lisäksi hänellä oli lintuoppaan pätevyys ja varmasti paljon muutakin. Noin 20 hengen vene saatiin yksityiskäyttöön, kapteenimme päräytti perämoottorin käyntiin ja retki järvelle alkoi.

Retkeilijät valmiina vesille.

Ennen itse tarinaa veneretkeltä on syytä tarjota hieman taustatietoa itse Hawassa-järvestä. Sen myötä on tutkailtava Itä-Afrikan suurta hautavajoamaa (Great Rift Valley). Repeämälaaksoksikin kutsuttu alue Itä-Afrikassa on 5500 kilometriä pitkä pohjois–eteläsuuntainen hautavajoama. Siinä mannerlaatat liukuvat vastakkaisiin suuntiin, minkä seurauksena hautavajoama levenee paikoin jopa pari senttiä vuodessa.

Koko Itä-Afrikan kaistale on pikkuhiljaa irtoamassa mantereesta, mutta siihen menee vielä tovi.

Itä-Afrikan hautavajoamassa on useita järviä, joista suurin ja tunnetuin on Ugandan, Kenian ja Tansanian alueille rajoittuva Lake Victoria. Etiopian järvet ovat hautavajoaman järvistä pohjoisimmat. Ne kulkevat vajoaman myötäisesti helminauhana. Etiopian hautavajoaman järvien erikoisuus se, ettei niissä ole mitään ulosvirtausta muihin vesistöihin. Tämä poikkeaa tavallisista vesistöalueista, jotka yleensä kerääntyvät jokiin ja virtaavat mereen. Tällaisia sisäisiä valuma-alueita kutsutaan endorheisiksi järviksi. Ne päättyvät yleensä suolajärveen tai -tasankoon ja niitä löytyy lähinnä aavikkoalueilta kaukana valtameristä.

Hautavajoaman järvet Etiopiassa, Hawassa eteläisimpänä.

Hawassa-järvi on Etiopian hautavajoaman järvistä pienin, 16 kilometriä pitkä ja 9 kilometriä leveä, pinta-alaltaan 129 neliökilometriä. Se sijaitsee 1 708 metrin korkeudessa Awasa-kalderan (vanhan tulivuoren kraaterin) sisällä. Hawassa-järvi on melko matala, sen syvin kohta on vain noin 20 metriä. Järvestä ei ole ulostuloa, mutta vettä valuu pois alla olevan vulkaanisen tuhkan ja hohkakiven kautta. Toinen ulosvirtausreitti on haihtumisen kautta. Endorheiset järvet ovat erityisen herkkiä. Jos tasapaino järkkyy, järvi voi muuttua liian emäksiseksi tai lopulta jopa suolajärveksi. Suljetun vesialtaan ekosysteemi on myös herkkä ympäristön saastepäästöille. Hawassa-järvi on Etiopian järvistä tutkituin ja sen suojelemiseksi on käynnistetty useita kansainvälisiäkin projekteja. 

Järven pinta vaihtelee huomattavasti vuodesta toiseen ja sen rantaa on paikoin padottu tulvien estämiseksi. Kalastus on merkittävä elinkeino hawassalaisille ja järvi tuottaakin hyvin kalaa. Järvessä on runsaasti kasviplanktonia (yli 100 tunnistettua lajia) ja eläinplanktonia, jotka ylläpitävät kalapopulaatioita. Tärkeimmät kalalajit ovat tilapia, monni ja karppeihin kuuluva kultaotsa-ahven.

Tiheää rantakasvillisuutta, jonka suojissa moni lintu viihtyy.

Järven rantaviiva on loivasti kalteva ja enimmäkseen kasvillisuuden, pääasiassa kelluvan vesiruohon, peitossa. Kaunis egyptin lotus eli sinilumme avaa päivisin kukkansa ja osa vesilinnuista käyttää sen kelluvia lehtiä kulkualustanaan. Lintuja järvellä esiintyykin runsaasti, ainakin 100 lajia. Näistä merkittävä osa on vesilintuja, kuten kruununokikana, afrikanmarabu, afrikanpelikaani, merimetso, afrikanhanhi (niilinhanhi) ja pyhäiibis. Nämä varmuudella näimme mekin ja lisäksi sorsia, haikaroita, kotkia, haukkoja ja kolme erilaista kuningaskalastajaa. Osa linnuista on muuttolintuja. Esimerkiksi joulukuussa Hawassassa viihtyvät flamingot asustavat parhaillaan pohjoisemmalla Shala-järvellä.

Merimetsot päivystämässä. Alla sorsia ja ankkoja.

Linnut viihtyivät enimmäkseen rantaruovikoissa paitsi pelikaani, joka ui avoimemmassa vedessä. Veneemme suuntasi järven pohjoispäähän ja siellä sijaitsevaan lahteen, josta löytyivät ne retkemme odotetuimmat eläimet eli Hawassan virtahevot. Hippopopulaatio on Etiopian suurimpia. Hippoperhe vietti rauhallista aamupäivää toisiinsa nojaten kun me pärähdimme häiritsemään heidän aamiaisen sulatteluaan. Ne näyttivät harmaille sileille kallioille, joiden päällä valkoiset haikarat seisoskelivat. Kipparimme mukaan hipot ovat aktiivisimmillaan aamulla kahdeksan maissa. Nyt menossa oli selvästi lepohetki ja meidän tulomme ei lauman suurta urosta tietenkään miellyttänyt. Se lähti tulemaan meitä kohti pohjaa pitkin kahlaten, hipothan eivät osaa uida. Kun emme lähteneet karkuun, se heilutteli korviaan, otti oikein vauhtia ja avasi valtavan kitansa päästäen mylvähdyksen. ”He says welcome”, totesi kapteenimme. Taisi kyllä sanoa että häipykää, ajattelin minä. Ehdotimmekin, että ei häiritä hippoja sen enempää ja käännetään veneen nokka takaisin kohti satamaa. 

Hawassan hipot elementissään vedessä. Öisin ne nousevat myös maihin.

Takaisin satamassa antoisan ja hyvin opastetun veneretken päätteeksi.

Yksi kapteenimme mainitsema laji jäi venereissulla näkemättä, mutta sellainen nähtiin kotirannassa. Komea useamman metrin mittainen pyton kiemurteli rantaviivassa pää pinnalla kieltään vilautellen.

 

Hawassan katuelämää

Viikko on jo vierähtänyt Hawassassa. Toisaalta aika on mennyt vauhdilla ja toisaalta taas tuntuu kuin olisimme olleet täällä jo paljon pidempään. Niin hyvin olemme kotiutuneet tänne järvimaisemiin kulmahuoneeseemme, puiden latvojen tasolle.

Vaikka tutustumiskierros kaupunkiin autolla olikin alkuun todella hyödyllinen, totean taas, että parhaiten uuteen paikkaan tutustuu kuitenkin jalkaisin. Hawassassa on periaatteessa ihan helppoa kävellä. Liikenne on melko rauhallista ja kadunreunat siistit ja tasaiset kävellä. Aloitin lähikortteleista ja laajensin reviiriä pikkuhiljaa, kaikkea tunnustellen. Olen vuosien varrella kehittänyt tavan kävellä ja katsella eteenpäin kuten tietäisin ihan tarkkaan mihin olen menossa ja kävelisin samaa reittiä joka päivä. Vauhdin pitää olla sopivan rauhallinen, jottei vaikuta hermostuneelta. Vastaantulijoiden tervehdyksiin pitää aina vastata ja kääntyä myös heitä katsomaan. On yritettävä näyttää siltä, kuin kuuluisi joukkoon. Sitähän en tietenkään oikeasti tee, kyllä täällä katukuvasta erottuu tahtomattaankin.

Tänäänkään en nähnyt yhtään kaltaistani valkonaamaa (bule, mzungu, wazungu, farang, barang… en vielä tiedä nimitystä amharaksi ja kuulemma sellaista ei edes ole) kiertäessäni keskustan ostoskatuja. Sanoin aiemmin ihan väärin, ettei keskustassa olisi juuri mitään nähtävää. Tietenkin on, riippuen mitä nähtäväksi lasketaan.

Kävelyreittini kaupungin ytimeen kulkee majapaikastamme järven suuntaisesti kulkevan isomman tien reunaa. Sen varret ovat täynnä pieniä baareja eli loungeja, bunaa tarjoilevia kahvipaikkoja pienine puujakkaroineen ja ruokaravintoilta, joiden kyltit viittaavat kussakin tarjottavaan ruokaan (esim. Goreng goreng, joka on raa´asta naudanlihasta valmistettu perinneruoka ja jonne emme mene). Vastaan yleensä tepastelee verkkaisesti myös lauma vuohia tai lehmiä, jotka käyskentelevät täällä vapaasti.

Noin kilometrin matkan jälkeen tullaan liikenneympyrään, joka kasvaa korkeaa heinää ja jota kiertää lommoinen aaltopelti. Ehkä sen suojissa on joku patsas, en tiedä, mutta pelti näyttää olleen paikallaan pitkään. Ympyrästä käännytään isolle nelikaistaiselle bulevardille, joka johtaa ydinkeskustaan. Bulevardia reunustavat puut ja keskijakajalla kasvaa korkeita palmuja. Kadun reunamille jää hallintorakennuksia, pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja suuri yliopiston maa- ja metsätieteellinen kampus. Kadunvarret ovat täynnä koppimopoja, bajaj, ja pienyrittäjiä, jotka myyvät kaikkea kännykänkuorista kynsiharjoihin ja farkkushortseihin. On myös kengänkiillottajaa ja punnitsijaa henkilövaa´an kanssa. Hedelmistä sesongissa ovat selkeästi ananakset, mutta myös papaijaa, banaaneja, vesimeloneja, omenoita ja avocadoja oli tänään tarjolla. Supermarket oli ihan väärä paikka niiden etsimiseen, nyt sen ymmärrän.  

Pääbulevardia noin kilometrin matkan käveltyään saapuu varsinaiseen ostoskortteliin. Vaate- kenkä- ja laukkuliikkeitä on molemmin puolin katua. Osa rakennuksista on kuin pieniä ostoskeskuksia ja liikkeitä on useammassa kerroksessa. Vaateliikkeet jatkuvat sivukaduille, joilta löytyy myös ompelijoita ja kangaskauppoja. Jotenkin aina nämä korttelit löydän vaistonvaraisesti. Aloitin jo hintatason tunnustelun ja testasin vähän tinkimiskäytäntöäkin. Taito oli vielä tallella, vaikken mitään ostanutkaan.

Uuvuttavinta näillä kävelyreissuilla on kuitenkin silmätikkuna oleminen. Suurin osa ihmisistä ei reagoi millään tavalla, mutta montaa metriä ei eteenpäin pääse, kun jotain kontaktia jo otetaan. ”Hello sister, how are you? Madam, selame. Hello guys. Hello my sister. I like you very much. How is my country? Come and have coffee. You need a drive?”. Nämä kuulin taas kymmeniä kertoja ja kaikille vastailin. Ja päälle kaikki ne tervehdykset ja huudot, joita en ymmärrä. Tuo ”hello guys”, hei tyypit, on aika mainio tervehdys yhdelle ihmiselle, mutta se tuntuu olevan varsin suosittu.

Tällainen rupattelu ja tervehtiminen matkan varrella on ihan mukavaa ja normaalia, tuntee itsensä jopa tervetulleeksi. Surullisia kohtaamisia ovat sitten ne lukuisat kerjäläisten lähestymiset. Heitä, äitejä lapsineen ja vanhoja naisia, on aika paljon katukuvassa. Olen ymmärtänyt, että kerjäläisiä tulee kaiken aikaa lisää kun tilanne maassa on epävakaa. Ei tunnu hyvältä kävellä kylmästi ohi, kun vieressä ojennetaan kättä anovasti. Kerjäläislapset ovat äänekkäitä ja sinnikkäitä, saattavat kävellä vierellä pitkäänkin manimanimania huutaen ja jopa hihasta kiinni ottaen. Vaikka pahalta tuntuu, parhaiten heitä auttaa olemalla mitään antamatta. Jos antaisin hotellin kulmalla ensimmäisille lapsille jotain, olisi palatessani varmaankin kymmeniä lapsia huutamassa käsi ojossa. Hotellimme onneksi jakaa vaivihkaa ylijäänyttä ruokaa muutamalle edustalla pyörivälle äidille lapsineen.

Koen kuitenkin, että Hawassassa on valkoisen täti-ihmisen ihan turvallista liikkua jalkaisin. Yritän olla mahdollisimman huomaamaton enkä esimerkiksi rupea kadulla kuvia räpsimään yksin liikkuessani. Pienessä laukussa kulkee mukana vain vanha kännykkä, vähän birrejä ja käsidesi. Ihmiset ovat kohteliaita ja ystävällisiä, hymyyn vastataan aina hymyllä. Kävipä niinkin, että taskussani jemmassa ollut 200 birrin seteli oli minulta tipahtanut maahan kävellessäni. Kuului huuto ”Sister, sister!”. Arvasin sen tarkoittavan minua, mutta jatkoin kävelyä. Kuulin juoksuaskeleet perässäni ja pian vierelläni oli hengästynyt nuorimies, joka ojensi pudonneen setelin minulle kaksin käsin. Enpä heti keksi missä muualla tällaista tapahtuisi. Kiitin häntä silmiin katsoen ja asettamalla käden sydämeni päälle, yleinen tapa täällä. Hän ei odottanut mitään löytöpalkkiota vaan hymyili takaisin ja nyökkäsi tyytyväisenä. Tuo 200 birrin seteli on vain hieman yli kolme euroa, mutta sillä saa täällä esimerkiksi 10 kuppia bunaa, pari kunnon ruoka-annosta tai vaikkapa neljä ananasta.

Muutaman kuvan kuitenkin tänään vaivihkaa nappasin reissultani.

Ydinkeskustaa halkova bulevardi.

Mekkokaupat löytyivät.

Kahvi ja pala appelsiinikakkua Cafe Taymissa.

Auringonpaistetta 13 kuukautta

 

Etiopian tunnuslauseen ”13 months of sunshine” lanseerasi Etiopian turismin isäksikin kutsuttu edesmennyt herra Habteselassie Tafesse, joka teki pitkän työuran diplomaattina ja Etiopian ulkoministeriön lehdistöpäällikkönä. Tunnuslauseen taustalla on kaksi faktaa, joista ensimmäinen on tietysti aurinkoinen ilmasto (keskimäärin 5,5 tuntia aurinkoa joka päivä). Toinen on etiopialainen kalenteri, johon mahtuu 13 kuukautta vuodessa. Mistä tuo bonuskuukausi tulee?

Etiopialainen (geeziläinen) kalenteri on maan pääasiallinen kalenteri, joka perustuu aleksandrialaiseen eli koptilaiseen kalenteriin, jonka pohjalla puolestaan on muinaisegyptiläinen kalenteri.

Kuten käyttämässämme gregoriaanisessa kalenterissa, myös etiopialaisessa vuodessa on 365 päivää ja yksi lisäpäivä joka neljäs vuosi. Vuodessa on 12 kuukautta, joissa kussakin on 30 päivää. Siksi yli jää viisi tai kuusi lisäpäivää. Nämä ylimääräiset päivät muodostavat 13. kuukauden, jota kutsutaan nimellä pagume (myös puagme). Sana tulee tietenkin muinaiskreikasta (ἐπαγόμενος, epagomenos eli lisätty, päälle lisätty).

Etiopiassa uutta vuotta vietetään länsimaisen kalenterin mukaan 11. tai 12. syyskuuta. Ajanlasku on vajaat kahdeksan vuotta länsimaista ajanlaskua jäljessä, joka johtuu Jeesuksen syntymäajankohdan määrityksen erilaisesta tulkinnasta. Etiopiassa vietetään siten nyt vuotta 2016 ja meneillään oleva kuukausi on nimeltään yakatit. Alla olevasta kalenterista voi vaikka opetella oman syntymäkuukautensa etiopialaisen nimen.

Etiopialaisen kalenterin kuukaudet vuonna 2016 (gregoriaaniseen kalenteriin sovellettuna):

Meskerem (uusi vuosi) 11. syyskuuta – 10. lokakuuta

Tikimt 11. lokakuuta – 9. marraskuuta

Hidar 10. marraskuuta – 9. joulukuuta

Tahsas 10. joulukuuta – 8. tammikuuta

Tir 9. tammikuuta – 7. helmikuuta

Yakatit 8. helmikuuta – 9. maaliskuuta

Maggabit 10. maaliskuuta – 8. huhtikuuta

Miyazya 9. huhtikuuta – 8. toukokuuta

Ginbot 9. toukokuuta – 7. kesäkuuta

Sene 8. kesäkuuta – 7. heinäkuuta

Hamle 8. heinäkuuta – 6. elokuuta

Nehasa 7. elokuuta – 6. syyskuuta

Pagume 6.-10. syyskuuta

Juhlapyhistä ja ortodoksien paastopäivistä tarinaa myöhemmin, mutta mainitsen vielä tässä yhteydessä etiopialaisen kellon. Sekin nimittäin poikkeaa totutusta, mutta on sama kuin Sansibarilla, niin sanottu Afrikan kellonaika. Tuntien lasku alkaa auringonnoususta (kello kuusi), joten meidän kellomme seitsemän on etiopialaisessa kellossa yksi. Kello 12 päivällä on vastaavasti kuusi.

Näillä kalenteri- ja kellosysteemeillä asioiden sopimisen voisi kuvitella olevan melko monimutkaista? Onneksemme ainakin hotelli ja lentoyhtiö tuntuvat käyttävän ihan samoja päivämääriä ja vuosia kuin mekin.

Vuosikalenteriin liittyen vielä muutama sana Hawassan ilmastosta, joka poikkeaa aika lailla pohjoisemman Addis Abeban ilmastosta. Parhaillaan täällä etelä-Etiopiassa eletään vuoden kuuminta aikaa, joka kestää tammikuun lopulta huhtikuun alkuun. Päivisin lämpötila nousee yli 30 asteen, yöllä käydään alle 20 asteessa. Kovin suuria lämpötilanvaihteluja ei vuodessa ole. Viileintä on kesäkuusta lokakuun alkuun, jolle välille osuvat myös sateisimmat ajat. Sadetta saadaan ympäri vuoden, mutta kuivinta aikaa on joulukuu, jolloin sadepäiviä on vain kahdesta kolmeen. Päivän pituus on melko tasan 12 tuntia ympäri vuoden, päiväntasaajan lähellä kun ollaan. Siitä kertoo myös öisin eteläisellä taivaalla hohtava etelänristi.

Julisteen kuvassa oleva keltainen kukka on nimeltään adey abeba (Bidens macroptera), joka kukkii vuoden vaihtuessa ja symboloi sadekauden loppua ja kesän alkua.  

Un tocco d´Italia

 

Tämä ei ollut husbandin aamu. Tulin hänen perässään aamiaiselle alas pihaan puoli kahdeksan maissa. Hän oli jo saanut eteensä paistetut munat, paahdetut leivät ja mangomehun. Keittiössä oli kuitenkin ongelma: ”Coffee machine is broken”. Talon seinustalla on lisäksi paikka, jossa tulella keitetään perinteistä vahvaa pannukahvia, buna. Sen keittäjä ei ollut vielä tullut töihin. Pian töihin tuli kuitenkin vastaava aamiaistarjoilija, joka ei tiennytkään, että keittiön kahvinkeitin on rikki. ”No problem, I fix. Five minutes”. Husband oli toiveikas, turhaan. Mitään ei tapahtunut. Tosin bunan keittäjä saapui vihdoin työpisteeseensä, mutta homma alkoi aivan alusta, tulen sytyttämisestä lähtien. Husband joutui lähtemään kenttäreissulle ilman aamukahvia. ”Only two more minutes”, huuteli tarjoilija sisältä elpyvän kahvinkeittimen ääreltä hänen peräänsä, mutta autonkuljettaja odotti jo pihassa. Kahvinkeitin ei tainnut lupauksista huolimatta herätä henkiin, koska pian tämän jälkeen sain itse kupillisen bunaa pöytään tarjoiltuna. Siitä ja etiopialaisesta kahviseremoniasta myöhemmin lisää, sillä se on täällä läsnä joka paikassa.

Äänimaailma ja tempo hotellillamme sai eilen uuden käänteen, kun kasviskeittoa lähes tyhjällä terassilla lusikoidessani parkkipaikalle kurvasi iso valkoinen tilataksi. Sieltä purkautui ulos yli kymmenhenkinen italialaisseurue, johon kuului pari lapsiperhettä. Seurueen opas kävi ensin tiedustelemassa huoneita ja näytti sitten peukkua autolle päin ja huusi, että ok, tänne vain. Italialaiset näyttivät aika lailla reissussa rähjääntyneiltä reppujaan ja nyssyköitään autosta raahaten, mutta tarinaa pulppusi ja kädet heiluivat. He hyörivät ja pyörivät aulassa, kunnes katosivat kukin huoneisiinsa ovet paukkuen. Hyvin oli ilmeisesti nukuttu, sillä seurue istui jo aamiaisella yhtä aikaa kanssamme ja puheensorina taas täytti pihan. Lapset juoksivat ympyrää huutaen ja hihkuen ”Mamma, mamma, voglio dell´acqua”. Oikein toivoin, että gueretsat olisivat ehtineet paikalle lisäämään kierroksia kaaokseen, mutta ne puolestaan näyttivät tänään nukkuvan normaalia pidempään. Tai sitten ne säikähtivät meteliä.

Allora. Takaisin Etiopiaan, jonka historiaan Italia liittyykin. Etiopia ylpeilee sillä, että se pysyi itsenäisenä kolonialismin aikana (Afrikan valtioista ymmärtääkseni vain kaksi vältti siirtomaaksi joutumisen toisen maailmansodan aikoihin). Naapurimaat Somalia ja Eritrea olivat Italian siirtomaita. Jos ollaan tarkkoja, ihan paikkaansa tämä ei Etiopian osalta pidä, sillä maa oli lyhyen ajanjakson Italian vallan alla. Ennen toista maailmansotaa lokakuussa vuonna 1935 Italian joukot hyökkäsivät Etiopiaan Mussolinin määräyksestä. Itäiset naapurimaat olivat Italian siirtomaita ja Etiopia yritettiin sellaiseksi myös saada. Etiopian keisari Haile Selassie lähti maanpakoon Britanniaan ja Etiopiassa alkoi Italian miehitysvalta. Mussolini julistautui itse Etiopian keisariksi. Miehitys kesti viisi vuotta, kunnes Britannian avustuksella Italian joukot karkotettiin ja Selassie palasi takaisin valtaan. Sotaisasta vaiheesta voi halutessaan lukea lisää muualta, en siihen mene syvemmin.

Etiopialle miehitysaika oli joka tapauksessa järkyttävä, sortoineen ja keskitysleireineen. Kuten kolonialismiin kuuluu, tännekin siirrettiin italialainen siirtokunta asumaan ja tuomaan tänne tapansa ja kulttuurinsa. Jäljet näkyvät yhä, myös arjessa. Lähtiessä tai erottaessa huudetaan Ciao! Hotellimme kahvi, siitä tänään rikki olleesta koneesta, on nimeltään ”machine macchiato”.  Amharaksi kahvi on kaffa, poislukien mainitsemani perinteinen buna. Italiasta jäi ripaus myös ruokakulttuuriin. Pastaa on tarjolla yleisesti perinteisten annosten ohella ja jopa niiden kanssa, esimerkiksi injera-leivän päällä. Juustoa tarkoittava formajo-sana kalskahtaa italialaiselta sekin.

Ruokateemaan palaan vielä useasti ja siitä taitaa tulla monta tarinaa. Olen jo tässä vaiheessa hämmästynyt, miten etiopialainen keittiö loistaa Suomessa poissaolollaan. Tiedän, muutama ravintola löytyy, mutta ne taitavat olla vielä vain pienen joukon salaisuus. Sen salaisuuden tulen kyllä teille kaikille paljastamaan.

Varma valinta: pizza.

Me sen sijaan testasimme lauantaina kaupungin parhaaksikin kehutun ravintolan. Kävelimme sinne auringonlaskun aikaan. Ravintola sijaitsee viehättävässä villassa vehreän puutarhan syleilyssä. Omistaja, italialainen vähän vanhempi mies, tervehti meitä tullessamme. Meidät ohjattiin yläkertaan suurelle terassille, jolta oli kaunis maisema laskevaan aurinkoon yli kukkivan frangipaanipuun. Pizzat olivat vallan herkulliset ja pohja rapea. Valkoviiniäkin löytyi. Jälkiruuaksi teki mieli kahvia ja tarjoilija otti tilauksemme vastaan. Mitään ei kuulunut ja kun yli vartti oli mennyt, kysäisimme tilannetta. Siihen tarjoilija vastasi vähän hämillään: ”Coffee finished”. No, ehkäpä lasku sitten, totesimme. Lähtiessämme omistajaherra hymyili ja vilkutteli pihalla, hieman jo horjuen ja katse harhaillen. Sisäpiiritietona kuulimme, että ruuan laatu on suoraan verrannollinen omistajan humalatilaan. Me olimme onneksi ajoissa liikkeellä ja kahvia lukuun ottamatta kaikki oli perfetto.

Ystävämme gueretsat

Selame! Yleinen tervehdys amharaksi. Naiselle toivotetaan selamesh. Rauhaa tarkoittava arabiankielinen sana salam tuntuu toimivan aika lailla kaikkialla maailmassa. Se-laa-me!

Ensimmäinen viikonloppu Etiopiassa vierähti leppoisasti upean aurinkoisessa säässä. Järveltä puhalsi tuuli, joka viilensi mukavasti 30-asteista päivälämpötilaa ja nosti järven pintaan pieniä vaahtopäitä. Tutustuimme lähialueeseen jalkaisin. Kaupungin keskustassa ei ole juuri mitään ihmeempää nähtävää joitakin kauppoja lukuun ottamatta. Muu elämä kuten ravintolat ja musiikkibaarit ovat aika lailla keskittyneet tähän järven rantaan. Rantaa meistä pohjoiseen kulkee pieni puiden varjostama katu, joka on vielä osittain päällystetty vanhoilla mukulakivillä. Kadun varret ovat täynnä erilaisia kojuja, joissa myydään muun muassa koreja, aurinkolaseja, lierihattuja, lehmän sarvista tehtyjä koruja ja puusta veistettyjä patsaita. Ilahduin nähdessäni ananaksia ja sellainen lähtikin mukaan. Muita hedelmiä ei nähty. Mukulakivitie johti pieneen venesatamaan, josta voi vuokrata veneen kuskeineen. Veneet näyttävät melko heppoisilta virtahepojen katseluun, mutta Hawassan hipot ovat kuulemma rauhallisia ja lähes kesyjä. Niitä ei vielä lähdetty katsomaan, mutta sen aika vielä koittaa.

Ananas ja pari passionhedelmää. Kunnon kuorimaveitsi kulkee aina reissuissa mukana.

Husband kävi kartoittamassa venevuokria.

Toinen kävely tehtiin vastakkaiseen suuntaan, järvenrantaa etelään.  Katsastimme pari lähistön hotellia, joiden sivuja olin Suomesta käsin katsellut. Kävelimme myös jonkin matkan päässä niemenkärjessä sijaitsevaan Lewi resortiin, jossa olisi ollut mahdollisuus majoittua viihtyisään bungalowiin. Hotellin tontti käsittää koko vehreän niemen, jolta on täysin avoin näkymä järvelle. Hotelliin kuuluu useampikin pieni ravintola, uima-allas ja kuntosali. Piha-alueelle valmisteltiin juuri hääjuhlia 600 hengelle. Paikka on suosittu niiden järjestämiseen, joten viikonloppuisin ei omaa rauhaa juuri ole. Katoksiin ripustettiin valkoisia kukka-asetelmia, pöydissä oli valkoiset liinat ja nojatuolitkin oli verhoiltu valkoisiksi. Vähän myöhemmin kadulta kuului autojen tööttäystä ja musiikkia. Hääseurue, 600 henkeä, saapui paikalle autoletkassa, jonka kärjessä oli juhlien bändi kuorma-auton lavalla. Vahvistui taas käsitys, että olimme onnekkaasti valinneet juuri meille sopivan majapaikan eli tämän pienen Lake View -hotellin.

Samaa sanoi hotellillamme asuva tsekkimies, joka on majoittunut tässä työmatkoillaan säännöllisesti hotellin valmistumisesta asti, 11 vuotta. Hän tuntee hotellin henkilökunnan hyvin ja kehui erityisesti sitä, että omistaja ymmärtää ylläpidon merkityksen. Seinät on maalattu jo kahdesti valmistumisen jälkeen, patjat vaihdettu ja rikki menneet asiat korjattu. Ainakin melkein. Meidän huoneemme heikoin lenkki oli alkuun suihku, neliön muotoine sadesuihku, joka oli kalkin tukkima. Tovin sai seistä sen alla, jotta edes kastui. Toisena päivänämme se olikin yllättäen vaihdettu uuteen ja toimivaan, ilman että ehdimme siitä edes valittaa. Hyttysverkon saimme sänkymme päälle jo tuloiltana, kun sitä pyysimme. Siivoojat ovat varsin reippaita ja tehokkaita. Harvoin olen missään nähnyt yhtä perusteellista työtä, joka tehdään vielä hymyssä suin. Muutenkin Hawassassa on joka paikassa todella puhdasta ja siistiä, roskiakaan ei juuri näe missään.

Ainoa pieni miinus on se, että hotelliin rakennetaan kahta uutta kerrosta. Meidän huoneemme on ylimmän kerroksen kulmassa ja pauke katolta kantaa sisälle. Rakennustyötä tosin tehdään vain päivisin ja käsipelillä, joten meteli on varsin vaatimatonta. Uusien kerrosten rakentaminen on kuulemma kestänyt jo pari vuotta eikä omistaja ole vieläkään päättänyt, tuleeko huoneista tavallisia hotellihuoneita vai pieniä asuntoja, joissa on keittiöt. Sellaisillekin olisi kysyntää. Itse mietin miten asukkaat mahtavat jaksaa kivuta portaita ylempiin kerroksiin, sillä hissiä ei ole. Tänään ensimmäistä kertaa en enää hengästynyt kolmanteen kerrokseen kiivetessäni. Alan olla akklimatisoitunut korkeuteen.

Hotelli ulkoapäin. Ei ehkä olisi tämän kuvan perusteella valittu.

Seuraavaksi haluaisin esitellä eläinnaapureitamme. Aloitan joka aamuisista parvekevieraista, mustavalkoisista Abyssinian colobus-apinoista eli gueretsoista (Colobus quereza). Niiden punaisiin lajitovereihin saimme tutustua Sansibarilla. Nämä abessinialaiset serkut, gueretsat, asustavat täällä Itä-Afrikan päiväntasaajan seudun vuoristoissa. Sana colobus muuten tulee kreikasta (κολοβός, katkaistu). Nimi johtuu siitä, että colobus-apinoilta näyttää puuttuvan peukalo. Todellisuudessa niillä sellainen on, mutta se on huomaamattoman pieni. Gueretsat ovat melko kookkaita, urokset yli 60 senttimetriä pitkiä ja 14 kiloa painavia. Tuuhea turkki tekee niistä vielä suuremman näköisiä.

Aamulla heti herätessä kuuluu tömähdyksiä, kun gueretsat pomppivat ketterästi parvekkeellemme viereisestä puusta. Ensimmäisenä aamuna olin saada sätkyn nähdessäni lauman johtajauroksen tuijottamassa ikkunasta sisään. Olemme selvästi gueretsaperheen aamulenkin varrella. Syy siihen on selvä: alhaalla pihassa tarjoiltava aamiainen. Vielä kymmenen vuotta sitten apinat olivat kuulemma arkoja ja sai olla onnellinen, jos niitä onnistui saamaan kuvaan edes pitkällä objektiivilla. Nyt tilanne on päinvastainen. Taitaviksi rosmoiksi oppineet apinat hyppäävät kuin tyhjästä suoraan pöydälle ja ryöstävät herkkuja. Ne ovat päässeet aamiaisella tarjottavien pullasämpylöiden makuun. Arkoja ne eivät ole enää muutenkaan, parvekkeella istua möllöttävät kuin paikan omistajat. Ikkunalasiinkin uteliaina koputtelevat ja pyrkivät välittömästi sisään, mikäli huomaavat oven olevan auki. Tällainen vahinko meinasi jo kerran sattua, mutta huomasin tilanteen ja kiljahdin niin kovaa, että apina säikähti ja juoksi karkuun. Eräällä hotelliasukkaalla oli parvekkeen ovi unohtunut auki aamiaisen ajaksi. Apinat olivat sillä välin pistäneet huoneessa hyrskyn myrskyn ja napanneet mukaansa huoneen lankapuhelimen. Tsekkituttavamme kertoi myös kerran heränneensä siihen, että apina nökötti tuijottamassa häntä sängyn jalkopäässä.

Perheenpää koputti ja pyysi päästä sisälle.

Emo pienokaisen kanssa.

Pitkän hännän päässä on tuuhea valkoinen tupsu.

Mitä jos kuitenkin..?

Meidän apinalaumassamme näyttäisi olevan yksi iso uros, yksi naaras, pari muuta aikuista yksilöä ja yksi pienokainen. Se roikkuu pääasiassa emonsa vatsakarvoissa, mutta harjoittelee jo puussa kiipeilyä itsenäisesti. Sunnuntaina aamiaisella apinat olivat erityisen nokkelalla tuulella yrittäen lähestyä pöytiä joka suunnalta. Henkilökunta hätisteli niitä nätisti, niille kauniisti jutellen, mutta ne olivat päättäneet saada sunnuntaipullansa. Olimme valppaina itsekin, puusta toiseen pomppivia karvapalloja seuraten, kunnes yhtäkkiä pöytämme päällä olevan kangaskatoksen saumasta ilmestyi mustavalkoinen naama. Ovela lähestymisyritys ei sillä kertaa onnistunut. Lauman johtajauros lopulta alkoi hieman uhitella sitä lähestyneelle tarjoilijanaiselle pomppien häntä kohti. Karkuun uros lähti vasta, kun miespuolinen tarjoilija nappasi käteensä kepin ja hätisteli sen tiehensä. Eivät saaneet apinat pullaa tällä kertaa ja joutuivat tyytymään terveelliseen luontaiseen ravintoonsa eli puunlehtiin. Ne syövät myös raakoja hedelmiä, siemeniä ja puun kaarnaa. Kyllähän sen ymmärtää, että pulla maistuu paremmalta kuin kuivat lehdet.

Tätä kirjoittaessani yritti avonaisesta parvekeovesta tulla sisään ihan uusi kaveri, joka säikähti onneksi kiljumistani. Hänestä tarkemmin toisen kerran.

Kaupunkiin tutustumista

 

Ame… segina… lehu… Ameseginalehu! Muutamia toistoja piti tehdä, ennen kuin se jäi päähän. Ensimmäinen sanani amharaksi. Ameseginalehu eli kiitos. Oikeammin አመሰግናለሁ.

Miksi amharaksi, vaikka olemme Sidamassa, jossa luulisi puhuttavan sidamaa? Amhara on kaukana pohjoisessa ja sitä aluetta, jonne ei nyt ole asiaa sisäisten levottomuuksien vuoksi. Etiopiassa puhutaan yli sataa kieltä. Yli sataa! Ja me Suomessa väännämme kättä siitä voiko meillä olla kahta virallista kieltä (kyllä voi ja pitääkin, sanon minä). Ja onhan meillä virallisesti kolmekin.

Amharaa puhuu väestöstä äidinkielenään hieman alle 30 prosenttia, oromoa hieman enemmän. Seuraavina tulevat somali ja tigrinya, sitten neljän prosentin osuudella sidama. Eilinen kaupunkioppaani Bezab on syntyjään Hawassasta, mutta sidaman sijaan hänen äidinkieliään ovat amhara ja hadiya, joista jälkimmäinen on hänen äitinsä suvun kieli. Bezab kertoi, että amharan aakkosia (Amharic alphabeth tai Geez alphabet) käyttää amharan lisäksi muutama muu paikalliskieli, mutta esimerkiksi oromoa ja sidamaa kirjoitetaan latinalaisin aakkosin. Historiallisista syistä amhara on yhä lingua franca suurissa kaupungeissa ja valtiohallinnon käyttämä kieli. Esimerkiksi tärkeimmät sanomalehdet ovat amharaksi.

Kontakti Bezabiin saatiin husbandin kollegalta. Kolmissakymmenissä oleva kohtelias nuorimies aluksi ehkä vähän jännitti tällaisen suomalaistädin oppaana oloa. Pahoitteli heti alkuun, että englanninkielentaito ei ole kovin hyvä. Hyvin tultiin kuitenkin juttuun ja kun hän huomasi, etten halua pelkästään ottaa kuvia kaupungin kirkoista ja patsaista, päästiin vähän pintaa syvemmälle kaupunkiin tutustumisessa. Ylpeänä hän puhui kotikaupungistaan ja piti erityisen tärkeänä esitellä erityisesti suurta keskussairaalaa, useita yliopistokampuksia ja teollisuusaluetta, jolla on kymmeniä erilaisia tehtaita. ”Kaikille riittää työpaikkoja tässä kaupungissa”, hän sanoi. Erään pääkadun varrella oli iso tuhannen oppilaan alakoulu, jota Bezab kertoi itsekin käyneensä. Kaikki lapset eivät kuitenkaan kouluun pääse tai vanhemmat eivät heitä sinne laita. Se valitettavasti näkyy katukuvassakin. Kadun varrella oli myös aika hulppean näköisiä villoja korkeiden muurien takana. Kysyin, kuka niissä asuu. ”High class”, oli vastaus. Tämäkin aika tuttu asetelma monesta maasta.

Pääkadun liikenneympyrän kuuluisa banaaninlehden muotoa jäljittelevä mosaiikein päällystetty monumentti, Hawassan "logo".

Saint Gabriel Church, etiopianortodoksien kirkko. Vastaan juoksi resuisia lapsia  hihkuen money money.

Muutama fakta kaupungista. Hawassan kaupunki perustettiin vuonna 1952 Etiopian viimeisen keisarin Haile Selassien määräyksestä (hänestä lisää myöhemmin). Kaupunki perustettiin Hawassa-järven rannalle, josta se sai nimensä (sidaman kielellä se tarkoittaa laajaa vesialuetta). Trooppisella savannivyöhykkeellä sijaitsevan järven rannat olivat aiemmin lähinnä karjankasvatusaluetta, jota kutsuttiin nimellä Adare (sidamaksi laidunniitty). Sidamasta tuli virallinen osavaltio vasta vuonna 2020 ja Hawassasta sen pääkaupunki. Kaupungin vieritse kulkee Trans African Highway 4, jonka päätepisteet ovat Kairo ja Kapkaupunki. Asukkaita on virallisen tiedon mukaan noin puoli miljoonaa (Bezabin käsityksen mukaan jo yli sen). Palaillaan muihin faktoihin myöhemmin tarinoiden lomassa.

Kaupunkikierrokselta erityisesti mieleen jäivät yliopistokampukset, joiden koko oli vaikuttava. Hawassan yliopisto onkin Etiopian suurimpia. Seitsemällä kampuksella (mm. oikeustiede, maatalous, lääketiede, luonnontieteet) opiskelee yli 32000 opiskelijaa. Henkilökuntaa on yli 11000 henkeä. Opiskelijat myös asuvat kampuksilla dormeissa, asuntoloissa. Pääosin opiskelijat ovat etiopialaisia, mutta myös Etelä-Sudanista tullaan tänne opintojen perään. Kysyin Bezabilta missä olisi nuoren hawassalaisen työpaikka numero yksi? ”Pankissa”, hän vastasi hetken mietittyään. ”Niissä on hyvät työpaikat. Mutta myös paikallisten koppimopojen, bajaj, ajaminen on suosittu ammatti”. Ja kuulemma kaikki nuoret käyttävät sosiaalista mediaa. Tiktok-videoita ja instaa tuijotellaan täälläkin. Kävimme myös katsomassa suositun Haile resortin. Parkkipaikalla oli vastassa turvamiehet ja sisään mentiin metallinpaljastimen läpi suureen pyöreään lobbyyn. Sen läpi kuljettiin hotellin siistiin puutarhaan ja rantapuistoon. Minulle vahvistui nopeasti se, että me jäämme tähän omaan pieneen hotelliimme.

Kierroksemme päättyi supermarketiin, kaupungin suurimpaan, nimeltään Safeway. Se oli hurjan siisti paikka, kaikki tavarat olivat jämptisti rivissä hyllyillään ja lattiat hohtivat puhtautta. Tarjonta vaan oli varsin suppea eikä juuri mitään ostettavaa löytynyt, lähinnä tarjolla olisi ollut pakattua tuontitavaraa kuten Oreo-keksejä ja Nescafeta (liki 20 euroa purkki). Ensisijaisesti etsin hedelmiä, mutta niitä ei supermarketista löytynyt muutamaa tuontiomenaa ja kuivaa jackfruitia lukuun ottamatta. Sittemmin kuulin, että hedelmät ovat täällä aika harvinaisia. Kenttätien maisemien perusteella näin olisi jo voinut päätelläkin. Banaania ja papaijaa lukuun ottamatta ei täällä juuri mikään hedelmä kasva. Jonkin matkan päässä viljellään ananasta ja mangoja. Maasto sen sijaan soveltuu erinomaisesti kahvinviljelyyn ja paras arabica-kahvi tuleekin juuri Sidamasta.

Pieni pettymys oli, kun Haile resortin rantapuiston vesirajassa kävellessämme kyselin järven virtahevoista ja krokotiileista. ”Crocodiles? Ei ei, ei tässä järvessä ole yhtään krokotiilia”, Bejab sanoi napakasti. En tiedä mistä olin saanut päähäni, että järvi suorastaan kuhisisi niitä. Krokotiileja ei siis ole. Harmin paikka.

Hippoihin voi tutustua lähemmin veneellä auringonlaskun aikaan.

Perillä Hawassassa

 

Harmaa Addis rakennustyömaineen ja kuhisevine katuineen jäi taakse, kun suuntasimme taas lentoasemalle. Upouusi kotimaan terminaali oli hyvin organisoitu ja lentomme Hawassaan lähti ajallaan. Pitkästä aikaa pääsimme potkurikoneeseen (Bombardier Q400), jonka kyydistä pidän kovasti. Lentoaika oli vain 40 minuuttia, eli käytännössä nousimme lentokorkeuteen ja aloitimme saman tien laskeutumisen. Lennolla on aina parasta katsella ikkunasta vaihtuvaa maisemaa. Nyt se oli kuin kuun kamaraa, kuivaa ja kraaterista. Maaston muodosta alkoi pian ymmärtää, että hautavajoamaan ollaan laskeutumassa. Muutos aiempaan sikälikin, että Hawassa sijaitsee ”vain” 1700 metriä merenpinnasta.

Lake Shalan rantaa ja savannimaisemaa lentokoneesta.

Kone täräytti kiitoradan asvalttiin ja kesti hetken saada ovi auki ja koneen omat portaat alas. Niitä laskeutuessa vastassa oli ihana auringonpaiste, linnunlaulu ja tuuli, jossa aavistus järventuoksua. Hawassan pienellä kentällä kaikki oli suoraviivaista. Koneesta käveltiin kiitorataa pitkin terminaaliin ja laukut kärrättiin saman tien pienelle liukuhihnalle. Projektin autonkuljettaja, joka oli tuonut auton aamulla Addiksesta, haki meidät kyytiinsä. Hänellä ei ollut tullut vastaan mitään yllätyksiä maantiellä.

Hawassa airport.

Hawassan lentokenttä on Hawassa-järven länsirannalla. Itse kaupunki sijaitsee itärannalla. Käytän tätä paikallisten suosimaa kirjoitusasua Hawassa, mutta yleisesti käytetään myös muotoja Awassa ja Awasa. Vajaan puolen tunnin ajomatka kulki järven pohjoisreunaa ja halki maaseudun. Liikenne koostui lähinnä pienten hevosten vetämistä kärryistä ja välillä piti pysähtyä lehmälaumojen ylittäessä katua. Karun kuivaa maastoa värittivät viljelykset, joista osa mielestäni oli kahvipensaita. Asuintalot olivat oljesta ja savesta rakennettuja.

Vauhdissa räpsittyjä kuvia matkalla kentältä kaupunkiin.

Kaupungin lähestyessä asutus alkoi tiivistyä. Tie leveni puiden reunustamaksi bulevardiksi. Hevoskärryt vaihtuivat pieniksi koppimopoiksi. Tuli tunne kuin olisi palannut ajassa paljon taaksepäin, kaikki muistutti jostain jo eletystä. Ollaanko nyt Kambodzhan rannikolla vuonna 1999 vaiko kuitenkin Sansibarilla Stone Townin laitamilla muutamaa vuotta myöhemmin? Todella omituinen tunne, mutta ihan hyvällä tavalla. Jonnekin tuttuun tässä kyllä palattiin henkisestikin.

Pariin otteeseen kysyttiin kadunkulkijoilta tietä hotellillemme ja perille vihdoin löydettiin. Kaikkien meille etukäteen suosittelema majapaikka, kaupungin suurin ja tunnetuin Haile Resort, oli buukattu täyteen. Lennoltamme lähes kaikki näyttivät suuntaavan sinne, kahdella resortin bussilla. Olin katsellut vaihtoehtoja ja päätynyt pieneen Lake View -hotelliin, joka vaikutti meille sopivalta.

Rakennus vastasi hyvin mielikuvaani ja varauksemmekin löytyi. Meidät ohjattiin ylimpään kolmanteen kerrokseen ja todella tilavaan kulmahuoneeseen, jota kiertää iso parveke. Maisema oli mykistävä vehreydessään ja suoraan edessä siinsi Hawassa-järvi. Suorastaan lamaannuin katsellessani näkyä enkä malttanut edes avata matkalaukkuja. Vuohi määki kadulla, haikarat huutelivat viereisestä puusta pesästään, kaskasit aloittivat iltakonserttinsa. Mopojen surinaa, musiikkia lukuisista pienistä baareista lähistöltä, savun ja ruuantuoksua. Ja se lämpö ja vehreys, joita olen kaivannut niin pitkään.

Pari parvekenäkymää, lisää myöhemmin.

Nyt on ensimmäinen yö hyttysverkkojen suojissa nukuttu ja tutustuminen kaupunkiin voi alkaa. Seikkailulta tuntuu.

Päivä alkoi tuoreella mangomehulla viehättävän värikkäässä seurassa.