Maininkeja: Hawassan katuelämää

Viikko on jo vierähtänyt Hawassassa. Toisaalta aika on mennyt vauhdilla ja toisaalta taas tuntuu kuin olisimme olleet täällä jo paljon pidempään. Niin hyvin olemme kotiutuneet tänne järvimaisemiin kulmahuoneeseemme, puiden latvojen tasolle.

Vaikka tutustumiskierros kaupunkiin autolla olikin alkuun todella hyödyllinen, totean taas, että parhaiten uuteen paikkaan tutustuu kuitenkin jalkaisin. Hawassassa on periaatteessa ihan helppoa kävellä. Liikenne on melko rauhallista ja kadunreunat siistit ja tasaiset kävellä. Aloitin lähikortteleista ja laajensin reviiriä pikkuhiljaa, kaikkea tunnustellen. Olen vuosien varrella kehittänyt tavan kävellä ja katsella eteenpäin kuten tietäisin ihan tarkkaan mihin olen menossa ja kävelisin samaa reittiä joka päivä. Vauhdin pitää olla sopivan rauhallinen, jottei vaikuta hermostuneelta. Vastaantulijoiden tervehdyksiin pitää aina vastata ja kääntyä myös heitä katsomaan. On yritettävä näyttää siltä, kuin kuuluisi joukkoon. Sitähän en tietenkään oikeasti tee, kyllä täällä katukuvasta erottuu tahtomattaankin.

Tänäänkään en nähnyt yhtään kaltaistani valkonaamaa (bule, mzungu, wazungu, farang, barang… en vielä tiedä nimitystä amharaksi ja kuulemma sellaista ei edes ole) kiertäessäni keskustan ostoskatuja. Sanoin aiemmin ihan väärin, ettei keskustassa olisi juuri mitään nähtävää. Tietenkin on, riippuen mitä nähtäväksi lasketaan.

Kävelyreittini kaupungin ytimeen kulkee majapaikastamme järven suuntaisesti kulkevan isomman tien reunaa. Sen varret ovat täynnä pieniä baareja eli loungeja, bunaa tarjoilevia kahvipaikkoja pienine puujakkaroineen ja ruokaravintoilta, joiden kyltit viittaavat kussakin tarjottavaan ruokaan (esim. Goreng goreng, joka on raa´asta naudanlihasta valmistettu perinneruoka ja jonne emme mene). Vastaan yleensä tepastelee verkkaisesti myös lauma vuohia tai lehmiä, jotka käyskentelevät täällä vapaasti.

Noin kilometrin matkan jälkeen tullaan liikenneympyrään, joka kasvaa korkeaa heinää ja jota kiertää lommoinen aaltopelti. Ehkä sen suojissa on joku patsas, en tiedä, mutta pelti näyttää olleen paikallaan pitkään. Ympyrästä käännytään isolle nelikaistaiselle bulevardille, joka johtaa ydinkeskustaan. Bulevardia reunustavat puut ja keskijakajalla kasvaa korkeita palmuja. Kadun reunamille jää hallintorakennuksia, pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja suuri yliopiston maa- ja metsätieteellinen kampus. Kadunvarret ovat täynnä koppimopoja, bajaj, ja pienyrittäjiä, jotka myyvät kaikkea kännykänkuorista kynsiharjoihin ja farkkushortseihin. On myös kengänkiillottajaa ja punnitsijaa henkilövaa´an kanssa. Hedelmistä sesongissa ovat selkeästi ananakset, mutta myös papaijaa, banaaneja, vesimeloneja, omenoita ja avocadoja oli tänään tarjolla. Supermarket oli ihan väärä paikka niiden etsimiseen, nyt sen ymmärrän.

Pääbulevardia noin kilometrin matkan käveltyään saapuu varsinaiseen ostoskortteliin. Vaate- kenkä- ja laukkuliikkeitä on molemmin puolin katua. Osa rakennuksista on kuin pieniä ostoskeskuksia ja liikkeitä on useammassa kerroksessa. Vaateliikkeet jatkuvat sivukaduille, joilta löytyy myös ompelijoita ja kangaskauppoja. Jotenkin aina nämä korttelit löydän vaistonvaraisesti. Aloitin jo hintatason tunnustelun ja testasin vähän tinkimiskäytäntöäkin. Taito oli vielä tallella, vaikken mitään ostanutkaan.

Uuvuttavinta näillä kävelyreissuilla on kuitenkin silmätikkuna oleminen. Suurin osa ihmisistä ei reagoi millään tavalla, mutta montaa metriä ei eteenpäin pääse, kun jotain kontaktia jo otetaan. ”Hello sister, how are you? Madam, selame. Hello guys. Hello my sister. I like you very much. How is my country? Come and have coffee. You need a drive?”. Nämä kuulin taas kymmeniä kertoja ja kaikille vastailin. Ja päälle kaikki ne tervehdykset ja huudot, joita en ymmärrä. Tuo ”hello guys”, hei tyypit, on aika mainio tervehdys yhdelle ihmiselle, mutta se tuntuu olevan varsin suosittu.

Tällainen rupattelu ja tervehtiminen matkan varrella on ihan mukavaa ja normaalia, tuntee itsensä jopa tervetulleeksi. Surullisia kohtaamisia ovat sitten ne lukuisat kerjäläisten lähestymiset. Heitä, äitejä lapsineen ja vanhoja naisia, on aika paljon katukuvassa. Olen ymmärtänyt, että kerjäläisiä tulee kaiken aikaa lisää kun tilanne maassa on epävakaa. Ei tunnu hyvältä kävellä kylmästi ohi, kun vieressä ojennetaan kättä anovasti. Kerjäläislapset ovat äänekkäitä ja sinnikkäitä, saattavat kävellä vierellä pitkäänkin manimanimania huutaen ja jopa hihasta kiinni ottaen. Vaikka pahalta tuntuu, parhaiten heitä auttaa olemalla mitään antamatta. Jos antaisin hotellin kulmalla ensimmäisille lapsille jotain, olisi palatessani varmaankin kymmeniä lapsia huutamassa käsi ojossa. Hotellimme onneksi jakaa vaivihkaa ylijäänyttä ruokaa muutamalle edustalla pyörivälle äidille lapsineen.

Koen kuitenkin, että Hawassassa on valkoisen täti-ihmisen ihan turvallista liikkua jalkaisin. Yritän olla mahdollisimman huomaamaton enkä esimerkiksi rupea kadulla kuvia räpsimään yksin liikkuessani. Pienessä laukussa kulkee mukana vain vanha kännykkä, vähän birrejä ja käsidesi. Ihmiset ovat kohteliaita ja ystävällisiä, hymyyn vastataan aina hymyllä. Kävipä niinkin, että taskussani jemmassa ollut 200 birrin seteli oli minulta tipahtanut maahan kävellessäni. Kuului huuto ”Sister, sister!”. Arvasin sen tarkoittavan minua, mutta jatkoin kävelyä. Kuulin juoksuaskeleet perässäni ja pian vierelläni oli hengästynyt nuorimies, joka ojensi pudonneen setelin minulle kaksin käsin. Enpä heti keksi missä muualla tällaista tapahtuisi. Kiitin häntä silmiin katsoen ja asettamalla käden sydämeni päälle, yleinen tapa täällä. Hän ei odottanut mitään löytöpalkkiota vaan hymyili takaisin ja nyökkäsi tyytyväisenä. Tuo 200 birrin seteli on vain hieman yli kolme euroa, mutta sillä saa täällä esimerkiksi 10 kuppia bunaa, pari kunnon ruoka-annosta tai vaikkapa neljä ananasta.

Muutaman kuvan kuitenkin tänään vaivihkaa nappasin reissultani.