Afrikanmarabu – savannin siivooja

 

On ilo esitellä kaikkein lähimmät naapurimme, joiden kanssa on vietetty rinnakkaiseloa jo kaksi viikkoa. Ensimmäistä kertaa parvekkeelle astuessani hätkähdin nähdessäni viereisessä puussa seisovat valtavan kokoiset mustavalkoiset haikarat. Kiiruhdin ottamaan niistä kuvia, koska en vielä tiennyt, että ne asustavat puussa ja viettävät sen latvuksissa seistä nököttäen suurimman osan ajastaan.

Naapurimme ovat afrikanmarabuja (latinaksi Leptoptilos crumenifer, englanniksi Marabou Stork). Nämä isokokoiset ja suurinokkaiset haikaralinnut asustavat luonnonvaraisina ainoastaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Muualla niitä voi nähdä vain eläintarhoissa.

Afrikanmarabu on yksi kookkaimmista lentokykyisistä linnuista. Täysikasvuisen linnun ruumiinpituus on noin 150 senttiä, paino seitsemästä yhdeksään kiloa ja siipiväli jopa kolme metriä. Lentoon kömpelösti räpiköidessään, kinttuja roikottaen ja kaulansa koukkuun vetäen, se tuo oikeastaan mieleen muinaiset lentoliskot.

Mikään varsinainen kaunotar marabu ei ole. Ihmetyttää ­­­- monestakin syystä - miksi se on aikoinaan valittu tunnetun suklaamerkin tunnukseksi. Se on ruumiinrakenteeltaan melko rujo pienine päineen, isoine nokkineen ja pitkine tikkukoipineen. Marabun pää on kalju ja kaulakin lähes höyhenetön. Punertava paljas iho tummine pilkkuineen näyttää pahasti auringossa kärähtäneelle. Kaulassa roikkuu vaaleanpunainen ryppyinen ja pitkä kurkkupussi, gulaaripussi. Toisin kuin merilinnut, marabu ei käytä tätä pussia ruuan säilytykseen vaan ainoastaan soidinmenoihin. Uros hakee naaraan huomion puhaltamalla pussinsa täyteen ilmaa ja näyttääkseen entistä kookkaammalta.

     Kaveri vieressä näyttää naureskelevan toisen kurkkupussille.   

Mr. Handsome. Luulisi näin komealla pussilla jo puolison löytyneen.

Kun marabu löytää kumppanin, se pysyy yksiavioisena koko elämänsä. Sukukypsyyden se saavuttaa vasta neljän vuoden iässä. Poikanen onkin pitkään riippuvainen vanhemmistaan ja vain joka kolmas saavuttaa aikuisiän. Luonnossa marabun elinikä on keskimäärin 25 vuotta (vankeudessa jopa yli 40 vuotta). Marabut pesivät yleensä kuivaan aikaan, samalla paikalla vuodesta toiseen. Marabupari rakentaa yhdessä risuista puun latvaan suuren kuppimaisen pesän, joka on sisustettu pienemmillä oksilla ja lehdillä. Naaras munii keskimäärin kolme munaa kerrallaan ja munien kuoriutuminen kestää noin kuukauden. Sekä koiras että naaras osallistuvat hautomiseen ja poikasten ruokkimiseen.

Parhaillaan on menossa pesänrakennus, vielä ei haudota.

Teini seuraa aikuisten touhuja. Se erottuu joukosta lyhyen nokkansa ja hapsuisen päänsä vuoksi.

Nuori yksilö pesänrakennusta harjoittelemassa. Nokassa ollut kepakko tipahti maahan.

Naapureina marabut ovat melko hiljaisia kavereita. Vieressämme asustaa noin 20 marabun yhteisö. Välillä marabut päästelevät korahtelevia ääniä ja kalisuttavat nokkaansa. Kurkkupussin heiluttelusta kuuluu samanlainen hölskyttelyn ääni kuin ison koiran pudistellessa päätään puolelta toiselle. Lentoon lähtiessä valtavista siivistä kuuluu louskuttava flop flop flop.

Pääasiassa marabut vain seisoskelevat pesällään tunteja liikkumattomina, eteensä tuijottaen, energiaa säästäen. Välillä ne levittävät siipensä kroppaansa jäähdyttäen, välillä taas lepäävät vatsallaan maaten edistääkseen ruoansulatusta.

Jäähdyttelyä ja ruokalepoa.

Marabuiden ruokailutavat ovat melko makaaberit. Ne ovat pääasiassa raadonsyöjiä, mutta saalistavat myös elävää ravintoa kuten kaloja, heinäsirkkoja, termiittejä, matelijoita, sammakkoeläimiä, pieniä nisäkkäitä ja lintuja. Esimerkiksi flamingon poikaset ovat niiden herkkua. Ne varastavat myös munia muiden eläinten pesistä ja niille kelpaavat petoeläinten jälkeen jättämät ruhot. Maastopalon sattuessa ne lehahtavat paikalle pyydystämään pakenevia pieneläimiä ja korppikotkien perään ne lähtevät rääppiäisille. Periaatteessa marabut syövät mitä tahansa vaan saavat nieltyä, myös kaikenlaisia roskia ja jopa vanhoja kenkiä. Tämän vuoksi ne viihtyvätkin roska-astioiden ja kaatopaikkojen lähellä. Niiden ravinnontarve on noin 700 grammaa päivässä, mutta ne voivat kerralla nielaista jopa kaksi kiloa lihaa.

Muitakin roiseja tapoja niillä on. Yksi päivä pesänrakennusta seuratessani hämmennyin, kun marabu kesken kaiken ulosti valkoiset kurat suoraan jaloilleen ja pesään. Kyseessä onkin niiden tapa viilentää kroppaansa kakkaamalla omille jaloilleen. Ulosteen nestepitoisuus laukaisee haihtumisen, joka jäähdyttää ja auttaa säätelemään kehon sisäistä lämpötilaa. Vastaavaa urohidroosiksi kutsuttua prosessia käyttävät viilennysmekanismina muutkin linnut, esimerkiksi korppikotkat.

Uloste värjää jalat valkoisiksi ja pitää ne viileinä.

Afrikanmarabu ei ole uhanalainen, sen kanta on jopa paikoin nousussa. Osin siksi, että se on oppinut hyötymään ihmisen toiminnasta ja viihtyy samoilla elinalueilla. Sitä ei juurikaan pyydystetä ihmisravinnoksi sen elämäntapojen ja ruokatottumusten vuoksi. Toisaalta se myös auttaa ihmistä ja muuta luontoa roskia ja raatoja syömällä, samalla ympäristöä puhdistaen ja tautien leviämistä estäen. Siksi sitä kutsutaankin savannien siivoojaksi.