Navruz - kevään juhla

En tiedä ärsyttävämpää sanontaa kuin ”kevät keikkuen tulevi”. Sillä yritetään kuitata se pettymys, kun on juuri saatu pientä toivoa talven loppumisesta ja herätään taas kerran aamuun, jolloin maa on valkoinen ja taivas sylkee lisää tavaraa. Suomessa tätä keikkumista, muka kevättä, kestää yleensä parin kuukauden verran. Täällä toistaiseksi näitä aamuja on ollut vain yksi. Maa ei tosin ollut valkoinen kuin pienen hetken.

Päivänkakkarat kukkivat näin kauniisti jo tammikuun lopulla. 

Talvi loppui täällä virallisesti jo 5. helmikuuta. Tashkentin talvi oli minulle positiivinen yllätys: lumeton, jäätön, valoisa ja melko lämminkin. Nurmikko vihersi kaiken aikaa, maa oli sula. Nyt helmikuun lopulla on jo hyvin keväistä, aurinko nousee korkealle ja iltakin alkaa olla melko pitkälle valoisa. Nuoriso on vaihtanut talvikengät tennareihin ja nilkat vilkkuvat paljaina, kuten asiaan kuuluu. Toppatakitkin alkavat vaihtua nahkarotseihin ja hameenhelmat lyhenevät. Terassikalusteet palailevat ravintoloiden edustoille, ihmisiä lounastaa jo ulkosalla. Moni puu on kukassa ja maasta puskee tulppaaneja ja narsisseja. Koivuissa, joita täällä on harvassa, on isot norot. Lämpötila kipuaa päivisin noin 15 asteeseen. Kaiken kaikkiaan kuin kotoinen toukokuun sää, parhaimmillaan. Vielä hetken saa odottaa lehtien puhkeamista puihin, mutta silmut ovat jo suuret. Puiden kaljua aikaa kesti kuitenkin vain kolme kuukautta, toisin kuin reilusti yli puoli vuotta Suomessa. 

Tashkent on puhjennut kukkaan.

Varsinaista kevään juhlaa, Navruz, vietetään Keski-Aasiassa maaliskuun 21. päivä, kevätpäiväntasauksena. Myös persialaisena uutena vuotena tunnettu Navruz on Uzbekistanissa kansallinen vapaapäivä, jolloin vihreäksi palannutta luontoa juhlistetaan perheen kesken perinneaterioin ja tanssia ja musiikkia sisältävin seremonioin. Mielenkiinnolla odotan, miten se näkyy katukuvassa. 

Navruzin vietto on 3000 vuotta vanha zoroastrianismiin kuuluva perinne ja peräisin Koillis-Iranista Khorasanista. Zoroastrianismi (suomeksi myös zarathustralaisuus) on ennen islaminuskoa Persiassa vallinnut uskonto, jota muun muassa Freddie Mercuryn perhe (Bulsara) harjoitti.

Navruzin perinteistä löytyy yksi meillekin tuttu yksityiskohta: rairuoho. Vehnänoraista idätetty ruoho on yksi Navruzin yleisimmistä koristeista. Meidän pääsiäisruohollamme on siis varsin kunnioitettava historia. Se on tehnyt melko pitkän matkan ennen päätymistä tipujen ja suklaamunien alustaksi.

Navruzin vietosta lisää jahka sen aika koittaa. Me suuntaamme vihdoin kohti etelää, Bukharaan. On aika syventää tuttavuutta Silkkitiehen.

Vaativat höyhenvekkarit

Päivän pituus on noin 11 tuntia. Seitsemältä aamulla on jo valoisaa. Herätyskelloa ei tarvita, sillä mynapariskunta hoitaa sen tehtävän tunnollisesti. Kaksi keltanokkaa tuijottaa ikkunan takana heti aamulla, kun avaan pariovet parvekkeelle. Ja jos ovet eivät aukene kahdeksaan mennessä, alkaa kuulua melkoinen säksätys ja motkotus.

Huomenta. Johan tässä on odoteltukin.

Itsepä aloitin tämän tarjoamalla mynille ruokaa. Meni hetki löytää, mistä herrasväki pitää. Leivällä aloitettiin ja se on herkkua, mikäli vain on riittävän tuoretta ja vaaleaa. Mynat ovat tästä tarkkoja, kuiva leipä ei kelpaa eikä mikään täysjyvä. Yritin tarjota myös leipää terveellisempiä vaihtoehtoja kuten pähkinöitä, mandariinia ja omenaa. Jälkimmäisen lopulta syövät urputuksen kera, mikäli se on pilkottu riittävän pieniksi paloiksi. Mynat ovat kömpelöitä ja kärsimättömiä ruokansa pilkkomisen kanssa. Mandariini ei maistunut niille lainkaan, eivät myöskään pähkinät. Sen sijaan riisistä ne pitävät ”kuin hullu puurosta”. Erityisesti pitkäjyväisestä basmatiriisistä, jonka ne nautiskelevat riisinjyvä kerrallaan. Toisin sanoen hotkaisevat jyvän kerrallaan. Keittelen sitä heille nyt säännöllisesti ja sitä  tarjoillaan aamuisin, lounasaikaan (jos olen paikalla) ja ennen auringonlaskua. Tilausta pistetään sisään ikkunan takaa kovaäänisesti mikäli tarjoilijaa ei heti näy. Pari kertaa on lasia jopa koputettu nokalla.

Mynat ruokailevat vuorotellen. Toisen syödessä toinen vahtii puunoksalla ja kommentoi.

Jaaha, riisiä kuten tilasinkin.

Myna eli pihamaina (Acridotheres tristis) on kottaraisten heimoon kuuluva varpuslintu, joka on yleinen Keski- ja Etelä-Aasiassa. Se on lähtöisin Intian ja Bangladeshin alueilta, mutta levinnyt laajalle alueelle, osin ihmisen toimesta. Euroopassa mynia elää ainoastaan pieni populaatio Ranskassa ja Turkissa. Australiassa myna alkaa olla jo maanvaiva, haitallinen vieraslaji. Myna on myös suosittu häkkilintu ja se oppii matkimaan ihmisen puhetta. Sen ääntelyä ei juuri voi laulamiseksi kutsua. Se juttelee, kurnuttaa, viheltää, naksuttelee ja varoittaessaan kitisee. Varoitusääntä saan kuulla silloin, kun pulska pulupariskunta yrittää tulla mynien apajille. Mynat pelkäävät suurikokoisia puluja, jotka puolestaan pelkäävät minua. Mynat eivät.

Kambodzhassa ja Laosissa olen jo myniin tutustunut  ja pannut merkille, että ne liikkuvat aina pareittain. Myna onkin yksiavioinen lintu ja liikkuu päivisin puolisonsa kanssa. Jos näet mynan yksin, puoliso ei ole koskaan kaukana. Öisin mynat kerääntyvät nukkumaan laumassa. Näin ne tekivät esimerkiksi Vientianessa, jossa illalla mynapari toisensa jälkeen kerääntyi  yöpuulleen, asuntomme edustalla olevaan korkeaan antennimastoon. Näistä meidän täkäläisistä mynistamme en tiedä. Sen verran olen niitä seurannut, että ne näyttäisivät nukkuvan kahdestaan vastapäisen talon seinustalla olevan ilmastointilaitteen takana. Siellä saattaa olla myös niiden tuleva pesäpaikka. Elleivät sitten tee pesää meidän ikkunamme taa.

Linssiluteiksi mynia ei voi haukkua, sillä ne lähtevät karkuun heti huomatessaan, että yritän kuvata.

Löysin tiedon, jonka mukaan myna käyttää ruokailuun noin neljä prosenttia valveillaoloajastaan. Täytyy vihjaista tästä meidän mynillemme, joilla tuo aika kyllä rupeaa ylittymään. Olen huomaavinani, että säännölliset riisiateriat alkavat näkyä myös niiden vyötäröllä. Kevään edetessä on syytä muutenkin ruveta vähentämään tarjoiluja, sillä mynien on  etsittävä ravintonsa luonnosta – tai tästä kaupunkiympäristöstä. Myna on kaikkiruokainen ja sen ravintoon pitäisi kuulua myös hyönteisiä ja matoja. Ilmeisesti heinäsirkat ovat sen suurinta herkkua. Kaipa pariskunta odottaa, että alan niitäkin pian tarjoilemaan.

Sattuipa silmiini verkkouutinen toukokuulta 2014, jolloin Suomen ensimmäinen pihamaina bongattiin Utössä. Uutisessa tosin spekuloitiin, ettei kyseinen yksilö ollut luonnonvarainen, vaan häkkikarkulainen Virosta. Myna joka tapauksessa teki tuolloin kevätretken Suomen saaristoon, vietti yönsä Utössä ja suuntasi aamulla merelle kohti etelää. Itsekin Utön saarella käyneenä ja yöpyneenä ymmärrän mynaa, Utö on varmasti yksi Suomen kauneimpia paikkoja. Mutta jos minulla olisi siivet, olisin itsekin jatkanut matkaa kohti etelää.

Arojen Louvre

Yksi maailman eriskummallisimmista museoista löytyy Länsi-Uzbekistanista Turkmenistanin rajan tuntumasta Nukusin kaupungista, Karalkalpakian autonomiselta alueelta. Matkaa sinne on Tashkentista 800 kilomeriä. Alue on maan köyhimpiä ja kärsinyt erityisesti Aral-järven ekokatastrofista ja aavikoitumisesta. Nukusissa käyneiden mukaan itse kaupungissa ei ole oikeastaan juuri mitään nähtävää, ainakaan turistin kannalta, mutta silti olen haaveillut sinne pääsystä. Siellä nimittäin on ainutlaatuinen taidemuseo, joka käsittää maailman toisiksi laajimman kokoelman venäläistä avantgarde-taidetta. Miten ihmeessä moinen kokoelma on päätynyt keskelle aavikkoa?

Kaiken takana on yksi mies, Igor Savitsky, joka syntyi aristokraattiperheeseen Kievissä vuonna 1915. Valmistuttuaan yliopistolta hän matkusteli ja haaveili taiteilijan ammatista. Toisen maailmansodan käynnistyttyä Savitsky evakuoitiin Uzbekistaniin, koska hänen terveydentilansa ei sallinut armeijaan liittymistä. Moni muukin neuvostotaiteilija sijoitettiin Uzbekistaniin. Savitskylle tarjoutui mahdollisuus osallistua arkeologien ja etnografien tutkimusmatkalle, joka keskittyi Karakalpakstanin alueeseen. Tutkimusryhmä teki matkallaan merkittäviä löytöjä ja alue puolestaan suuren vaikutuksen Savitskyyn. Hän ihastui aavikon ihmisiin ja kulttuuriin ja alkoi kiertää aluetta järjestelmällisesti kylä kylältä, perinteisiä esineitä ja kansantaidetta kuten mattoja, asusteita ja koruja keräten. Vuonna 1966 paikalliset viranomaiset päättivät nimetä hänet Nukusin museonjohtajaksi.

Kulttuuriperinnön ohella Savitsky ihastui myös keskiaasialaiseen nykytaiteeseen ja hän alkoi kerätä museoon paikallisten kuvataiteilijoiden töitä. Aikakauden tyylilaji, avantgarde, oli kokeileva ja rajoja rikkova modernistinen taiteenmuoto. Avantgardista innostuneena hän päätti hankkia Moskovasta ja Pietarista venäläisten taiteilijatuttaviensa töitä. Osan hän sai jopa lahjoituksina, sillä avantgarde oli tuolloin, 1960-luvulla, kielletty taidesuuntaus Neuvostoliitossa. Kuten aiemmin mainitsinkin, sosialistinen realismi oli ainut sallittu linjaus kaikessa taiteessa.  Avantgardea edustavat maalaukset oli määrätty tuhottaviksi ja Savitsky halusi pelastaa kaiken minkä pystyi. 

Aluksi työt kulkivat Keski-Aasiaan matkalaukuissa, lopulta niitä varten oli jo vuokrattava kokonaisia junanvaunuja. Nukusin museon kokoelmat kasvoivat kasvamistaan näillä ”kielletyillä” maalauksilla, joita oli sinne kertynyt jo kymmeniä tuhansia. Pelkästään avantgardisti Tarasovilta Savitsky oli hankkinut 1200 työtä. Nämä tuskin olisivat säilyneet tähän päivään ilman tätä pelastusoperaatiota.

Savitsky kuoli vuonna 1984 eikä ehtinyt saada ansaitsemaansa huomiota ja tunnustusta elämäntyöstään. Venäläisen avantgarden aikaa 1910-1920 -luvuilla pidetään nykyään eräänä huomattavimmista tyylilajinsa edustajista ja Savitskyn keräämä 40 000 työn kokoelma on varsin ainutlaatuinen ja kansainvälisestikin tunnistettu.

Nukusin museon ehkä kaikkein suurin merkitys on kuitenkin köyhän ja eristyneen Karakalpakstanin alueen kulttuuriperinnön suojelu ja dokumentointi, kiitos Savitskyn kiinnostuksen ja panostuksen. Hän opetti paikalliset arvostamaan omaa kulttuuriaan ja sen säilyttämisen merkitystä.

Savitskyn elämäntyöstä on tehty amerikkalainen dokumentti nimeltään ”The desert of forbidden art” (aiheesta kiinnostuneille linkki pariminuuttiseen traileriin dokumentista: https://www.imdb.com/title/tt1536458/). Itse ajattelen, että Savitskyn elämästä riittäisi aineistoa vaikka kokonaiseen elokuvaan.

Miksi kirjoitan tästä museosta, jossa en ole itse (vielä) käynyt? Sattui niin hienosti, että museon kokoelmista noin sata työtä on parhaillaan esillä Tashkentin taidemuseossa. Näyttely oli ainakin minulle iso elämys. 

Mainitsen näyttelystä kaksi erityisesti mieleen jäänyttä taiteilijaa, joista ensimmäinen on uzbekistanilainen Vladimir Lysenko (1903-1953?). Hänen työnsä “The Bull” on Nukusin museon epävirallinen symboli ja myös näyttelyn mainoksessa. Luonnossa työ oli tietysti huomattavan paljon vaikuttavampi ja härän katse suorastaan hypnotisoiva. Lysenkosta tiedetään melko vähän. Hän asui Tashkentissa vuosina 1918-19 ja hänen töitään oli esillä 1930-luvulla järjestetyssä valtakunnallisessa taidenäyttelyssä Uzbkistanissa. Hänen liikkeistään ei tiedetä paljon, hänet muun muassa pidätettiin 1930-luvun puolivälissä kielletyn tyylisuunnan edustajana. Vuonna 1951 Lysenko palasi Tashkentiin ja vuonna 1953 hänet ”rehabilitoitiin”.

Toinen minua puhutellut artisti on Victor Ufimtsev (1899-1964). Etelä-Uralin alueella syntynyt Ufimtsev löysi luovan kotinsa Uzbekistanista, kuten moni muukin venäläistaiteilija tuohon aikaan. Hän ihastui erityisesti futuristiseen tyylisuuntaukseen ja käytti töissään monia materiaaleja kuten paperia, kangasta, huopaa ja kaislaa. Hänen lempiaiheitaan olivat kirkkaat värit, epätavallinen arkkitehtuuri ja ihmiset eksoottisissa vaatteissa.

Sydämeni sulatti tämä Ufimtsevin työ Batum vuodelta 1929. Kuljin mielessäni Mustanmeren rantoja ja Batumin katuja, hetkeksi kahvilaan istahtaen palmun alle, iltapäivän kuumuudessa. Matkakuume Georgiaan on iskenyt jo aiemmin...

Uzbekistan tuntuu herättävän minussa jotain kauan piilossa pysytellyttä intohimoa taiteeseen ja Tashkent tarjoaa tähän nälkään hyviä makupaloja. Lupaan, että jatkossa blogissa on tarjolla vielä muitakin teemoja.

Kahden naisen koraaninmetsästys

Lähdimme täällä asuvan ystävän kanssa yhdessä tutkimusmatkalle, tavoitteenamme löytää yksi maailman vanhimmista koraaneista. Ohjeet sen luo olivat melko epämääräiset, mutta ystävälläni oli vahva aavistus mistä etsiä.

Suuntasimme keskustan ulkopuolella sijaitsevaan Tashkentin vanhaan kaupunkiin ja uskonnolliseen keskukseen, jota kutsutaan myös Khazrat Imam -kompleksiksi. Tämä alunperin 1500-luvulla rakennettu Tilla Sheikh -moskeijan (kuva yllä), kaksi mausoleumia ja Barak-khan madrassan käsittävä alue on käytännössä rakennettu uudelleen, alkuperäistä kuitenkin kunnioittaen. Kompleksi rajoittuu islamilaiseen instituuttiin, jonne meillä ei ollut asiaa. Aluetta ympäröi Tashkentin vanhin asuintaloalue, josta puolet on äskettäin lanattu maantasalle. Alueelle nousee parhaillaan suuri betonikompleksi, tuleva islamilaisen kulttuurin keskus ja museo.

Oli tihkusateinen harmaa päivä, joten hetken rakennuksia kierreltyämme siirryimme suoraan Barak-khan madrassaan ja sen sisällä olevaan kirjastomuseoon, jossa on ainutlaatuinen kokoelma pyhiä kirjoja ja manuskriptejä. Kengät oli jätettävä rakennuksen ulkopuolelle ja hiukset peitettävä huivilla. Sellaista minulla ei poikkeuksellisesti ollut mukanani, mutta mustan neulepoolon korkea kaulus toimi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin.

Barak-khanin sisäänkäynti.

Sitten olimmekin kaikkein pyhimmän äärellä, asian ytimessä. Koraani odotti meitä lasivitriinissään. Kyseessä on yksi maailman vanhimmista koraaneista, 700-800 –lukujen vaihteessa Irakissa kirjoitettu Samarkand Kufic Quran, joka tunnetaan myös nimellä Uthmanin koraani.

Tämän koraanin uskotaan kuuluvan kalifi Uthmanin tilaamiin viiteen kopioon alkuperäisestä koraanista. Koraanit teetettiin pian profeetta Muhammedin kuoleman jälkeen ja ne lähetettiin tuon ajan tärkeimpiin islamilaisiin kaupunkeihin. Uthman itse piti yhden käytössään Medinassa. Uthmanin seuraaja Ali otti koraanin mukaansa Kufan kaupunkiin, nykyisen Irakin alueelle. Tarinan mukaan alueella vallinneiden levottomuuksien vuoksi koraani siirrettiin turvaan Samarkandiin. Kenen toimesta, siitä ei ole täysin varmuutta. Kirjaston tietojen mukaan koraanin sinne siirsi tietysti Amir Timur itse.

Uthman surmattiin koraanin äärelle ja sivuilta löytyy veritahroja. (Kuvan lähde EU, museossa oli ehdoton kuvauskielto)

Koraanin teksti on kirjoitettu kufic-kirjasintyypillä, joka on vanhimpia arabian kielen kalligrafiassa. Kyseinen kirjasintyyppi koristaa useiden rakennusten seiniä Uzbekistanissa, esimerkiksi Samarkandissa. (Kuva Wikipediasta)

Samarkandissa koraania säilytettiin Khoja Ahrar –moskeijassa vuosisatoja aina vuoteen 1869 asti, jolloin  venäläiskenraali Abramov antoi sen ensin Turkistanin kuvernöörille, joka vuorostaan lähetti sen Pietarin kirjastoon (nykyään Venäjän kansalliskirjasto). Pietarissa teetettiin myös tutkimus koraanin aitoudesta. Sen ikä ja aitous varmennettiin ortografisin ja paleografisin menetelmin sekä radiohiiliajoituksella.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Lenin lahjoitti koraanin hyväntahdon eleenä venäläisille Bashkortostanin alueella Ufan kaupungissa asuville muslimeille. Sieltä, melko läheltä nykyisen Kazakstanin rajaa, koraani palasi lopulta Keski-Aasiaan ja Tashkentiin vuonna 1924.

Onko Uthmanin koraani yksi maailman vanhimmista koraaneista? Täällä ollaan varmoja, että se on. Tämän huomioon ottaen ymmärtää hyvin, miksi sen ympärille rakennetaan parhaillaan valtavaa kolossia, koraanin uutta sijoituspaikkaa. Tämä harvinaisuus, joka meillä oli kunnia nähdä, tulee nousemaan yhdeksi Keski-Aasian merkittävimmistä nähtävyyksistä, ellei jopa pyhiinvaelluskohteeksi. 

Koraania pääsee pian katsomaan sen uuteen sijoituskohteeseen, joka suunnitellaan suuren yleisön tarpeisiin.

Tuntuu suorastaan uskomattomalta, että  Uthmanin koraani on saanut tähän asti olla melko lailla rauhassa Tashkentin laitamilla, jonne suurin osa turisteista ei eksy edes vahingossa. Harva löytää vaikka yrittäisikin.

Katsaus arkkitehtuuriin – Osa 2: Modernismi ja sosialistinen realismi

Sanoin, että uusi Tashkent oli valmistuessaan ultramoderni kaupunki. Modernismi tyylisuuntana syntyi jo 1900-luvun alkupuolella. Sen johtolankana on, että muoto seuraa toimintaa. Modernismille tyypillistä onkin funktionaalisuus, epäsymmetria ja geometriset muodot. Modernismi oli pitkälti arkkitehtuurin läpileikkaava teema Neuvostoliitossa ja kukoisti siellä jo 1920- ja 1930-luvuilla. Tuon ajan ankaran abstraktin taiteen suuntaa kutsutaan myös konstruktivismiksi. Sen perustajina pidetään venäläisiä Vladimir Tatlininia ja Aleksandr Rodtšenkoa. Konstruktivismille tyypillistä ovat abstraktit geometriset muodot ja teolliset materiaalit.

Toisen maailmansodan jälkeen konstruktivismi levisi Eurooppaan ja oli vallalla varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin siitä innostuttiin Suomessakin. Neuvostoarkkitehtuurissa modernismi ja konstruktivismi jalostuivat 1950-luvulla brutalismiksi kutsutuksi suunnaksi, jonka tavoitteena oli luoda uusia avauksia arkkitehtuuriin. Brutalismi suosi rakennusten selkeän konstruktiivista hahmotusta ja viimeistelemättömiä materiaalipintoja. Materiaaleja olivat betoni ja teräs. Kotoinen esimerkki tyylisuunnasta on Helsingissä vuonna 1967 valmistunut Makkaratalo.

Brutalistista tyyliä on kutsuttu myös nimellä utopistinen tai sci-fi. Kieltämättä osa tuon ajan rakennuksista näyttääkin kuin toiselta planeetalta tupsahtaneelta, esimerkiksi aiemmin mainitsemani Tashkent tv-torni.

Tashkentin monet hallintorakennukset, koulut ja museot edustavat brutalismia. Kuvissa State Museum of History of Uzbekistan ja Hotel Uzbekistan, josta sanon "Ugly is new beautiful".

Futuristista ja geometristä muotokieltä teräksestä.

Myös orgaaniset muodot kuuluvat modernismiin. Yksityiskohta asuintalon sisäänkäynnistä.

Neuvostoliitossa konstruktivismin syrjäytti taiteessa jo 1930-luvulla sosialistinen realismi. Sillä tarkoitetaan Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa hallinnutta taidesuuntausta, jonka tarkoituksena oli edistää sosialismin ja kommunismin päämääriä. Kaikkiin taiteisiin sovellettiin realistista muotoa ja sosialistista sisältöä. Toisin sanoen taiteen tehtävä oli palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista.

Sosialistisen realismin opin kirjoittivat Maxim Gorki, Josif Stalin ja Andrei Ždanov. Heidän oppinsa mukaan taiteen oli oltava optimistista, realistista ja sankarillista. Tyypillisesti työväestö kuvattiin sankareina ja heidän tapaansa elää ihailtiin. Kuvaustyylejä olivat monumentaalisuuden ja veistoksellisuuden lisäksi esimerkiksi pateettisuus, muotokuvamaisuus, optimistisuus ja periaatteellisuus.

Aatteen mukainen ideaalitilanne: korkeasti koulutetut neuvostomies ja -nainen, jotka molemmat osallistuvat ahkerina tuottavaan työntekoon, korkeaa kulttuuria arvostaen ja kommunistisen vision jakaen (mosaiikista viereisestä puistostamme).

Tashkentin uudelleenrakentamisen aikaan sosialistinen realismi oli vielä vahvasti vallassa, niin taiteessa ja kirjallisuudessa kuin arkkitehtuurissakin. Itse asiassa se oli ainoa virallisesti sallittu taidesuuntaus vielä tuolloin. Sosialistinen realismi onkin vahvasti läsnä katukuvassa, esimerkiksi rakennuksia koristavissa mosaiikeissa ja muraaleissa, joissa työn sankarit -teemaan törmää usein.

Nämä sankarit löytyvät Helsingistäkin.

Graffitin esikuva? Keramiikkataidetta neuvostotalon seinässä.

Mosaiikit ja muraalit tarjoavat yllättäen myös kurkistusikkunan kaupungin varhaisempaan historiaan, sillä niissä kommunismin aatteelliseen viestiin yhdistyy Uzbekistanin perinteinen taide ja mosaiikkien valmistustapa. Islamilaiselle taiteelle tyypilliset ornamentit puskevat vahvasti läpi muraaleja koristaen ja antaen varsin mielenkiintoisen mausteen neuvostoajan tuotoksille.

Kuvaparit talojen päädyistä, joiden muraalikuviot jatkuvat katonrajassa ja kerrosten väleissä. Mietin, miltä tällainen koristelu näyttäisi Merihaassa tai Itä-Pasilassa?

Islamilaista ornamenttitaidetta yhdistettynä sosialistiseen realismiin.

Päätän nämä neuvostoarkkitehtuurin ja -taiteen pintaa raapaisseet amatöörimäiset kirjoitukset kuvineen tähän. Mietin, millainen aarreaitta tutkimuskohteena Tashkent olisikaan alaan perehtyneelle asiantuntijalle, taidehistorioitsijalle tai vaikkapa valokuvaajalle. Tulkaa tänne vielä, kun tämä kaikki on olemassa. Varsinkaan nämä betoniset asuintalot muraaleineen eivät ole täällä enää kauan.

Katsaus arkkitehtuuriin – Osa I: Soviet City

Miten kaupunkimaisema voikin aikansa sitä katsellessaan muuttaa muotoaan. En näe enää samaa kaupunkia, jota yli puoli vuotta sitten katsoin ensimmäistä kertaa. Se johtuu osin omien silmien sopeutumisesta ja tarkentuneista näköhavainnoista. Osin myös pikkuhiljaa kertyneistä tiedonmuruista, jotka lisäävät tuskaa, mutta toisaalta tuovat myös perspektiiviä ja ymmärrystä.

Myönnän, että täällä kaupunkikuvaa melko lailla hallitsevat neuvostoajan rakennukset eivät aluksi hivelleet silmää. Laatikkomaisten ja huonokuntoisten talonrumilusten julkisivut puistattivat. Ajatus moiseen taloon muuttamisesta suorastaan hirvitti. Hakeuduin etsimään vanhaa Tashkentia tai vaikkapa ihan upouutta, ummistin osin silmäni betonielementeille. Pikkuhiljaa mielenkiinto heräsi ja Soviet City näyttäytyi uudessa valossa. On tullut aika kertoa neuvostokaupungin synnystä tarkemmin.

Tashkent on poikkeuksellisen monikerroksinen kaupunki arkkitehtuuriltaan, varsinkin aikajanan huomioiden. Kuten olen jo maininnut, Tashkentin kohtaloksi muodostui vuoden 1966 tuhoisa maanjäristys, joka teki aika lailla selvää silloisesta talokannasta jättäen noin 300 000 ihmistä kodittomiksi. Tashkent on yksi ikivanhoista Silkkitien kaupungeista, yksi maailman vanhimmista. Tältä ajalta on jäljellä enää varsin vähän. Neuvostoaikaan kaupunki jakautui käytännössä kahteen osaan. Toista osaa asutti alueella alun perin asunut väestö, uskonnoltaan muslimeja, ja toista osaa venäläiset sekä Neuvostoliiton muilta alueilta tänne muuttaneet.

Toisen maailmansodan aikaan Euroopan puoleisesta Neuvostoliitosta siirrettiin Tashkentiin iso määrä tuotantolaitoksia ja tehtaita. Muun muassa valtion lentokoneteollisuus evakuoitiin tänne. Mukana muutti sankoin joukoin työväestöä ja asiantuntijoita. Melko pieni ja väljästi rakennettu Tashkent muuttui nopeasti teollisuuskaupungiksi. Korkeita rakennuksia ei Tashkentissa tuolloin kuitenkaan ollut, 85% väestöstä asui yksikerroksissa kivitaloissa. Teollisuusalueet nousivat kaupungin laitamille.

Katoavaa kaupunkia maanjäristykseltä säilyneeltä alueelta. Nämä korttelit häviävät nyt vauhdilla.

Maanjäristys tuli tavallaan kuin tilauksesta. Seurasi massiivinen kaupungin uudelleenrakennus. Poliittinen syy tälle merkittävälle panostukselle oli sitoa Keski-Aasiaa ja sen asukkaita tiiviimmin Neuvostoliittoon. Tashkentista päätettiin tehdä neuvostoajan mallikaupunki. Vaikuttavat julkiset rakennukset kohosivat luomaan uskottavuutta poliittiselle järjestelmälle ja alati kasvavaa työväestöä varten rakennettiin kortteleittain betonielementtisiä 4- ja 9-kerroksisia asuintaloja. Uudet rakennukset piirrettiin moskovalaisissa arkkitehtitoimistoissa. Niissä ei otettu huomioon esimerkiksi uzbekkien perinnettä siitä, että koko laajennettu suku on perinteisesti asunut samassa taloudessa. Ihmiset saivat opetella elämään neuvostoaatteeseen sopivissa kerrostalokomplekseissa ja pienissä asunnoissa.

Rakennusvauhti oli huima. 1980-luvulle tultaessa Tashkentista oli tullut Neuvostoliiton neljänneksi suurin kaupunki, Moskovan, Pietarin ja Kievin jälkeen. Uusi Tashkent oli äärimmäisen moderni kaupunki.  Niin moderni, että se toimi eräänlaisena laboratoriona, jossa seurattiin ihmisten käyttäytymistä uudenlaisessa ympäristössä. Kommunistisen puolueen, bolshevikkien, utopistinen idea oli tarjota kaikille kaupungin asukkaille tasa-arvoinen elämä, yhtäläiset koulutusmahdollisuudet ja korkea elintaso, etnisyydestä ja sukupuolesta riippumatta. Teollisen kasvun ehdoilla, toki. Työväestö, joka idean mukaan oli tarkoitus vapauttaa, joutuikin Tashkentissa eräänlaiseksi koekaniiniksi.

Kuten neuvostokaupungeissa oli tapana, Tashkentillekin tehtiin tarkka väestösuunnitelma. Tavoitteena oli seuraavanlainen väestönjakauma: 52% työllistyy teollisuuteen ja kuljetussektorille, 9% politiikan ja talouden pariin, 19% tieteeseen ja kulttuuriin, 9% rakennussektorille ja 11% muualle.

Palaan vielä arkkitehtuuriin ja ikätovereihini, 1960-70 -lukujen vaihteessa rakennettuihin asuintaloihin. Kaupungilla kävellessäni yritän nähdä nämä viisikymppiset rakennukset uutuuttaan hohtavina ja miettiä, miltä ne siihen aikaan näyttivät ihmisten silmissä. Todennäköisesti valtavan moderneilta, jopa futuristislta. Maanjäristyksen jälkeen tilapäismajoituksissa pitkään asuneet perheet pääsivät muuttamaan tuliteriin asuntoihin, joissa oli jokaisessa oma wc ja keittiö. Sisäpihojen päiväkodit täyttyivät leikkivistä lapsista. Ihmisten oli sopeuduttava kolhoosimaiseen kaupunkielämään ja kymmeniin ellei satoihin uusiin naapureihin.

Melko lailla näin tapahtui samaan aikaan Helsingissä, vaikkapa Kontulassa, Vuosaaressa, Lauttasaaressa, Pihlajamäessä, Jakomäessä, Puotinharjussa, Munkkivuoressa ja Kulosaaressa. Vain muutaman esimerkin mainitakseni. Pääkaupunkiseudulla on melkoinen määrä tuohon aikaan rakennettuja kerrostalolähiöitä, joille sittemmin on kehittynyt omat maineensa – osaahan ei saa enää edes lähiöksi kutsua. Yhdistävä tekijä tuolta ajalta on myös se, että sekä Tashkentiin että Helsinkiin muutti valtava määrä ihmisiä muualta maasta. Väestöpohja kasvoi kerralla.

Aikansa tyypillinen edustaja.

Nämäkö talot tylsiä?

Paljasjalkaisen itähelsinkiläisen oikeudella otan kevennykseksi määritelmän lähiö, joka kuuluu esimerkiksi näin:

”Lähiö on nimitys asuinalueelle, joka sijaitsee esikaupunkialueella ja jonka rakennuskanta koostuu tyypillisesti elementtikerrostaloista.” (tähän kategoriaan sujahtaa siis iso osa Helsinkiä, mutta ei esimerkiksi oma kasvuympäristöni Vartiokylä)

”Käytännössä lähiö tarkoittaa kiinteästä kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua asuntoaluetta, joka on riippuvainen varsinaisesta kaupungista ja sen työpaikoista, palveluista ja joukkoliikenteestä.” (Eli vitsinä heittäen käytännössä koko Espoo)

Näiden määritelmien perusteella voinkin lopettaa Helsingin ja Tashkentin vertailun. Kun Helsingin lähiöitä alkoi pulpahdella siellä täällä keskustan niemen laitamilla niin lännessä, pohjoisessa kuin idässä, entisen Helsingin maalaiskunnan mailla, Tashkentilla ei ollut entuudestaan varsinaista keskustaa. Koko kaupunki piirrettiin alusta asti uudestaan. Ne harvat vanhat rakennukset, jotka vielä nököttivät luonnonkatastrofin jälkeen pystyssä, restauroitiin, mutta niiden pohjalta ei kaupunkia suunniteltu. Kaikki meni uusiksi.

Meiltä on Amir Timur -aukiolle matkaa tasan kaksi kilometriä. Mahdumme juuri ydinkeskustan kartalle.

Keskustaksi suunniteltiin hevosenkengän muotoinen Amir Timur -aukio, josta leveät bulevardit jatkuvat säteittäin eri ilmansuuntiin. Hallintorakennukset sijoiteltiin pääosin näiden bulevardien varrelle. Tasa-arvon aatteen mukaisesti aivan ”ydinkeskustaan” rakennettiin myös tavallisia betonielementtisiä asuinkortteleita, jotka eivät ulkonäöltään eroa mitenkään kauemmas tai ”lähiöalueille” rakennetuista. Mikään alue kaupungissa ei saanut olla asukkaiden kannalta parempi tai huonompi kuin joku toinen.

Itse asiassa tänä päivänä asunnon sijainti aivan Tashkentin keskustassa ei ole välttämättä paras lainkaan, sillä keskustassa ei ole juuri mitään palveluja, ainoastaan puistoja ja hallintorakennuksia. Ruokakauppaan, lähitorille, ravintolaan tai vino-vodkaan saattaa joutua kävelemään useamman korttelin.

Kiinnostavaa muotokieltä.

Jokainen voi tuunata asuntoaan kuten haluaa, ikkunoita myöten. Ei ole käsitettä asunto-osakeyhtiö.

Suurin osa parvekkeista on muurattu umpeen ja tehty lisähuoneeksi.

Tashkentin Soviet-rakennuksia ja varsinkin asuintaloja tarkastellessaan huomaa myös, että ne ovat itse asiassa yhä valtavan moderneja ja kiinnostavia. Tosin ikä näkyy, ne eivät ole juurikaan käyneet läpi julkisivu- tai putkiremontteja. Ajan patinan ja rapistuksen yli nähdessään silmä huomaa mielenkiintoisia yksityiskohtia. Julkisivuja koristavat tyypillisesti betoniset reliefit tai irtonaisemmat kuviot, jotka peittävät osin ikkunatkin. Ikkunat eivät läheskään aina ole suorakulmaisia. Rakennusten päädyt on koristeltu muraalein, jotka jatkuvat myös julkisivussa ja katonreunassa. 

Tämä kaikki on tyypillistä tuolloin vallinneelle modernistiselle rakennustyylille. Siitä ja ajan hengen mukaisesta taidesuuntauksesta lisää kuvien kera toisessa osiossa.

 (Tashkentin historiankuvauksen lähteenä käytetty Steinar Skjeggedalin tiivistelmää kirjasta Tashkent. Forging a Soviet City. 1930–1966/Paul Stronski)