Katsaus arkkitehtuuriin – Osa I: Soviet City

Miten kaupunkimaisema voikin aikansa sitä katsellessaan muuttaa muotoaan. En näe enää samaa kaupunkia, jota yli puoli vuotta sitten katsoin ensimmäistä kertaa. Se johtuu osin omien silmien sopeutumisesta ja tarkentuneista näköhavainnoista. Osin myös pikkuhiljaa kertyneistä tiedonmuruista, jotka lisäävät tuskaa, mutta toisaalta tuovat myös perspektiiviä ja ymmärrystä.

Myönnän, että täällä kaupunkikuvaa melko lailla hallitsevat neuvostoajan rakennukset eivät aluksi hivelleet silmää. Laatikkomaisten ja huonokuntoisten talonrumilusten julkisivut puistattivat. Ajatus moiseen taloon muuttamisesta suorastaan hirvitti. Hakeuduin etsimään vanhaa Tashkentia tai vaikkapa ihan upouutta, ummistin osin silmäni betonielementeille. Pikkuhiljaa mielenkiinto heräsi ja Soviet City näyttäytyi uudessa valossa. On tullut aika kertoa neuvostokaupungin synnystä tarkemmin.

Tashkent on poikkeuksellisen monikerroksinen kaupunki arkkitehtuuriltaan, varsinkin aikajanan huomioiden. Kuten olen jo maininnut, Tashkentin kohtaloksi muodostui vuoden 1966 tuhoisa maanjäristys, joka teki aika lailla selvää silloisesta talokannasta jättäen noin 300 000 ihmistä kodittomiksi. Tashkent on yksi ikivanhoista Silkkitien kaupungeista, yksi maailman vanhimmista. Tältä ajalta on jäljellä enää varsin vähän. Neuvostoaikaan kaupunki jakautui käytännössä kahteen osaan. Toista osaa asutti alueella alun perin asunut väestö, uskonnoltaan muslimeja, ja toista osaa venäläiset sekä Neuvostoliiton muilta alueilta tänne muuttaneet.

Toisen maailmansodan aikaan Euroopan puoleisesta Neuvostoliitosta siirrettiin Tashkentiin iso määrä tuotantolaitoksia ja tehtaita. Muun muassa valtion lentokoneteollisuus evakuoitiin tänne. Mukana muutti sankoin joukoin työväestöä ja asiantuntijoita. Melko pieni ja väljästi rakennettu Tashkent muuttui nopeasti teollisuuskaupungiksi. Korkeita rakennuksia ei Tashkentissa tuolloin kuitenkaan ollut, 85% väestöstä asui yksikerroksissa kivitaloissa. Teollisuusalueet nousivat kaupungin laitamille.

Katoavaa kaupunkia maanjäristykseltä säilyneeltä alueelta. Nämä korttelit häviävät nyt vauhdilla.

Maanjäristys tuli tavallaan kuin tilauksesta. Seurasi massiivinen kaupungin uudelleenrakennus. Poliittinen syy tälle merkittävälle panostukselle oli sitoa Keski-Aasiaa ja sen asukkaita tiiviimmin Neuvostoliittoon. Tashkentista päätettiin tehdä neuvostoajan mallikaupunki. Vaikuttavat julkiset rakennukset kohosivat luomaan uskottavuutta poliittiselle järjestelmälle ja alati kasvavaa työväestöä varten rakennettiin kortteleittain betonielementtisiä 4- ja 9-kerroksisia asuintaloja. Uudet rakennukset piirrettiin moskovalaisissa arkkitehtitoimistoissa. Niissä ei otettu huomioon esimerkiksi uzbekkien perinnettä siitä, että koko laajennettu suku on perinteisesti asunut samassa taloudessa. Ihmiset saivat opetella elämään neuvostoaatteeseen sopivissa kerrostalokomplekseissa ja pienissä asunnoissa.

Rakennusvauhti oli huima. 1980-luvulle tultaessa Tashkentista oli tullut Neuvostoliiton neljänneksi suurin kaupunki, Moskovan, Pietarin ja Kievin jälkeen. Uusi Tashkent oli äärimmäisen moderni kaupunki.  Niin moderni, että se toimi eräänlaisena laboratoriona, jossa seurattiin ihmisten käyttäytymistä uudenlaisessa ympäristössä. Kommunistisen puolueen, bolshevikkien, utopistinen idea oli tarjota kaikille kaupungin asukkaille tasa-arvoinen elämä, yhtäläiset koulutusmahdollisuudet ja korkea elintaso, etnisyydestä ja sukupuolesta riippumatta. Teollisen kasvun ehdoilla, toki. Työväestö, joka idean mukaan oli tarkoitus vapauttaa, joutuikin Tashkentissa eräänlaiseksi koekaniiniksi.

Kuten neuvostokaupungeissa oli tapana, Tashkentillekin tehtiin tarkka väestösuunnitelma. Tavoitteena oli seuraavanlainen väestönjakauma: 52% työllistyy teollisuuteen ja kuljetussektorille, 9% politiikan ja talouden pariin, 19% tieteeseen ja kulttuuriin, 9% rakennussektorille ja 11% muualle.

Palaan vielä arkkitehtuuriin ja ikätovereihini, 1960-70 -lukujen vaihteessa rakennettuihin asuintaloihin. Kaupungilla kävellessäni yritän nähdä nämä viisikymppiset rakennukset uutuuttaan hohtavina ja miettiä, miltä ne siihen aikaan näyttivät ihmisten silmissä. Todennäköisesti valtavan moderneilta, jopa futuristislta. Maanjäristyksen jälkeen tilapäismajoituksissa pitkään asuneet perheet pääsivät muuttamaan tuliteriin asuntoihin, joissa oli jokaisessa oma wc ja keittiö. Sisäpihojen päiväkodit täyttyivät leikkivistä lapsista. Ihmisten oli sopeuduttava kolhoosimaiseen kaupunkielämään ja kymmeniin ellei satoihin uusiin naapureihin.

Melko lailla näin tapahtui samaan aikaan Helsingissä, vaikkapa Kontulassa, Vuosaaressa, Lauttasaaressa, Pihlajamäessä, Jakomäessä, Puotinharjussa, Munkkivuoressa ja Kulosaaressa. Vain muutaman esimerkin mainitakseni. Pääkaupunkiseudulla on melkoinen määrä tuohon aikaan rakennettuja kerrostalolähiöitä, joille sittemmin on kehittynyt omat maineensa – osaahan ei saa enää edes lähiöksi kutsua. Yhdistävä tekijä tuolta ajalta on myös se, että sekä Tashkentiin että Helsinkiin muutti valtava määrä ihmisiä muualta maasta. Väestöpohja kasvoi kerralla.

Aikansa tyypillinen edustaja.

Nämäkö talot tylsiä?

Paljasjalkaisen itähelsinkiläisen oikeudella otan kevennykseksi määritelmän lähiö, joka kuuluu esimerkiksi näin:

”Lähiö on nimitys asuinalueelle, joka sijaitsee esikaupunkialueella ja jonka rakennuskanta koostuu tyypillisesti elementtikerrostaloista.” (tähän kategoriaan sujahtaa siis iso osa Helsinkiä, mutta ei esimerkiksi oma kasvuympäristöni Vartiokylä)

”Käytännössä lähiö tarkoittaa kiinteästä kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua asuntoaluetta, joka on riippuvainen varsinaisesta kaupungista ja sen työpaikoista, palveluista ja joukkoliikenteestä.” (Eli vitsinä heittäen käytännössä koko Espoo)

Näiden määritelmien perusteella voinkin lopettaa Helsingin ja Tashkentin vertailun. Kun Helsingin lähiöitä alkoi pulpahdella siellä täällä keskustan niemen laitamilla niin lännessä, pohjoisessa kuin idässä, entisen Helsingin maalaiskunnan mailla, Tashkentilla ei ollut entuudestaan varsinaista keskustaa. Koko kaupunki piirrettiin alusta asti uudestaan. Ne harvat vanhat rakennukset, jotka vielä nököttivät luonnonkatastrofin jälkeen pystyssä, restauroitiin, mutta niiden pohjalta ei kaupunkia suunniteltu. Kaikki meni uusiksi.

Meiltä on Amir Timur -aukiolle matkaa tasan kaksi kilometriä. Mahdumme juuri ydinkeskustan kartalle.

Keskustaksi suunniteltiin hevosenkengän muotoinen Amir Timur -aukio, josta leveät bulevardit jatkuvat säteittäin eri ilmansuuntiin. Hallintorakennukset sijoiteltiin pääosin näiden bulevardien varrelle. Tasa-arvon aatteen mukaisesti aivan ”ydinkeskustaan” rakennettiin myös tavallisia betonielementtisiä asuinkortteleita, jotka eivät ulkonäöltään eroa mitenkään kauemmas tai ”lähiöalueille” rakennetuista. Mikään alue kaupungissa ei saanut olla asukkaiden kannalta parempi tai huonompi kuin joku toinen.

Itse asiassa tänä päivänä asunnon sijainti aivan Tashkentin keskustassa ei ole välttämättä paras lainkaan, sillä keskustassa ei ole juuri mitään palveluja, ainoastaan puistoja ja hallintorakennuksia. Ruokakauppaan, lähitorille, ravintolaan tai vino-vodkaan saattaa joutua kävelemään useamman korttelin.

Kiinnostavaa muotokieltä.

Jokainen voi tuunata asuntoaan kuten haluaa, ikkunoita myöten. Ei ole käsitettä asunto-osakeyhtiö.

Suurin osa parvekkeista on muurattu umpeen ja tehty lisähuoneeksi.

Tashkentin Soviet-rakennuksia ja varsinkin asuintaloja tarkastellessaan huomaa myös, että ne ovat itse asiassa yhä valtavan moderneja ja kiinnostavia. Tosin ikä näkyy, ne eivät ole juurikaan käyneet läpi julkisivu- tai putkiremontteja. Ajan patinan ja rapistuksen yli nähdessään silmä huomaa mielenkiintoisia yksityiskohtia. Julkisivuja koristavat tyypillisesti betoniset reliefit tai irtonaisemmat kuviot, jotka peittävät osin ikkunatkin. Ikkunat eivät läheskään aina ole suorakulmaisia. Rakennusten päädyt on koristeltu muraalein, jotka jatkuvat myös julkisivussa ja katonreunassa. 

Tämä kaikki on tyypillistä tuolloin vallinneelle modernistiselle rakennustyylille. Siitä ja ajan hengen mukaisesta taidesuuntauksesta lisää kuvien kera toisessa osiossa.

 (Tashkentin historiankuvauksen lähteenä käytetty Steinar Skjeggedalin tiivistelmää kirjasta Tashkent. Forging a Soviet City. 1930–1966/Paul Stronski)