Heräämisen merkkejä

Sunnuntaiaamun häirikkö on viereinen katolinen kirkko. Vastapainona minareeteista tuleville rukouksille (jotka mielestäni tänne sopivat) sen pitää pimputella kellojaan kuudelta iltaisin ja aamuisin, mutta sunnuntaisin myös aamukahdeksalta ja yhdeksältä. Sitten alkaa virsien veisu. Varisten raakkuminen on musiikkia korvilleni näihin verrattuna, mutta onneksi on korvatulpat.

Kesäkuu toi tullessaan elämän. Kaupat ja ravintolat availevat oviaan, ihmisiä tippuu saarelle päivä päivältä enemmän. Sateet ovat väistyneet, aurinko paistaa. Pian alkaa elämä Sansibarilla itsellenikin, kun saan intensiivisen projektin päätökseen.

Tuntumaa elämään otettiin eilen, kun lähdettiin taas porukalla kohti  turkoosin keskellä siintävää hiekkasärkkää. Nousuvesi tuli vauhdilla ja kello yhden jälkeen särkästä oli jäljellä enää parimetrinen kaistale. Tuntui, kuin olisi seissyt keskellä valtamerta yhdessä taskurapujen kanssa. Olisin voinut muuttua ravuksi ja jäädä sinne, mutta päätin kuitenkin kahlata Jambo-nimiseen veneeseemme ja palata maakravuksi Stone Towniin.

Kaupungin epävirallisessa satamassa oli menossa jokapäiväinen hullu laivojen lastausoperaatio, jossa autot ajetaan ramppia pitkin laivaan suoraan rannalta. Suurin osa jää hiekkaan junnaamaan ja tuupataan rampille miesvoimin. Yhden pakettiauton kiihdytys päätyi hassusti.

"Tuo joutuu kyllä autojen sairaalaan", totesi näystä seurueemme 5-vuotias neitonen Frederike.

Toinen meressä, toinen jumissa hiekassa. Ramppi alkoi jo jäädä nousuveden alle.

Tänään käytiin myöhäisellä sunnuntailounaalla Africa Housessa. Mustekalaa ja kokonainen changuu. Husbandille hampurilainen. Vielä voi nauttia rauhasta, mutta pian italialaiset turistit valloittavat paikan. Juuri tänne tullaan ottamaan ne viralliset auringonlaskukuvat ja jokaisen albumista löytyy nimenomaan tällä terassilla otettu kuva, taustalla mereen uppoava aurinko. Ei huono valinta italialaisilta ollenkaan.