Raportti kotimatkasta

On kyselty miten matka meni, kiitos siitä. Tiivistänpä siitäkin tähän vielä raportin.

Lähtöpäivää edeltävänä yönä puhelin piippaili vielä kolmesti. Kaikki viestit Ethiopianilta, muutoksia lennoissa. Heräsin jokaiseen, luin ne ääneen ja jatkoimme unia. Muutokset eivät haittaa, kunhan ei tule viestiä että lento on peruttu. Aamu valkeni aurinkoisena, tuuli suhisi palmuissa, linnut lauloivat. Joimme aamukahvit pihaterassilla ja pakkasimme sitten loputkin tavarat. Puhelin oli onneksi hiljaa. Vielä matkalla kentälle arvelutti miten käy, sillä ensimmäisen lentomme tiedot olivat aika harhaanjohtavat. Meillä piti olla tekninen välilasku Hararessa, mutta Zimbabwen julistama lockdown pisti maan rajat kiinni. Lentomme yhdistettiin lopulta Malawin lentoon ja se saapui Lilongwesta. Kentän tiedot netissä olivat aivan sekaisin.

Lusakan kentällä lähtöselvitys sujui normaalisti ja sen päälle oli health check. Mitattiin kuume, haastateltiin terveydentila, otettiin yhteystiedot. Virkailijoilla oli maskit, käsineet ja he desinfioivat kaiken mihin koskivat, myös passimme.

Sieltä se sitten tuli, Ethiopianin kone Lilongwesta. Kone oli lähes täysi, iso osa matkustajista oli Malawista kyytiin hypänneitä. Ilmeisesti moni oli ostanut siihen paikat vielä viime hetkellä. Silmiinpistävää oli matkustajien korkea ikä. Arvelin, että monet Afrikan maihin eläköityneet eurooppalaiset päättivät nyt kuitenkin lähteä ainakin tilapäisesti maasta, hoitojen äärelle. Lippujen hinnat nousivat lopulta pilviin. Mekin maksoimme varsin hyvän hinnan omistamme, mutta se on sivuseikka.

Vajaan neljän tunnin lento upouuden dreamlinerin business-penkeillä sujui varsin mukavasti. Pestyäni kaikki pinnat hyvin alkoholipitoisilla pyyhkeillä ja koneen noustua Lusakan kentältä alkoi tuntua, että kyllä tästä kotiin päästään. Varsinkin, kun Addis Abeban kentälle saavuttuamme luki monitoreissa, että Tukholman kone on lähdössä normaalisti. Kentällä oli hyvä varautuminen, henkilökunta suojautunut ja käsidesiautomaatteja runsaasti. Siirryimme pariksi tunniksi väljään loungeen ja sitten matka jatkui, nyt melko tyhjässä koneessa. Iltapalan jälkeen oli mukavaa laskea flat bed -penkki sängyksi ja nukahtaa.

Katselin auringonnousua Gotlannin saaren päällä ja siitä alkoikin jo laskeutuminen Tukholmaan. Hämmentävää oli nähdä, ettei Arlandan kentällä ollut minkäänlaisia turvatoimia. Henkilökunnalla ei ollut mitään suojia ja baareja ja kauppoja availtiin kuin ei mitään ihmeempää olisi meneillään. Pidin kuonokopan päässä ja yritin olla koskematta yhtään mihinkään.

Kun boarding alkoi, tuli kuulutus, että mikäli ei ole Suomen kansalainen, on maahan saapuminen omalla vastuulla. SAS:n lento oli lähes tyhjä. Me istuimme rivillä 2 eikä ympärillämme ollut ketään. Meille jaettiin vain tietolappu koronaviruksesta ja sanottiin, että mitään ei voida tarjoilla "under these challenging conditions".

Laskeuduimme Helsinkiin ja vaikka kone rullasi suoraan portille ja ”tuubiin”, kuulutettiin että kaikkien on poistuttava peräovesta ja astuttava bussikuljetukseen. Mahtavaa, ajattelin, ja kaivoin taas yhdet kertakäyttöhanskat käsiini. Onneksi meitä oli vain kourallinen ihmisiä eikä bussissa ollut tunkua.

Ajelimme pitkän matkan terminaalin toiseen päähän, jossa meidät ohjattiin hallimaiseen tilaan. Vastassa oli rajavartioston mies, joka karjui kovaan ääneen ETEENPÄIN, SISÄLLE KAIKKI, ETEENPÄIN, JOKAINEN TÄYTTÄÄ LOMAKKEEN JA OTTAA SEN MUKAANSA, MENKÄÄ MENKÄÄ. Kuin keskitysleirille olisi saapunut. Ohjeet olivat selkeät, mutta olisiko ollut liian vaikeaa vaikka karjua edes alkuun että HYVÄÄ HUOMENTA KAIKILLE. No, olimme tietysti tulossa maahan, joka on sulkenut rajansa. Kokemus sekin.

Lomakkeeseen piti täyttää se osoite, johon on Suomessa menossa. Seuraavaksi vastassa oli joukko hyvin suojautuneita terveystarkastajia. He haastattelivat ystävälliseen sävyyn jokaisen saapujan, lähinnä kysyivät onko mitään oireita, onko kuumetta, onko ihan hyvä olo yleisesti. Passintarkastus, lomakkeen luovutus ja laukkujen nouto. Kerrankin ne tulivat saman tien. Sitten vuorossa virkailija, joka kysyi onko kyyti varattuna vai tarvitsemmeko sellaisen. Lopuksi muistutettiin vielä 14 vuorokauden karanteenista.

Toimet kentällä olivat tehokkaat. Kysyn taas kerran, miksei moisia ollut jo kuukausi sitten. Onneksi Sambiassa oli.

Taas tämä tuttu tilanne, kroppa kotona ja sielu vielä matkalla. Kuitenkin hyvä olo tehdystä ratkaisusta ja kotikaranteenissa levollinen mieli. Taidan pestä ikkunat, jotta kevätaurinko pääsee kunnolla sisään.

Voikaa hyvin kaikki!