Lusakan Little India

Vasta nyt uskalsin lähteä katsastamaan täkäläiset chitenge (kitenge) -valikoimat. Sansibarilla hurahdin aika lailla näihin printtikuosisiin kankaisiin ja sen seurauksena syntyi tuoteidea ja rekisteröin tavaramerkin. Olen täällä taas ihaillut kitengejä – naisten yllä, ravintoloissa somisteena ja ostareiden edustoilla olevissa pienissä myyntikojuissa. Tiesin, että varsinaiset apajat ovat varmasti muualla kuin ulkomaalaisille tarkoitetuissa matkamuistomyymälöissä tai ruokakauppojen edustalla.

Tein vähän selvitystyötä ja kaikki löydökset johtivat samaan osoitteeseen: Karachi Street. Se on Bombai Streetin ja Delhi Streetin poikkikatu keskustan hektisen torialueen laitamilla, ihan tuntemattomilla hoodeilla. Itse torialuetta olen katsellut vain taksin ikkunasta ja se näytti jopa minusta melko hurjalle paikalle. Ihan kauhea alue koko keskusta, ovat muut expatit todenneet. Tästä kangaskadusta ei tuntunut kukaan tietävän mitään eikä se tuntunut herättävän kenessäkään intohimoja.

Vaistoni kuitenkin sanoi, että sinne pitää päästä. Eilen lopulta rohkaisin mieleni ja tilasin ulendon. Kuljettajalla ei ollut hajuakaan, missä moinen katu on. Odota, googlaan sen, hän sanoi, ja naputti osoitteen navigaattoriinsa. Kiersimme kaupungin laitamia pitkin ja hetken jo epäilin, ettei kuljettajalla ole vieläkään hajua mihin hän on menossa. Ajoimme läpi kerrostaloslummin ja kauempana häämötti keskustan siluetti, jota voi sanoa kauniiksi vain auringon laskiessa. Suunta oli siis oikea. Turn right to Karachi Street, sanoi navigaattorin naisääni lopulta. Olimme tulleet perille. Kapeahkon kadun varret olivat täynnä liikkeitä, joista usean päälle oli maalattu sana CHITENGE.  Kuljettaja katsahti vähän epäilevästi kun hihkaisin innoissani, että kiitos jätä minut ihan mihin vain.

Sähköt olivat koko alueelta poikki ja generaattorit säksättivät ovensuissa. Kun astuin ensimmäiseen hieman hämyiseen liikkeeseen sisään ja näin seinillä roikkuvat kymmenet kangasmallit, kiittelin vaistoani. Nyt oltiin todellakin apajilla. Aikani kankaiden värikkäitä ja kirjavia printtejä tuijoteltuani ja sykkeen hieman laskettua katseeni kohtasi paikan omistajan, joka oli intialaisen näköinen vanhempi mies. Hän tervehti ystävällisesti ja nosti tiskin pöydän pystyyn. Tule vain takahuoneeseen katsomaan tarkemmin, hän kutsui. Oltiin taas minulle tyypillisillä seikkailuretkillä. Tämäkin oli niin tuttua Sansibarilta, missä pääsin aina takahuoneisiin ja varastoihin koluamaan. Muzungu, kuiskasi paikallinen miesmyyjä toiselle. Tosiaankin, muita muzunguja ei liikkeessä näkynyt eikä kyllä koko kadulla siellä myymälöitä pari tuntia kierreltyäni. Aina tuli viereinen ovi, joka aukesi uuteen myymälään. Ja seuraavaan. Ja seuraavaan. Uskomatonta kyllä, jokaisen myymälän valikoimat olivat aina hieman erilaiset kuin muiden. Kustakin myymälästä löytyi tiskin takaa intialainen omistaja. Kangasbisnes tuntuu olevan heidän hallussaan. 

Lopulta kitenget vain vilistivät silmissäni ja päässä surisi. Ulkona oli 30 astetta enkä ollut ottanut vettä mukaan. Tällaisilla retkillä minusta tulee kameli, joka keskittyy vain tekemiseen ja unohtaa janon.

Deja vu. Kitenge-kuume on täällä taas.

Karachi Street on minulle nyt Lusakan Little India. Myymälöineen ja kadulla vaeltavine ihmisineen alue on hurjan pittoreski, mutta ei kuitenkaan paikka, missä olisin ruvennut kuvia räpsimään ainoana muzunguna. Kummasti sinne sekaan kuitenkin upposin ilman, että kukaan katsoi toista kertaa. Ehkä kaksi ja puoli kuukautta täällä on taas tehnyt saman kuin aikoinaan Sansibarilla. Valkoisena hohkaava iho on pinttynyt tummemmaksi, askel letkistynyt ja itse muuttunut jotenkin näkymättömäksi, massaan sopivaksi. Kuulin mielessäni tutut sanat: Sister, you are no longer muzungu, you have become cappuccino.