Värikästä uutta vuotta

Painostavan kuuma iltapäivä purkautui juuri ukkosmyräkkään. Vaikka sateet ovat yhä olleet vähäisiä, tai oikeammin lyhyitä ja rankkoja, näkyy niiden vaikutus luonnossa. Jos Suomessa harmaat lonkerokelit jatkuvat jo neljättä kuukautta, on täällä paikoin niin vihreää, että silmiin sattuu. Nurmikko ja pensaat kasvavat kohisten ja kaikki on puhjennut kukkaan. Kaskasit ovat keskittyneet muuhun kuin ääntelyyn, mutta lintuja on ilmaantunut pihapiiriin aiempaa enemmän. Mikä mahtoikaan olla eilinen smaragdinvihreäpäinen ja keltavatsainen kaunotar kuistillamme?

Katumyyjien valikoimissa sadeaika, täkäläisittäin ”Emerald season”, näkyy myös. Vesimelonien ja ananasten lisäksi tarjolle on tullut ihan uudenlaisia mangoja, punavihreäpintaisia. Myös sieniä, kuten nyrkin kokoisia herkkusienimäisiä möhkäleitä, pienempiä ruskeita sieniä ja kirkkaankeltaisia lähes kanttarellia muistuttavia luonnonsieniä. Keittoa, oli vastaus, kun kysyin mitä niistä tehdään. Sipulin kanssa paistetaan ja lisätään reilusti tomaattia. Sitä kuulemma pitää näiden sienten kanssa aina olla.

Sambian kanttarellit hehkuvat keltaisina.

Ihan porttimme vieressä pitää myyntipöytäänsä valloittavasti hymyilevä ystävällinen rouva. Menin häneltä ostamaan mangoja ja tomaatteja. Valitettavasti minulla ei ollut 50 kwachaa pienempää seteliä (noin kolme euroa), eivätkä valitsemani tomaatit ja mangot maksaneet kuin siitä noin puolet. Rouva oli lähdössä rikkomaan seteliä ostarille, mutta sanoin hänelle että eiköhän oteta niitä mangoja lisää, koko rahalla. Hän kiitteli kovasti ja alkoi latoa mangoja kassiini, valiten niistä kaikkein kypsimmät. Jouduin jo toppuuttelemaan jossain vaiheessa, kun kassiin ei enää mahtunut enempää.

Voiko mangoihin kyllästyä? Ei voi.

Esittelen erikseen yhden itselleni uuden hedelmän, jonka sesonki parhaillaan on. Se on tällä alueella villinä kasvava ”masuku”, sweet plum (Uapaca kirkiana). Puu kasvaa noin kymmenmetriseksi ja on yksi suosituimmista perinteisistä hedelmistä Sambiassa. Vaatimattoman näköisen pampulan sisältä löytyy kullankeltainen hedelmäliha, sisällään kovat mustat siemenet. Maku muistuttaa hieman luumua, toisaalta aavistuksen passionhedelmää ja vähän ehkä mangoakin.

Ma-SU-ku. Arvaan, että melkoinen vitamiinipommi.

Tiistaisin ostarillamme olevalta maalaistorilta käyn hakemassa viikon vihannekset ja yrtit. Tiistai, toripäivä, hihkaisen aina heti aamusta. Olen hullaantunut täkäläiseen pinaattiin, joka myydään vihdan kokoisina puskina. Montako laitetaan, kysyy myyjä joka kerta ja vastaan aina, että kiitos yksi riittää. Palaan kotiin kangaskassit tursuten, sillä kaikkea myydään isoissa erissä. Tomaatteja, kurkkuja, paprikoita, papuja, sipuleita, chilejä, maapähkinöitä. Sadeajan herkkua ovat myös catepillarit, perhosentoukat, joita en vielä ole arvannut maistaa. Mutta saatan.

Torimeininkiä täkäläisittäin.

Vihdallinen pinaattia. Tällä kertaa myanmarilaisen ohjeen mukaan valmistettuna.

En ole missään syönyt näin tuoreita maapähkinöitä. Pehmeitä, vaaleanpunaisia ihanuuksia.

Näiden tuoreiden antimien äärellä - avocadoista nyt puhumattakaan - olen innostunut kaivamaan esiin maailmalta keräämiäni reseptejä. Olen pienessä keittiössämme kokatessani ollut ajatuksissani niin Phnom Penhissä kuin Vientianessa, välillä Stone Townissa. Heräsi ajatus olisikohan tullut aika alkaa koota reseptejä ja niihin liittyviä tarinoita yksiin kansiin? Mahtaisivatko ne kiinnostaa muitakin kuin itseäni?

Ylimmässä kuvassa Bishops Crown Chili, kaunein chili jonka tiedän. Harmi kyllä ei tulisimmasta päästä.