Hämmentävä tutkimus

Jo toista kertaa täällä asuessani jouduin, tai siis pääsin, vastaamaan opiskelijan katugallupiin. Istuin Trio Cafen terassilla nauttien kupillista mustaa laokahvia (cafe dam). Lempikahvilani Croissant d´Orin valitettavan sulkeutumisen jälkeen olen etsinyt uutta kantapaikkaa. Trio Cafen kahville ja tunnelmalle annan 8+. Etsintä jatkuu.

Mutta se gallup. Siinä istuessani ja kadun liikenteen ohi sumeasti tuijotellessani pöytääni istahtikin nuori mies. Anteeksi, hän aloitti melko vaikeasti ymmärrettävälle englannilla, voisinko haastatella sinua tutkimustamme varten. Mikä on aihe, kysyin. Villieläinten suojelu Laosissa, hän vastasi. Toki, sanoin, ja hän kiitti helpottuneena. Ilmeisesti monella ei ole ollut aikaa tai halua vastailla. Tässä menee 10 minuuttia, hän sanoi. Nyökkäsin.

Haastattelussa on kaksi osaa, hän kertoi. Ensin kysyn tästä suojelusta ja sitten taustojasi. Selvä homma. Ensimmäisen osan johdanto oli kovin sekava ja sen päätteeksi sain monisivuisen kaavion, josta minun piti valita vaihtoehto. Siinä oli erilaisia skenaarioita siitä, kuinka monta eläinlajia on suojeltu, kuinka paljon se on prosentuaalisesti maan eläimistä, pääsevätkö turistit suojelualueille, moniko talous hyötyy ja paljonko maahan jää tästä rahaa per eläin. Hän halusi tietää mikä näistä lukuisista skenaarioista vastaa sitä käsitystä, joka minulla nykytilanteesta on. Suoraan sanottuna ei ollut mitään käsitystä. Hän kysyi myös mitä mieltä olen suojelutilanteesta Laosissa noin yleisesti ottaen, erinomainen, hyvä, keskinkertainen, heikko. Heikko, vastasin, ja tuijottelin samalla niitä kaavioita ymmärtämättä niistä juuri mitään.

Kun olin valintani tehnyt, täysin mutu-pohjalta kuten hänelle sanoinkin, olikin asia käsitelty villieläinten osalta. Kakkososio tuntui kiinnostavan häntä paljon enemmän: kansalaisuus, ikä, olenko maassa yksin, kauanko olen ollut ja olenko vieraillut luonnonsuojelualueilla. Viimeisimpään sanoin että olen ja kun yritin kuvata paikkaa ja vesiputouksia, hän hoki vain yeah yeah eikä halunnut selvittää mikä se oli. Sitten tuli aika yllättävät kysymykset: paljonko saat palkkaa ja paljonko olet jättänyt Laosiin rahaa. Luonnollisestikaan en näihin vastannut, jälkimmäiseen en olisi edes osannut.

Viimeinen kysymys: mikä on ammattisi. Vastasin aiheesta johtuen että biologi. Mies ei tiennyt mikä se on. Mikä taso, hän kysyi, yliopisto? Ahaa, hyvä.

Gallup oli ohi ja mies kiitteli avusta. Kysyin olisiko jotain verkkosivua, jolta voisin lukea aiheesta lisää (koska olen biologi, mutta jätin sanomatta). Hän haki laukustaan professorinsa yhteystiedot , jotka johtivat osoitteeseen National University of Laos, Faculty of Economics & Business Management.

Koska laitoksen sivut ovat näemmä pelkästään laoksi, jäi minulle toistaiseksi epäselväksi miten tämä teema sopii kyseiseen tiedekuntaan. Toisaalta gallupin jälkimmäinen osio ehkä selventyi tällä tiedolla.

(Kuvan kyltti on vuoden takaiselta reissultamme Phou Khao Kuayn kansallispuistoon, jonka nimeä saatika tuon putouksen nimeä en haastattelutilanteessa millään muistanut.)

Singapore revisited

SG, kuten paikalliset nimen lyhentävät, ei jättänyt kylmäksi tälläkään kertaa. Leijonien kaupunki (sitä malaijin kielinen Singapura tarkoittaa) sykkii suurkaupungin huumaavaa henkeä ja nousee huimasti kohti taivaita.

Paljon vielä rakennetaankin. Viime käynnillämme rakenteilla ollut Marina Bay Sandsin lähes hirviömäinen triptyykkirakennus oli nyt valmis, ja jotenkin sain husbandin erehtymään mukaani sen katolle näköalatasanteelle. Toinen meistä oli elementissään, arvatkaa kumpi.

SG:ssa on houkuttelevan paljon hyviä puolia. Saarivaltio on manner-Aasian eteläisin kärki, vain aste pohjoiseen päiväntasaajasta. Trooppinen sademetsäilmasto ja meri ympärillä. Ideaalista minusta.

Monikulttuurisuus parhaimmillaan. Little Indiaan, Arab Streetille tai Chinatowniin sukeltaessaan voi todella kuvitella olevansa ihan jossain muualla. Ja mielenkiintoisimmat ruokaelämykset löytyvät näiden kortteleiden katukeittiöistä. Myös hintataso tipahtaa kymmenesosaan turistiravintoloista. SG:ssa voi syödä myös edullisesti – ja hyvin.

Laksa. Pitkästä aikaa.

Arab Street oli uusi tuttavuus.

Jalan jalan – kävellen. Tässä kaupungissa on mahdollista kävellä helposti ja turvallisesti jalkakäytäviä pitkin koko päivän, kaupunginosasta toiseen. Kuka haluaa hypätä metroon tai taksiin kun voi kävellä (husbandilla voi olla tästä oma mielipiteensä). No, me kävelimme ja paljon. Ja tietysti vähän shoppailtiinkin.

Upeita museoita, mielenkiintoista kulttuuria. Ja siistiä! Kaakkois-Aasiassa pitkään asuneena nautin siitä, ettei missään ollut roskan roskaa. Ei näin siistiä olekaan varmaan missään muualla.

Ja jos vielä miettii, että terveydenhoito on ihan huippuluokkaa ja asuntojen neliöhinnat tässä kaikkien kalliiksi haukkumassa kaupungissa edullisemmat kuin Helsingissä, niin pistää kyllä miettimään. Paljon. 

Ja olihan siellä taas myös formulat, ehkä näyttävin GP kaikista. Iltakisa, valaistu katurata pilvenpiirtäjien ja SG:n taivaan alla. Sekin on käsittämätöntä, että voidaan keskelle kaupunkia järjestää tällainen tapahtuma yli 260 000 kävijälle ilman mitään merkittäviä liikenne- ja järjestyshäiriöitä. Eikä kukaan valita metelistä, ruokakojuista saa ihan oikeaa ruokaa ja ihmiset juovat alkoholia sivistyneesti (emme nähneet kuin kaksi muuta suomalaista).

Tykkään, tykkään, tykkään!

Laosilkin uranuurtaja

Eilen järjestettiin silkkituotteita myyvän Mulberries-liikkeen laajennuksen avajaiset. Yläkerrassa on jatkossa mahdollisuus tutustua silkinkehräykseen, kudontaan, saippuanvalmistukseen ja perinteiseen aplikointitekniikkaan. Olen silkkitoukkiin ja silkinkudontaan tutustunut jo monasti aiemminkin, mutta silkinvalmistuksen uskomattoman työläiden ja taitoa vaativien vaiheiden näkeminen läheltä kiehtoo aina uudestaan. 

Silkkitoukat lihotusvaiheessa, mulperinlehtiä mutustelemassa.

Hyvinsyöneet toukat kiipeilemässä rotttinkikehikossa, valmiina koteloitumaan.

Ohuenohuen silkkilangan kehruuta.

Silkkikotelot laitetaan kiehuvaan veteen, jolloin lanka alkaa purkautua.

Tilaisuudessa oli paikalla Mulberries´n perustaja, viehättävä rouva Kommaly Chanthavong (ylin kuva). Hän on tehnyt uskomattoman elämäntyön laosilaisen silkinkudonnan parissa ja auttanut perinteen ylläpitoa maassa. Tästä hänelle on myönnettu lukuisia kansainvälisiä tunnustuksia, joista viimeisin on tämänvuotinen Aasian Nobel-palkinnoksi kutsuttu Ramon Magsaysay –palkinto.

Kommaly oli 11-vuotias, kun hänen perheensä kotikylä tuhoutui USA:n pommitettaessa Itä-Laosissa Ho Chi Minhin huoltoreittiä (tästä aiemmassa tekstissä >>> ). Hän käveli kuukauden kunnes saapui Vientianeen mukanaan vain silkinkudontataito, joka hänen suvussaan on kulkenut sukupolvesta toiseen.

Vientianessa hän tapasi paljon kohtalotovereitaan, ihmisiä maaseudulta, jotka olivat menettäneet kaiken omaisuutensa pommituksissa. Vuonna 1976 Kommaly perusti nykyisen myymälän taustalla olevan silkintuotanto-osuuskunnan ja johtaa sitä yhä. Aluksi osuuskunta työllisti 10 henkeä. Tarkoituksena on kouluttaa naisia silkkitoukkien kasvatuksessa, luonnonvärien valmistuksessa ja käytössä ja erilaisissa kudontatekniikoissa.

Kommalyn perustama silkkibisnes työllistää tänä päivänä noin 3000 ihmistä tarjoten monelle perheelle merkittävän toimeentulonlähteen. Mainittakoon myös, että Mulberries-myymälä on osana Fair Trade –verkostoa.

Avajaisjuhlissa nähtiin luonnollisesti myös muotinäytös.

Nälkäiset sielut liikkeellä

Syyskuun puoliväliin osuu buddhalaisessa  kalenterissa paastoaika (lentil). Sen yhteyteen kuuluu seremonia, jossa muistellaan omia esi-isiä ja niin sanottuja eksyneitä sieluja (tai pitäisikö sanoa henkiä?). Tähän aikaan vuodesta sielut vaeltavat maan päällä etsien ruokaa. Nälkäisimpiä ovat eksyneet sielut, jotka ovat jääneet henkien maailmaan eivätkä löydä sieltä pois. Näin voi käydä esimerkiksi sellaiselle, joka kuolee ilman sukulaisia. Seremonian tärkein tavoite onkin auttaa näitä sieluja pääsemään eteenpäin, uuden elämän alkuun.

Nuori munkki koristeli pagodan edustan lipuin. Etualalla buddhalaisuuden värikäs lippu.

Pagodien ja kauppojen edustat ja kadunvarret täyttyivät eilen pienistä banaaninlehdistä tehdystä koreista, jotka sisälsivät kookosmaidossa keitettyä riisiä ja hedelmiä. Nämä almut asetetaan maahan, jotta ne ovat sielujen helposti löydettävissä.

Nälkäisen sielun voi tehdä mieli myös tupakkaa, kuten joku oli huomaavaisesti ajatellut.

Sama seremonia kuuluu myös kiinalaiseen perinteeseen (Mooncake festival). Jos esi-isien sieluja ei tällöin muista rukouksin ja tarjoa niille ruokaa, ne vaeltavat maan päälle kummittelemaan.

Meidän talomme oma spirit house almuineen.

Sesongin hedelmiä

Näin keskellä sadeaikaa on maisema vehreä. Riisipellot häikäisevät vihreydellään, puilla ja pensailla on menossa kasvupyrähdys. Mangopuutkin puskevat uusia vaaleanvihreitä lehtiä, hedelmien osalta on menossa lepovaihe. Banaaneja, papaijaa ja meloneja kypsyy ympäri vuoden. Ylimmän kuvan dragon fruit eli lohikäärmehedelmä on nyt erityisen makea ja mehukas. Se voittaa myös hedelmien kauneuskilpailut uskomattoman hehkuvalla värityksellään. Sehän on kaktushedelmä ja nimensä saanut sen vuoksi, että kypsyessään värinsä vihreästä pinkiksi vaihtavat hedelmät loistavat kaktuksen varressa kuin lohikäärmeen silmät ikään.

Parhaimmillaan ovat myös kirpeänraikkaat passionhedelmät, joista on tullut meidän suosikkejamme mangosesongin ulkopuolella. Osittain myös siksi, että monelle hedelmälle allerginen husband pystyy niitä syömään, kuten lohikäärmehedelmiäkin. Parasta sellaisenaan, mutta passionit ovat erityisen hyviä myös luonnonjugurtin kanssa.

Passion – nimensä veroinen.

Aina oppii uutta kun pitää silmänsä auki. Täällä jo pitkään asunut ystävä esitteli minulle aivan uuden hedelmän. Se on jäänyt torilla huomaamatta todella vaatimattoman ulkonäkönsä vuoksi. Mak kaw (mak-kau) laoksi. Aikani netissä selailtuani sille vihdoin löysin myös nimen englanniksi: hog plum. Kutsun sitä siis karjunluumuksi.

Karjunluumut eivät ulkonäöllään houkuttele.

Hedelmää käytetään ainesosana papaijasalatissa, tuomaan happamuutta. Ja huh millainen onkin maku, niin karvas ja hapan että suu turtuu ja kuivuu samanaikaisesti. Kuin söisi ihan raakaa luumua tai kirsikkaa. Mutta karjunluumu on varsinainen taikahedelmä. En uskonut ennen kuin kokeilin. Sitä syödään pieni siivu, enempää ei voisikaan. Sitten tulee sen taika: päälle juodaan lasi vettä ja ah, vesi ei ole koskaan maistunut yhtä hyvälle ja pehmeälle!

Herkkuvettä.

Tämä on keksitty maaseudulla, missä juomaveden laatu voi olla huono ja maku samoin. Tällä kikalla vesi saadaan maistumaan paremmalta, mutta sen laatua ei valitettavasti paremmaksi. Voisikohan tällä konstilla oppia vihdoin juomaan olutta?

Auringonlaskun aikaan

Erikoista kyllä, Vientiane tuntuu olevan energisimmillään juuri päivän vaihtuessa iltaan. Jos etelänaapurin pääkaupungin Phnom Penhin päivä alkaa kukonlaulun aikaan, verkkainen Vientiane vasta availee oviaan paljon myöhemmin. Moni bisnes käynnistyy vasta yhdeksän, kymmenen maissa. Ja ei ehkä vielä silloinkaan. ”Tule puolen tunnin päästä”, sanottiin minulle hymyillen erään hieromapaikan ovella, kun koputtelin kymmeneltä oveen. Aukioloajan mukaan auki oltiin, mutta koska hieroja ei ollut vielä ehtinyt töihin, ei hierontaa luonnollisestikaan voinut saada. Laot tekevät kaiken omassa tahdissaan.

Keskipäivällä kaupungilla on todella hiljaista, liikkeellä ovat ainoastaan turistit ja lounaalle toimistoistaan valuvat expatit. Iltapäivän ainut elämä tuntuu löytyvät rantapuistosta, jossa menossa on iltatorin pystytys. Jokainen tiski pakataan yöksi metalliseen lukolliseen kärryyn. Nämä säilötään yöksi lähellä oleville tyhjille tonteille. Iltapäivällä alkaa niiden kuljetus mopon perässä puistoon ja kojujen pystytys.

Homma työllistää ihan oman kuljetusporukkansa.

Sama pystytys ja purkaminen joka päivä, seitsemänä päivänä viikossa.

Päivän lyhenemisen huomaa jo täälläkin, aurinko laskee ennen puoli seitsemää. Ilma viilenee hieman, linnut sirkuttavat yöpuissaan, sammakot aloittavat kurnutuskonsertin rantapöpelikössä. Autoliikenne suljetaan rantakadulta ja sen täyttävät iltalenkille saapuvat pariskunnat, sulkapallonpelaajat, lenkkeilijät, rullaluistelijat, koiranulkoiluttajat. Koulupukuiset teinit kerääntyvät kadunvarteen mopoillaan, kavereita tapaamaan ja kuulumisia vaihtamaan. Ja voi sitä selfieiden määrää, kännykät räpsyvät tikkujen päässä ja kikattavat neidot laittavat huulet törölleen ja kaksi sormea pystyyn (Aasiassa ei ilmeisesti voi ottaa valokuvaa ilman että on etu- ja keskisormi pystyssä, jo pienille lapsille tämä valitettavasti opetetaan). Yhden koulutytön käsilaukussa luki BAD GIRL. Iso joukko nuoria hyppi aerobicissa paikallisen telefirman sponsoroimissa paidoissa, selässään teksti LET´S BE PROUD. Tämä kaikki tuntuu aika vieraalle näin buddhalaisessa kulttuurissa ja kommunistisessa valtiossa, mutta ajat muuttuvat.

Ja sitten se rantakadun pääjuttu iltaisin: aerobic. Olen tammikuusta asti - kiitos Kirstin - tätä nyt säännöllisesti harrastanut. En ole koskaan ollut aerobicin enkä muutenkaan ryhmäliikunnan ystävä, mutta tähän lajiin jää koukkuun. Sinne vain joukon jatkoksi, vaikkakin päätä muita pidempänä, ja täysillä mukaan. Jumppia on kaksi, suositumpi ja äänekkäämpi nuorisojumppa sekä tämä minun vaihtoehtoni, sanotaan vaikka mammajumppa. Ihan äänetön ei ole sekään ja vauhtia riittää, energisen ja iloisen ohjaajan johdolla. Nyng, song, cha cha cha. Tunnin hyppimisen, huitomisen, potkimisen, tanssahtelun ja venyttelyn päälle on fiilis aivan mahtava.

Loppuvenyttelyt tunnin rääkin päälle. Lämpötila 30 astetta.

Joku oli ikuistanut Mekongin jumpat myös videolle: http://www.youtube.com/watch?v=S_EcYFd0Xbk

Palvelukseen halutaan: muurahaiskarhu

Vientianen kodista oli pidetty hyvää huolta poissaollessamme ja kaikki petivaatteet, sohvanpäälliset ja verhot oli pesty, parvekkeen bougainvillea kasteltu. Tänään se sai myös uutta ravitsevaa multaa uutta kukintakautta varten. Helppo oli kotiutua takaisin ja vähäiset matkatavarat (laukkuni painoi naurettavat 11 kg ja siitäkin suurin osa oli rasvoja ja shampoita) löysivät nopeasti omat paikkansa pienestä ja kompaktista kämpästämme.

Jo ensimmäisenä yönä huomasimme, että koti ei ollutkaan aivan tyhjä. Muurahaisia alkoi löytyä joka puolelta. Niitä oli lakanoissa, pyyhkeissä, sohvassa. Niitä pieniä vikkeliä, jotka hyökkäävät pienimmänkin ruoamurun kimppuun sankoin joukoin. Ja ne pahukset purevat! Ensimmäisen yön jälkeen olimme aivan syötyjä ja hyökkäykset jatkuvat. Minulla puremista nousee sellainen euron kolikon kokoinen valtava paukama, joka kutisee makeasti. Olenkin julistanut sodan muurahaisia vastaan ja ottanut jo - varsin epäbuddhalaisesti - kaikkein vahvimmat myrkyt käyttöön. Lienee sadeajan ilmiö, että ne hakeutuvat sisälle talon rakenteista. Tänään sumutin kaksi seinää pitkin kulkenutta pitkää vanaa ja satoja muurahaisia ropisi maahan. Niiden erityinen suosikkihomma on lymyillä sohvanpäällisen sisällä ja tunkea sieltä vaatteiden läpi ja purra pakaraan. En laita kuvia.

Vientianessa vaikuttaa kaikki olevan pääosin ennallaan. Yksi tuttu keskustan ravintola oli lopettanut, yksi vanha avannut uusissa tiloissa. Edustamme rantaravintoloissa on täysi kuhina, sillä sadeaika on ollut toistaiseksi varsin niukka ja illat kauniita. Hyvä puoli sateettomuudessa on se, että myös rantakadun aerobic jatkuu. Olen käynyt siellä tunnin rääkissä jo kahdesti, edelleen ainoana falangina. Iltalämpötila on ollut yli 30 astetta ja yhdistettynä huimaan kosteuteen se tuntuu todella paljon kuumemmalta kuin Suomen helteet. Päivän lyhenemisen huomaa täälläkin. Jumpan päätteeksi on taas pimeää, kun kesäkuussa oli vielä seitsemältä täysin valoisaa.

Mikäli sateet alkavat jo hiipua, tulee vuodesta yksi kuivimmista pitkään aikaan. Joenpinta tippuu jo noin 20 senttiä vuorokaudessa ja hiekkasärkkä alkaa pian paljastua. Vuotuisat soutukisat lokakuussa jäävät tätä vauhtia kyllä pitämättä, sillä vettä tuskin riittäisi soutuihin kaupungin edustalla edes tällä hetkellä. Tänä vuonna on tosin ollut sellainen trendi, että kaikki tulee myöhässä. Onkin mahdollista, että sadeaika venyy normaalia pidemmälle.

Juuri nyt noin 30 astetta, aurinko pilkottaa, joen pinta 5,80 metrissä. Muurahaiset toistaiseksi vetäytyneet poteroihinsa.