Toriretkiä ja korttelien koluamista

 

Tashkentin päivitys alkaa olla hyvällä mallilla. Olen seikkaillut itsekseni viimeiset neljä päivää husbandin uppouduttua töihinsä ja pitkiin kokousmaratoneihin. Tässä kaupungissa on aivan omanlaisensa tunnelma ja jollain tavalla myönteinen fiilis. Kaksi suosikkitoriani, Oloy Bozor ja Mirobod Bozor, on molemmat nyt huolella koluttu läpi. Basaareilla ei ole mikään muuttunut, tunnistin jopa tuttuja myyjiä. Basaareilta ostetaan vihannekset, hedelmät, mausteet, kukat ja tuoreet maitotuotteet sekä lihat.

Toriantimia.

Eilen lämpötila nousi 30 asteeseen ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Se ei hidastanut tahtia, yli neljä tuntia tuli taas käveltyä, kuten joka päivä. Kävelyretket venyvät välillä tahtomattakin, sillä suurten katujen ylityspaikat ovat harvassa. Suojateitä tai alikulkuja on paikoin puolen kilometrin välein. Ajonopeudet ovat keskustassa pelottavan suuret ja kaistoja useampi molempiin suuntiin, joten sekaan ei kannata hypätä. Kaikilla suojateillä ei ole valoja ja ylittäminen on aikamoista uhkapeliä. Autot eivät juuri hidasta ennen suojatietä ja kaikki eivät todellakaan pysähdy, vaikka viereisellä kaistalla pysähdyttäisiin. Merkkinä pysähtymisestä on täällä tapana laittaa hätävilkut päälle. Monesti käy kuitenkin niin, että viereistä kaistaa tuleva painaa vain kaasua eikä pysähdy. Sama juttu on valoristeyksissä, autot eivät juuri kunnioita jalankulkijoiden vihreitä valoja, mikäli heillä itsellään myös palaa vihreä.

Jalat ovat jo pari kertaa vieneet Taras Shevcenko kadulle vanhan kotitalomme luo, jossa asuimme pääosan Tashkentin vuodestamme. Talo on saanut uuden peltikaton ja vanhat tiilistä tehdyt savupiippujen reunat on laitettu kuntoon. Ne saivat osumaa viisi vuotta sitten öisessä maanjäristyksessä, joka ravisteli taloa oikein kunnolla.

Kaunis 100-vuotias vanha kotitalomme, josta on paljon hyviä muistoja. Alakertaan on tulossa ravintola.

Kävin tietysti myös katsastamassa ensimmäisen majapaikkamme, pienen Marakand Palace hotellin. Sekin oli ennallaan, mutta kortteli alkaa olla puristuksissa. Alue on vanhaa Tashkentia, ja yksi harvoista kortteleista, jotka selvisivät vuoden 1966 tuhoisasta maanjäristyksestä. Korkeita rakennuksia nousee alueen molemmista reunoista syöden yksi toisensa jälkeen vanhoja matalia kivitaloja puutarhoineen. Omasta mielestäni alue on Tashkentin viehättävimpiä osia, mutta sen tulevaisuus näyttää huolestuttavalle.

Vanhaa Tashkentia, joka on jäämässä tornitalojen jalkoihin.

Vuoden 1966 maanjäristyksen muistomerkillä piti myös käydä uudelleen.

Vaikka kokkaamaan en tällä reissulla itse pääsekään, olen tarkistanut Korzinka-supermarkettien valikoimia. Hinnat ovat jonkin verran nousseet viiden vuoden takaisesta, mutta edullista kaikki on yhä silti Suomen hintoihin verrattuna. Hyllyiltä löytyy yhä myös suomalainen Oltermanni-juusto, Viola-sulatejuusto, Valion voi ja Fazerin suklaa.

Hintavertailua: Oltermanni vähän yli viisi euroa ja Viola-paketti kaksi euroa.

Joka korttelissa on myös yhä perinteiset somsa-piiraita myyvät kioskit. Somsat ovat erityisen suosittuja lounasaikaan ja kiskoille kertyy jonoa. Hain husbandille somsat lounaaksi ja kuulin itseni sanovat: ”Dva somsa mjaza i adin somsa kartoshka, pazalusta”. Jostain ne sanat tulivat, varmaan väärässä järjestyksessä, mutta sain haluamani eli kaksi lihatäytteistä somsaa ja yhden perunalla. Mehevät juuri paistetut somsat maksoivat 5000 somia eli 35 senttiä kappale.

Olin säätiedotuksesta nähnyt, että torstaina hurja helle hieman helpottaa. Siksi päätin jättää Chorsu-basaarin reissun tälle päivälle. Itä-Helsingin tyttö otti jälleen Tashkentin metron haltuunsa palautettuaan hetkisen mieleen metrokarttaa ja risteysasemia. Metrolipun hinta on nykyään 2000 somia eli 15 senttiä. Näytin kassalle luukun takaa, että haluan kaksi lippua. Odotin saavani kaksi sinistä muovipolettia, joista käytän toisen paluumatkalla. Yllätyksekseni kassaneiti ojensikin minulle kaksi paperikuittia, joissa oli qr-koodi. Sitä vilauttamalla aukesi portti ja hetken kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja kylttejä tavattuani valitsin laiturin, jolta pääsi punaisella metrolinjalla seuraavalle risteyasemalle eli Paxtakorille. Siellä vaihdoin siniselle linjalle, jolloin aseman nimikin vaihtui Alisher Navoyksi. Sininen linja vei Chorsuun.

Salakuvat metrosta ja Alisher Navoy -asemalta.

Uusi poletin korvannut metrolippu. Käännös uzbekista: Huomio! Kertalippu on voimassa vain yhdelle matkalle tällä asemalla!

Kun nousin asemalta ylös maanpinnalle alkoi sydän tykyttää. Chorsu! Basaarien basaari. Yksi muinaisen silkkitien kauppapaikoista. Vaelsin ihmisjoukossa tavaranpaljoudessa ja kipusin sinisen kupolin juurelta lähteviä portaita pitkä huivi hulmuten kuin Joanna Lumley ikään. ”Dollare, dollare”, huusivat miehet portaiden juurella. Epävirallinen rahanvaihto näyttää yhä toimivan. ”Shakira!”, huusi joku ja viittoili minulle. ”Shakira come over here”. Mausteita myyvä mies sai huomioni, mutta tervehdin vain häntä naurahtaen.

Chorsun sinisen kupolin alla on ruokatori ja sen ympärille levittäytyy myyntikojujen labyrintti. Kuvia en huumassani malttanut ottaa enempää.

Kun olin päässyt läpi mausteiden, vihannesten, hedelmien, leipien, korien, mattojen, kenkien ja kaiken muun mahdollisen, saavuin vaatemyyjien luo. Perinteinen ikat-tekniikalla kudottua ja värjättyä kirjavaa kangas oli esillä silkkisenä, pellavaisena ja puuvillaisena ja lukuisissa väreissä. Huiveja, takkeja, housuja, jakkuja, laukkuja, mitä vain. Sydän pampatti onnesta ikat-meressä luoviessa. Vaatetankoja silmäillessäni miesmyyjä tuli luokseni ja yllätyksekseni puhui englantia. Hän kysyi mistä olen, Englannistako? Sanoin, että Suomesta. ”Ahaa, Finlandia”, hän vastasi hieman empien, mutta totesi, että Euroopasta. ”How old are you?”, hän paukautti yllättäen perään. Olin hieman hämilläni ja vastasin, että arvaa. Hän katsoi päästä varpaisiin kovasti miettien ja sitten totesi: ”Forty… fortyfive”. Vastasin, että kiitos kovasti, mutta 55 on ikäni. Hän nosteli vähän kulmiaan ja sanoi olevansa itse 40-vuotias. Sitten hän hymyili ja nyökkäili, että te eurooppalaiset naiset pysytte noin pieninä, ”you still very small”. Enhän tämän jälkeen voinut tietenkään olla häneltä asua ostamatta. Kun toinen myyjä vielä huusi perääni dievushka (neiti, nuori nainen), oli päiväni todella pelastettu.

Yksi asia huolestutti alkuviikosta. Tashkent nimittäin on ollut listallani kissakaupunki numero kolme, Istanbulin ja Stone Townin jälkeen. Olin tottunut siihen, että lähes jokaisella kävelyllä kohtasin kissoja, jotka ottivat hyvin kontaktia ja vastailivat tervehdyksiini. Neljä ensimmäistä päivää meni ilman, että näin yhtään kissaa. Eilen Oloy bozorin edustalla vihdoin mustavalkoinen kolli päivysti sisäänkäynnin portailla. Sitten tapasin kävelylläni kaksi lisää ja tänään Chorsussa kaksi. Kissasaldo siis nyt viisi. Ja Oloyn kollin tapasin tänään uudestaan. Hän maukaisi, nousi venytellen päiväuniltaan ja tuli jalkoihin kiehnäämään.

Oloyn virallinen vahtiherra.

 

Tashkent, iloinen jälleennäkeminen!

 

Kun husband pari kuukautta sitten ehdotti, että lähtisin mukaan viikon työmatkalle Uzbekistaniin, olin kahden vaiheilla. Nyt kolme päivää täällä oltuani ihmettelen mitä oikein mietin. Olenpa iloinen päätöksestä lähteä, Tashkentiin on ollut ikävä. Melko lailla tasan viisi vuotta sitten täältä lähdimme, vietettyämme Uzbekistanissa melkein vuoden, antoisan sellaisen. Siitä tuntuu nyt olevan pitkä aika, kuten kaikesta ajalta ”ennen kulkutautia”. Ja toisaalta täällä katuja kävellessä tuntuu, että melkein voisin kuvitella jatkavani elämää täällä siitä mihin se viisi vuotta sitten jäi.

Katuja todella on jo kolmessa päivässä ehtinyt taas kävellä, suorastaan ahnehtia. Tashkent on kävelijän unelmakaupunki, eikä vähiten niiden upeiden puistojen vuoksi, joita aiemmin jaksoin hehkuttaa. Tänne tulo palautti samalla värit elämään. Tashkentissa on jo täysi kesä! Ensimmäisenä päivänä ihan sokaistuin kaikesta vihreydestä ja vehreydestä ja tietysti suloisesta lämmöstä. Päivälämpö nousee jo lähelle 30 astetta ja tämä onkin ihan parhainta aikaa vuodesta täällä. Pian lukemat ovat 40 astetta ja ylikin, joka on jopa minullekin liikaa.

Täälläkin on ollut tänä vuonna takkuinen kevät, joka alkoi hieman myöhässä. Viimeiset magnoliat vielä tiputtelevat Amir Timurin puistossa vaaleanpunaisia terälehtiään, tulppaanit ovat jo kukkineet. Hevoskastanjan ja sireenin kukinta on käynnissä, varjoisassa jokisuistossa kukki vielä tuomi. Puistojen orvokit ovat kukassa koko talven ja nyt on samettiruusujen istutusaika. Viisi vuotta sitten ne oli jo huhtikuun alussa saatu maahan. Mansikoiden sesonki on parhaimmillaan ja ensimmäiset raparperitkin ovat toreilla myynnissä. Uusia perunoita en vielä huomannut tänään torilla käydessäni, mutta niitäkin jo varmasti on.

Vanhat kotikulmat on ehditty koluta ydinkeskustan kortteleiden ohella. Kotitalomme Taras Shevchenko kadulla oli yhä pystyssä, mutta sisäpiha oli lukollisen valurautaportin takana. Kutsuin portinraosta kissaystäviäni, mutta pihassa oli hiirenhiljaista.

Viidessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon ja muutoksia näkyy katukuvassakin. Moni tuttu kahvila on lopettanut, muun muassa suosikkakahvilani Book Cafe ja yksi kokonainen kahvilaketju. Tilalle on auennut uusia. Ravintoloita on tullut paljon lisää ja kuten kaikkialla, burgerit ja pizzat valtaavat täälläkin alaa. Silmiinpistävää on kylttien muuttuminen lähes pelkästään uzbekiksi, jota kirjoitetaan latinalaisin aakkosin. Kyrillisiäkin kirjaimia näkyy ja venäjä tuntuu olevan yhä se virallinen vieras kieli. Mutta englanninkielen osaaminen on selvästi yleisempää kuin aiemmin, varsinkin nuorten keskuudessa. Sattuneesta syystä en ole enää kovin motivoitunut käyttämään muutamia venäjän sanojani, vaan olen vastannut takaisin englanniksi. Yllätyksekseni kaupoissa ja ravintoloissa saa palvelua englanniksi, mikä ei ollut lainkaan itsestään selvää edellisellä reissullamme. Myös pankkikortti käy kaikkialla maksuvälineenä.

Suurin muutos on nähtävissä kaupungin siluetissa. Kulmahuoneestamme aukeaa hieno panorama yli Tashkentin. Sinne tänne on noussut korkeita rakennuksia, pilvenpiirtäjiäkin. Vanhoja keskustan virastorakennuksia puretaan ja uusia torneja nousee niiden paikoille. Eipä tätä 17-kerroksista hotelliammekaan ollut vielä viimeksi täällä ollessamme. Paikoin on noussut ihan uusia kaupunginosia. Etelässä on rivistö nostokurkia täysin uudella asuinalueella, jonne metrolinjaakin on jatkettu. Kaduntasolla uutta ovat tuliterät sähköbussit ja tietenkin skuutit. Mutta jos jossain kaupungissa niissä on jotain järkeä niin täällä, kilometrien mittaisilla suorilla kävelyteillä, joilla nykyään kulkee myös pyöräkaista.

Tashkentin tunnelma on yhä tallella ja kaupunki yhtä viehättävä kuin muistin. Jos tänne olisi suorat lennot Suomesta (joita ei ihan näkösälläkään ole) niin sanoisin, että lähtekää ihmiset kaupunkilomalle Tashkentiin. Vetää vertoja mille tahansa Euroopan suurkaupungille ripauksella eksotiikkaa, kulttuuria, historiaa ja makuelämyksiä. Ja jos aikaa on enemmän kuin viikonloppu, matka jatkuisi Samarkandiin, Buharaan ja Hivaan, silkkitien satumaisiin kaupunkeihin. Niihin emme ehdi tällä reissulla, mutta upeat muistot viiden vuoden takaa ovat vahvasti mielessä.

Nyt vielä muutama päivä aikaa päivittää Tashkent ja nauttia sen alkukesästä. Kuvaterveiset välittäköön tunnelman. Lisää kuulumisia tulossa viikon varrella.

Puistojen vehreyttä ja viimeiset magnoliat.

Mellan hägg och syren.

Puistoihin ja kukkaistutuksiin panostetaan. Kymmeniä ihmisiä istutustöissä.

Keskustan maamerkit Amir Timur ja Hotel Uzbekistan, joka hätkähdyttää yhä.

Lucy in the sky with diamonds

Naistenpäivänä minulla on kunnia esitellä Etiopian kansallisaarre ja meidän kaikkien esiäitimme Dinknesh (ድንቅ ነሽ), joka myös Lucyna tunnetaan. Hänen kohtaamisensa on eräänlainen sukututkijan ultimatum.

Amharaksi dink´inesh tarkoittaa kirjaimellisesti ”upea olet”. Näin varmasti ajatteli tutkimusryhmä Etiopian Afarin alueella Hadarissa vuonna 1974 ymmärtäessään, millaisen löydön äärellä oli. Yli kolme miljoonaa vuotta sitten Afrikassa elänyt Australopithecus afarensis on varhainen ihmisen sukulaislaji, joka kuoli sukupuuttoon. Dinkneshin luurangosta löytyi noin 40 prosenttia (useita satoja luunkappaleita). Pienen kokonsa ja lantioluidensa perusteella pystyttiin päättelemään, että kyseessä oli hieman yli metrin pituinen nainen. Hän oli nuori mutta jo aikuinen, sillä viisaudenhampaat olivat kehittyneet, mutta eivät kuluneet. A. afarensis on kävellyt ihmisen tavoin kahdella jalalla pystyasennossa, mutta kiipeili myös puissa. Dinkneshin luumurtumia myöhemmin kerroskuvauksella tutkimalla on osoitettu, että hänen kuolinsyynsä oli todennäköisesti puusta maahan putoaminen, kädet edellä.

Maailmalla Dinknesh tunnetaan nimellä Lucy. Nimi juontaa Beatlesin kappaleeseen "Lucy in the Sky with Diamonds", jota tutkimusryhmä tarinan mukaan soitti kerta toisensa jälkeen Lucyn löytöpaikalla kaivaustöiden lomassa. Itselläni tietyt kappaleet yhdistyvät aina tiettyihin paikkoihin ja asioihin, nyt siis Lucya ajatellessa soi Beatles. Kappaleesta teki mielestäni erinomaisen version myös Elton John.

Lucy täydennettynä puuttuvin paloin.

Dinknesh, tai Lucy, asustaa Addis Abebassa Etiopian kansallismuseossa. Sinne menin ensisijaisesti Lucyn perässä, mutta oli siellä paljon muutakin nähtävää ja opittavaa. Museo on suosittu koululaisten vierailupaikkana ja nytkin sinne saapui koululuokkia sankoin joukoin. Minä taisin olla heistä kiinnostavampi kohde kuin ruukunpalaset ja luurangot. Sain lukuisia tervehdyksiä ja yksi nuorukainen jopa lähestyi valkoista tätiä suu korvissa ja käsi ojossa. Siinä sitten käteltiin hänen kanssaan ja sanottiin ”nice to meet you”.

Etiopian kansallismuseo sijaitsee korkealla kukkulalla Addiksen pohjoisosassa.

Keisari Haile Selassien muotokuva ja valtaistuin. Tuntemattoman taiteilijan työ Selassien seremoniasta.

Pääsin kuin pääsinkin Addikseen hotellin muurien ulkopuolelle. Sain vinkin luotettavasta kuljettajasta nimeltään Wehib, joka pyörittikin minua kaupungilla kokonaiset neljä tuntia. Vaatetoreille ei jalkauduttu vaikka mieli tekikin, mutta nyt hahmotan kaupungin ihan uudella tavalla. Väkiluku on virallisesti noin kuusi miljoonaa, Wehibin mukaan jopa 10 miljoonaa. Väkeä saapuu lisää kaiken aikaa, varsinkin maan pohjoisosista, missä on poikkeustilanne ja lähes sotatila. Väenpaljous näkyy katukuvassa, ihmisiä on joka puolella. Kerjäläisiä on paljon, he koputtelevat autojen ikkunoihin ruuhkassa ja pyytävät rahaa ja ruokaa. Ei tällaista ollut ennen, sanoi Wehib. Addis on muuttunut paljon ihan viime vuosina. Auton oviakaan ei enää voi jättää lukitsematta asioilla käydessään kuten aiemmin, hän sanoi ja kertoi, kuinka hän oli käynyt nostamassa pankista rahaa, laittanut ne auton hanskalokeroon ja pikaisesti hakenut vesipullon viereisestä kaupasta. Sillä välin rahat olivat hanskalokerosta kadonneet. Tällaista ei kuulemma olisi koskaan aiemmin tapahtunut.

Minä tutustuin kuhisevaan miljoonakaupunkiin siis turvallisesti auton takapenkiltä käsin ja yritin tallentaa näkymät verkkokalvoilleni. Videokamera olisi ollut paikallaan. Muutamassa putiikissa matkalla pysähdyttiin, mutta iso osa ajasta seistiin ruuhkassa liikenteen seassa. Nyt kuitenkin tiedän, mihin ensi kerralla suuntaan.

Tämä seikkailu oli nyt tässä. Huomenna kotona. Addis Abeba kiittää seurasta ja kuittaa.

Ciao, Hawassa…

 

On aika tiivistää kolme viikkoamme Hawassassa. Paljon on tullut tarinaa, paljon myös jäänyt kertomatta. Mikä upea kokemus tämä onkaan ollut! Ja miten positiivisesti on Hawassa yllättänyt, ei vähiten upean luontonsa vuoksi. Kolme viikkoa on todella lyhyt aika päästä mihinkään sisälle, mutta kyllä tänne on aika hyvin jo solahtanut joukkoon. Kadulla tunnistetaan, samoin keskustan kaupoissa ja kahviloissa. Ystävällisyydestä huolimatta täällä pidetään sellaista sopivaa etäisyyttä. Kukaan ei ole esimerkiksi udellut ikää, ammattia tai lasten lukumäärää. Se on aika poikkeuksellista. Sister on saanut melko rauhassa tutustua kaupunkiin ja tuntea silti olonsa turvalliseksi.

Eihän tämä mikään paratiisi ole tietenkään. Ei myöskään mikään rento lomakohde, jota voisi suositella. Valppaana saa olla kaiken aikaa. Keskimäärin monella näyttää menevän ihan hyvin, mutta vähän tarkempi ympäristön tarkkailu herättää ristiriitaisia tunteita. Muodikkaasti pukeutuneet ja kännyköihinsä lirkuttelevat opiskelijatytöt ovat räikeä kontrasti vieressä laahustaville vauvaa kainalossaan retuuttaville ikätovereilleen, jotka viettävät yönsä katujen reunoilla vilttiin kääriytyneinä. Yhtä lailla toisesta maailmasta näytti olevan eilen koulun pihasta purkautuva iloinen lapsijoukko silitetyissä violeteissa koulupaidoissaan verrattuna vieressä käsi ojossa juokseviin resuisiin kerjäläislapsiin, joiden paikka olisi myös koulussa eikä kadulla. Kerjäläisiä, varsinkin nuoria äitejä pienten lasten kanssa, on paljon. Tämä johtuu pitkälti epävakaasta tilanteesta maan muissa osissa. Ihmisiä hakeutuu sinne, missä on turvallista ja missä on ruokaa. Kyse on hengissä selviämisestä. Kerjäläiset ovat tulleet muualta ja kerjäävät myös paikallisilta, eivät tosin yhtä äänekkäästi kuin minulta. Paikalliset toisinaan myös komentavat kerjäläisiä pois kimpustani heitä melko napakasti ojentaen, selvästi häveten. Mutta ongelmaa ei ratkaista silmiä ummistamalla, paljon olisi tehtävää.  

Näiden asioiden äärellä taas moni muu tuntuu aika turhanpäiväiseltä. Sanonpa taas kerran myös sen, että hyvää tekisi monelle olla edes kerran itse se eri näköinen ja värinen kuin muut ympärillä, se pistää todellakin miettimään. Varsinkin sitä, miten siihen joukosta poikkeavaan suhtaudutaan. Väitän, että täällä suhtautuminen on sivistyneempää kuin paikoin kotimaassa.

Pää on tuulettunut monessakin mielessä. Pitkästä aikaa muistan taas, miksi tällainen elämä aikoinaan yhdessä valittiin. Alkoi jo tuntua, ettei siihen ehkä enää palata. Ensin sen keskeytti pandemia, sitten oma sairastuminen, vakava vaan ei hengenvaarallinen. Jälkimmäinen on pitänyt nyt pari vuotta otteessaan niin vahvasti, että lähtö tänne pelotti enemmän kuin mikään lähtö koskaan aiemmin. Pelko piti käydä läpi ja olen ylpeä siitä, etten luovuttanut. On ihanaa tuntea taas rohkeutta, uteliaisuutta ja voimaa siitä, että repäisi itsensä ulos turvallisesta tutusta. Tunnen suurta kiitollisuutta mahdollisuudesta kokea näin paljon uutta. Omat voimat ovat palaamassa.

Kiitokset kaikille teille mukana eläneille ja tarinoita seuraaville. Meidän matkamme jatkuu huomenna täältä apinoiden ja marabuiden keskeltä kohti pääkaupunkia Addis Abebaa. Sinne yritän tehdä vielä tutustumiskierroksen ennen paluuta kotiin. Kevääseen, niin toivon.

Lopuksi muutama sana musiikista, joka soi täällä aamusta yöhön. Perinteinen rauhallinen instrumentaalimusiikki kuuluu ulkoa heti auringon noustessa, kilpaa linnunlaulun kanssa. Iltapäivästä musiikki vaihtuu paikalliseen poppiin, joka on ainakin omaan korvaani varsin miellyttävä sekoitus eteläisemmän Afrikan mehukasta kitaraa ja tarttuvaa rytmiä ripauksella orientaalisaundia ja hieman beduiinimusiikkiakin. Volyymi nousee hotellimme takana olevissa loungebaareissa illalla ja meno jatkuu joka ilta yli puolen yön. Musiikki ei ole yleensä liian kovalla, siihen on ollut helppo nukahtaa. Baarit olemme itse jättäneet väliin, sillä aamuisin on ollut aikainen herätys.

Länsimaista musiikkia ei juuri soiteta, poikkeuksena yksi artisti: itseoikeutetusti Bob Marley. Etiopian entinen hallitsija, keisari Haile Selassie, on keskeinen osa rastafari-uskontoa. Hän vieraili Jamaikalla vuonna 1966 ja sai messiaan vastaanoton. Häntä pidetään yhä rastafarien keskuudessa kaikkien mustien johtajana. Bob Marleyn kappaleet "Iron Lion Zion" ja "Selassie is the Chapel" kertovat Selassiesta. Marley, vaikkakin jamaikalainen, sanoi pitävänsä Etiopiaa henkisenä kotinaan ja hänen kerrottiin kääntyneen Etiopian ortodoksiksi.

Kappaleessa Iron Lion Zion "rauta" viittaa vahvuuteen, "leijona" on itse Haile Selassie (Juudan leijona, rastafarien elävä jumala) ja "Sion" luvattu maa, Etiopia. Tämä aika lailla oikaistuna. Reggae siis soi täällä harva se päivä ja ainakin tämä kappale tuo minut jatkossa aina takaisin Hawassa-järven rannoille.

 

Yeah, I′m on the rock
And then I check a stock
I have to run like a fugitive
To save the life I live

 

I'm gonna be Iron, like a Lion, in Zion
I′m gonna be Iron, like a Lion, in Zion
Iron Lion Zion (lion)

 

I'm on the run
But I ain't got no gun
See they want to be the star
So they fighting tribal war

 

And they saying Iron, like a Lion, in Zion
Iron, like a Lion, in Zion
Iron Lion Zion (lion)

 

I′m on the rock
(Running and you running)
′Til I'm up I take a stock
(Running like a fugitive)
I had to run like a fugitive
Just to, just to save the life I live

 I′m gonna be Iron, like a Lion, in Zion
Iron Lion Zion

 

Kahvin alkukodissa

Montakohan kahvilaa mahtui taas kävelyreittini varrelle tänään? Kymmeniä. Niitä on yksi toisensa jälkeen ja ne oikeastaan ulottuvat ihan kadulle asti, ilman seiniä. Kutsuja kahville huudellaan sisäpuolelta ja ihana kahvintuoksu leijuu kaikkialla. Tuoksukakofoniassa yhdistyvät paahtuvien kahvipapujen makeus ja pannussa porisevan kahvin vahva aromi. Päälle sekoittuu suitsukkeen käry ja aavistus tuoretta heinää. Kaikki kuuluvat asiaan ja niistä kohta lisää.

Kahvikasvi (Coffea arabica) on alkujaan peräisin Lounais-Etiopiasta, Kaffan maakunnasta. Sana kahvi (coffee, café, kahawa, kaffe) ja sen kaikki johdannaiset ovat siis saaneet nimensä Kaffan mukaan. Amharaksi kahvia kutsutaankin kaffaksi. Kahvinviljelyllä on alueella pitkä perinne, mutta tarkkaa tietoa kahvin juomisen aloittamisesta ei ole. Etiopiasta kahvia ruvettiin viemään Jemeniin ilmeisesti jo 600-luvulla. Sieltä kahvinjuonti levisi Istanbuliin, Kairoon ja Damaskukseen ja vasta myöhemmin Etelä-Eurooppaan, 1600-luvulla.

Nykyään Etiopia on maailman viidenneksi suurin kahvintuottaja. Maan vientituloista kahvin osuus on yli kolmannes ja kahvintuotanto työllistää noin 15 miljoonaa henkeä. Pienviljelijöitä on yli neljä miljoonaa ja lähes kaikki työt, viljely ja kuivaus, tehdään edelleen käsin.

Etiopialaiset kahvipavut markkinoidaan niiden alueellisella nimellä ja eri lajikkeet ovat Etiopian omistamia tavaramerkkinimiä. Täällä Sidaman maakunnassa on myös pitkät kahvinviljelyperinteet ja alueen kahvia pidetään yhtenä korkealaatuisimmista. Viljelmät ovat 1500–2200 metrin korkeudessa, joka merkitsee sitä, että kahvi kasvaa melko hitaasti ja ehtii siksi imeä ravinteita ja kehittää voimakkaita aromeja.  

Kahviviljelmille emme tällä kertaa pääse käymään, mutta paikallinen tapa nauttia kahvia on tullut sitäkin tutummaksi. Koska kahvi on olennainen osa etiopialaista kulttuuria, kahvihetki on aina merkittävä tapahtuma. Etiopialainen perinteinen kahviseremonia on monivaiheinen prosessi, joka symboloi ystävyyttä, kunnioitusta ja vieraanvaraisuutta. Seremoniaan kuuluvat kaikki vaiheet kahvipapujen paahtamisesta kahvin keittoon, tarjoiluun ja nauttimiseen yhdessä.

Kaikissa hotelleissa ja ravintoloissa on oma pieni nurkkansa, jossa kahvia valmistetaan perinteisen seremonian tavoin. Tätä kahvia ei kutsuta kaffaksi vaan bunaksi. Keittopisteen ja myös tarjoilualueen maa tai lattia on koristeltu tuorein leikatuin heinin, joskus myös kukkasin. Nämä yhdistävät kahvinjuontikokemuksen luontoon. Bunan keittäjä ja tarjoilija on aina pukeutunut kauniiseen perinteiseen leninkiin.

Bunat hotellillamme. Usein myös nopeampi ja luotettavampi vaihtoehto kuin "machine kaffa".

Paahdetut ja jauhetut kahvipavut keitetään pitkänokkaisessa jebena-kannussa, joka asetetaan suoraan kuumille hiilille. Kun kahvi kiehuu jebenan nokan läpi, se on valmista tarjoiltavaksi. Jebenasta kahvia kaadetaan korkealta kahvattomiin kuppeihin katkeamatta, pientä pyöröliikettä tehden, kunnes jokainen kuppi on täynnä.

Tarjoiluun kuuluu kahvin lisäksi olennaisena myös kaksi muuta asiaa. Toinen niistä on pöytään tuotava suitsukeastia, jonka savupilvi ja tuoksu muodostavat eräänlaisen kahviseuruetta yhdistävän tilan. Suitsukkeiden poltolla on alun perin karkotettu pahoja henkiä, mutta nykyään suitsuketta käytetään pääasiassa tunnelman luomiseksi ja kahvin aromin korostamiseksi. Hiilten päällä käryävät suitsukekokkareet ovat jähmettynyttä Boswellia-suvun suitsukepuista saatavaa hartsia (aromaattista pihkaa). Siitä käytetään myös nimeä frankinsensi.

Frankinsensi on aromaattista pihkaa, jota saadaan olibaanien eli Boswellia-suvun puista. Olibaanihartsia käytetään myös hajuvesissä ja lääkeaineena.

Bunan tarjoilu ei ole aivan täydellistä ilman tassin reunalle aseteltua yrtin oksaa. Sillä kahvia sekoitetaan ja samalla se luovuttaa öljyä ja aromeja kahviin. Tämä yrtti on nimeltään välimerenruuta (Ruta chalepensis). Egyptistä kotoisin olevaa monivuotista Rutaceae-heimon kukkivaa kasvia viljellään kaikkialla Etiopiassa. Kasvin siemeniä käytetään pataruokien (wot) maustamiseen. Amharaksi kasvin nimi on tena adam, (”Adamin terveys”), joka viittaa sen lääkinnällisiin ominaisuuksiin. Sitä on käytetty perinteisesti esimerkiksi kuumeen ja tulehdusten hoitoon. Sen sisältämällä chalepensiinillä on osoitettu olevan antibakteerinen vaikutus jopa eräitä antibioottiresistenttejä streptokokkibakteereja vastaan.

Tena adam, jota täytyy jostain löytää ruukkuun kasvamaan.

Me olemme saaneet nauttia bunaa lähes päivittäin, mutta yksi kupillinen kerrallaan on riittänyt hyvin. Perinteisessä seremoniassa kahvia nautitaan kolme kupillista peräjälkeen. Ensimmäinen kupillinen kahvia on nimeltään abol, toinen hulatona ja kolmas bereka (”siunattu”).

 

Etiopialaisesta keittiöstä

Lupasin aiemmin paljastaa etiopialaisen keittiön saloja. Ehkei se kaikille niin tuntematon ole, mutta itselleni pitkälti on ollut, tähän asti. Vain muutaman kerran olen aiemmin etiopialaista ruokaa syönyt, mutta annosten nimet ovat jääneet mysteereiksi tai unohtuneet. Parhaat annokset olen tätä ennen nauttinut Addiksen kentän business loungessa kotimatkalla Sambiasta.

Keräsin etukäteen tiiviin yli 10-sivuisen ruokasanaston, englanniksi ja amharaksi, ja tulostin paperille pieneksi vihkoseksi. Siitä onkin ollut jonkin verran apua annoksia valitessa, varsinkin alkuun pääsemisessä. Annosten nimet eivät auenneet yhtään ja ruokalista on viereisessä rantaravintolassa ainoastaan amharaksi.

Etiopia on suuri maa ja ruokakulttuuri vaihtelee alueittain. Täällä etelässä Sidamassa olemme päässeet maistelemaan alueen paikallisia ruokia. Raaka-aineita ovat pääasiassa liha (siga): naudanliha (bure), lampaanliha (bege), vuohenliha (figel), kala (asa) ja kasvikset sekä tietysti injeraleipä. Kana (doro) on melko harvinaista ja kallista, possua täällä ei syödä lainkaan (se on kielletty Etiopian ortodokseilta ja luonnollisesti muslimeilta).

Kansallisruokaa doro wot (kanapata) en ole nähnyt tarjolla vielä missään. Ilmeisesti sitä tarjoillaan yleensä vain juhlatilaisuuksissa tai perinteisissä turisteille suunnatuissa ravintoloissa.

Päähavainto on, että täällä rakastetaan naudanlihaa. Paikallisten ravintoloiden kyltit kertovat tarjolla olevan ruokalajin. Yleisiä näyttävät olevan kitfo (mausteinen raaka tai kevyesti kypsennetty jauhettu liha) ja goreng goreng (raakoina suikaleina tarjottava liha).  Siga tibs, paistettua lihaa (yleisnimi ”tibs”, tarkoittaa suikaloitua ja paistettua), tuodaan pöytään korkeassa keraamisessa astiassa, jonka alaosassa on tulipesä. Päällisosa on syvä kulho, jossa suikaloidut lihat ja paprika tirisevät. Astia tuodaan keskelle pöytää ja seurue noukkii sieltä lihapalat sormin. Annosten syöminen sormin on tavallista ja siihen käytetään ainoastaan oikeaa kättä. Yksi lihakulhollinen ei tunnu riittävän mihinkään, vaan niitä tilataan lisää sitä mukaa kun edellinen tyhjenee. Husbandin kenttäreissuilla ei kuulemma lounaaksikaan tarjota mitään muuta kuin tätä. Hän onkin jo sanonut kollegoilleen paastoavansa, englanniksi fasting. 

Siga tibs. Kuva napattu netistä, sillä en kehdannut naapuripöydästä ottaa kuvaa.

Paastoaminen (amharaksi yetsom) on ollut myös minun pelastukseni. Etiopian kristityt paastoavat ainakin 40 päivää vuodessa, muun muassa aina keskiviikkoisin ja perjantaisin. Paastopäivinä ei syödä lainkaan lihaa. Siksi täällä on myös varsin monipuolinen kasvisruokakulttuuri. Tosin kasvisannoksia koko laajuudessaan on tarjolla yleensä vain virallisina paastopäivinä.

Etiopialaisen keittiön yksi erityispiirre, joka taas itselleni sopii erinomaisesti, on runsas maustaminen ja varsin reipas chilin käyttö. Olen jo saanut annoksia, joiden kanssa on tehnyt melkein tiukkaa, vaikka melkoisen tulista ruokaa olen tottunut syömään. ”Etiopian chili” on vihreä chili, joka muistuttaa jalapenoa. Myös punaisia chilejä käytetään, mutta vihreä on yleisempi. Sitä lisätään tuoreina viipaleina melkein kaikkiin annoksiin, jopa hampurilaisen väliin.

Ruoka-annosten kanssa tarjottava injeralepä on varmasti etiopialaisen keittiön kaikkein tunnetuin ainesosa. Injera paistetaan suurella valurautapannulla ja se näyttää harmahtavalta letulta pienine ilmakuplineen. Hapatettu taikina valmistetaan teffjauhoista. Teff (Eragrostis tef) on Etiopiasta kotoisin oleva hirssin sukuinen viljakasvi, joka kestää karujakin olosuhteita vahvan juuristonsa vuoksi. Sitä on käytetty alueella tuhansia vuosia. Teff on luonnostaan gluteeniton ja ravintoarvoltaan erinomainen sisältäen runsaasti tärkeitä aminohappoja, kalsiumia sekä rautaa. Lisäksi se on erittäin kuitupitoinen muihin viljoihin verrattuna. Injeran maku on mieto, aavistuksen hapan. Koostumus muistuttaa enemmän lettua kuin leipää.

Injera tarjoillaan yleensä suurelta lautaselta ja ruoka-annokset asetellaan suoraan sen päälle. Idea on, että ruokailija repii irti palan injeraa (aina oikealla kädellään), kauhoo osan annoksesta ja laittaa sen sitten suuhunsa. Annokset jaetaan yleensä koko seurueen kesken. Injeran repiminen ja suikaleella ruuan kauhominen vaatii harjoittelua ja sorminäppäryyttä. Voin kertoa, että kyseessä ei ole husbandin laji.

Injeraa syödään yleensä wot-nimisten muhennoksen tai patojen kanssa. Key wot (key = punainen) saa värinsä herkullisesta ja aromikkaasta berbere-kastikkeesta. Berbere on mausteseos, jonka ainesosia ovat punainen chili, korianteri, valkosipuli, inkivääri sekä vähemmän kansainvälisesti tunnetut mausteet kuten etiopialaisen basilikan siemenet (besobela), korarima (inkiväärin sukuinen ”musta kardemumma”), ruuta-yrtti, ajwain (intiankumina), radhuni, nigella (”musta kumina”) ja fenugreek (sarviapila).  Key wot toimii monen ruuan pohjana ja siihen voidaan lisätä mitä vain lihaa naudasta kalaan. Keltainen alicha wot sisältää myös sipulia ja valkosipulia, mutta ei berberiä. Kaikkeen paistamiseen käytetään niter qibeä, kirkastettua voita.

Firfir on suosittu ruokalaji, joka koostuu revittyistä injeran palasista, jotka on liotettu wotissa ja rullattu. Annoksen saa myös lihalla täytettynä. Firfir on suosittu aamiaisruoka.

Yksi omista suosikeistani on shiro, kikhernejauhoista, sipulista, tomaatista ja mausteista valmistettu muhennos. Se tarjoillaan injeran kanssa ja syödään sormin.

Asettelu on niin kaunis, että annoksen syö ensin silmillään.

Shiro injeralla. Nam.

Kuten Hawassa-järvestä kertoessani mainitsin, tuoretta kalaa (asa) on täällä aina tarjolla. Kalaa olenkin syönyt useana päivänä viikossa. Moni perinteisistä etiopialaisista annoksista valmistetaan tilapiasta. Yksi niistä on asa lebleb. Jälkimmäinen sana viittaa mietoon kypsentämiseen. Annos muistuttaa maultaan aika lailla chevicheä, mutta kalaa on kypsennetty muuten kuin raakakypsytyksellä.

Tilapiafileet grillattuina ovat herkullisia. Moneen annokseen niitä myös leivitetään, kalapuikoiksi. Kevyen leivityksen ne saavat myös asa goulashissa, joka nimestään huolimatta ei ole unkarilainen ruokalaji. Rapeiksi leivitetyt kalapalat tarjoillaan mausteisessa kastikkeessa tomaattien, sipulien ja muiden vihannesten kanssa. Tilapiasta tehdään myös maukas kalakeitto, jossa maistuu vahvasti inkivääri.

Grillatut tilapiafileet riisin kera.

Fish fingers, yksi husbandin suosikkiannoksista.

Asa goulash, mahtavan mausteiset maut.

Kultaotsa-ahven parhaimmillaan rapeaksi paistettuna, vihreän ja punaisen chilin kera.

Viimeisenä vaan ei vähimpänä esittelen suosituimman paastoruuan, beyayenetun (ääntyy ba-jai-netu), josta on kuva tarinan alussa. Sen pohjana on luonnollisesti injera, jonka päälle tulee erilaisia pieniä kasvisannoksia. Beyayenetun minulle esitteli ensimmäisellä viikolla Katerina, mukava tsekkinainen johon tutustuin aamiaisella. Jaoimme rantaloungessa lounaaksi beyayenetun ja jäin heti koukkuun.

Täytteet vaihtelevat hieman päivästä ja paikasta riippuen, mutta tässä listaus oman hotellimme annoksesta (kuva), joka on siis suuren pizzan kokoinen:

Kello kuudesta alkaen carrot tibs (kypsennettyjä porkkanasuikaleita), key sir alicha (kypsennettyä punajuurta ja perunaa), spaghettia (erikoinen jäänne Italian ajoilta), bombolino (donitsi), etikkainen salaatti tomaatilla, perunalastuja (!), etiopian vihreä chili, keitettyä perunaa, keskellä misir wot (tulinen linssipata) ja shiro, kello 12 ye'abesha gomen (maustevoissa kypsennetty kaali), etikkainen sipulisalsa, misir wot ilman punaista chiliä, samosa, rullattua injeraa ja kik alicha (keltaisista herneistä ja kurkumasta tehty muhennos).

Odotan jo, että pääsen varsinkin näiden ihanien kasvismuhennosten tekoa harjoittelemaan. Onneksi meillä on hotellilla ihastuttava paikallinen Hanna, joka jaksaa vastata kysymyksiini ja innolla esittelee annoksia. Hän jopa tuo eri mausteita nähtäväksi, jotta tiedän varmasti mistä on kyse.

Olen tottunut muutenkin juomaan iltaisin kupin vihreää teetä ja täälläkin se on tapana. Täällä iltatee on shai, joka tuoksuu huumaavan hyvälle. Kupissa on valmiiksi kamomillalla ja tuoreeltaan jauhetulla neilikalla, kardemummalla ja kanelilla maustettu keitetty vesi. Vihreä tee lisätään siihen. Taitaa iltatee saada jatkossa Suomessakin vähän mausteisemman sävyn.