Toriretkiä ja korttelien koluamista

 

Tashkentin päivitys alkaa olla hyvällä mallilla. Olen seikkaillut itsekseni viimeiset neljä päivää husbandin uppouduttua töihinsä ja pitkiin kokousmaratoneihin. Tässä kaupungissa on aivan omanlaisensa tunnelma ja jollain tavalla myönteinen fiilis. Kaksi suosikkitoriani, Oloy Bozor ja Mirobod Bozor, on molemmat nyt huolella koluttu läpi. Basaareilla ei ole mikään muuttunut, tunnistin jopa tuttuja myyjiä. Basaareilta ostetaan vihannekset, hedelmät, mausteet, kukat ja tuoreet maitotuotteet sekä lihat.

Toriantimia.

Eilen lämpötila nousi 30 asteeseen ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Se ei hidastanut tahtia, yli neljä tuntia tuli taas käveltyä, kuten joka päivä. Kävelyretket venyvät välillä tahtomattakin, sillä suurten katujen ylityspaikat ovat harvassa. Suojateitä tai alikulkuja on paikoin puolen kilometrin välein. Ajonopeudet ovat keskustassa pelottavan suuret ja kaistoja useampi molempiin suuntiin, joten sekaan ei kannata hypätä. Kaikilla suojateillä ei ole valoja ja ylittäminen on aikamoista uhkapeliä. Autot eivät juuri hidasta ennen suojatietä ja kaikki eivät todellakaan pysähdy, vaikka viereisellä kaistalla pysähdyttäisiin. Merkkinä pysähtymisestä on täällä tapana laittaa hätävilkut päälle. Monesti käy kuitenkin niin, että viereistä kaistaa tuleva painaa vain kaasua eikä pysähdy. Sama juttu on valoristeyksissä, autot eivät juuri kunnioita jalankulkijoiden vihreitä valoja, mikäli heillä itsellään myös palaa vihreä.

Jalat ovat jo pari kertaa vieneet Taras Shevcenko kadulle vanhan kotitalomme luo, jossa asuimme pääosan Tashkentin vuodestamme. Talo on saanut uuden peltikaton ja vanhat tiilistä tehdyt savupiippujen reunat on laitettu kuntoon. Ne saivat osumaa viisi vuotta sitten öisessä maanjäristyksessä, joka ravisteli taloa oikein kunnolla.

Kaunis 100-vuotias vanha kotitalomme, josta on paljon hyviä muistoja. Alakertaan on tulossa ravintola.

Kävin tietysti myös katsastamassa ensimmäisen majapaikkamme, pienen Marakand Palace hotellin. Sekin oli ennallaan, mutta kortteli alkaa olla puristuksissa. Alue on vanhaa Tashkentia, ja yksi harvoista kortteleista, jotka selvisivät vuoden 1966 tuhoisasta maanjäristyksestä. Korkeita rakennuksia nousee alueen molemmista reunoista syöden yksi toisensa jälkeen vanhoja matalia kivitaloja puutarhoineen. Omasta mielestäni alue on Tashkentin viehättävimpiä osia, mutta sen tulevaisuus näyttää huolestuttavalle.

Vanhaa Tashkentia, joka on jäämässä tornitalojen jalkoihin.

Vuoden 1966 maanjäristyksen muistomerkillä piti myös käydä uudelleen.

Vaikka kokkaamaan en tällä reissulla itse pääsekään, olen tarkistanut Korzinka-supermarkettien valikoimia. Hinnat ovat jonkin verran nousseet viiden vuoden takaisesta, mutta edullista kaikki on yhä silti Suomen hintoihin verrattuna. Hyllyiltä löytyy yhä myös suomalainen Oltermanni-juusto, Viola-sulatejuusto, Valion voi ja Fazerin suklaa.

Hintavertailua: Oltermanni vähän yli viisi euroa ja Viola-paketti kaksi euroa.

Joka korttelissa on myös yhä perinteiset somsa-piiraita myyvät kioskit. Somsat ovat erityisen suosittuja lounasaikaan ja kiskoille kertyy jonoa. Hain husbandille somsat lounaaksi ja kuulin itseni sanovat: ”Dva somsa mjaza i adin somsa kartoshka, pazalusta”. Jostain ne sanat tulivat, varmaan väärässä järjestyksessä, mutta sain haluamani eli kaksi lihatäytteistä somsaa ja yhden perunalla. Mehevät juuri paistetut somsat maksoivat 5000 somia eli 35 senttiä kappale.

Olin säätiedotuksesta nähnyt, että torstaina hurja helle hieman helpottaa. Siksi päätin jättää Chorsu-basaarin reissun tälle päivälle. Itä-Helsingin tyttö otti jälleen Tashkentin metron haltuunsa palautettuaan hetkisen mieleen metrokarttaa ja risteysasemia. Metrolipun hinta on nykyään 2000 somia eli 15 senttiä. Näytin kassalle luukun takaa, että haluan kaksi lippua. Odotin saavani kaksi sinistä muovipolettia, joista käytän toisen paluumatkalla. Yllätyksekseni kassaneiti ojensikin minulle kaksi paperikuittia, joissa oli qr-koodi. Sitä vilauttamalla aukesi portti ja hetken kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja kylttejä tavattuani valitsin laiturin, jolta pääsi punaisella metrolinjalla seuraavalle risteyasemalle eli Paxtakorille. Siellä vaihdoin siniselle linjalle, jolloin aseman nimikin vaihtui Alisher Navoyksi. Sininen linja vei Chorsuun.

Salakuvat metrosta ja Alisher Navoy -asemalta.

Uusi poletin korvannut metrolippu. Käännös uzbekista: Huomio! Kertalippu on voimassa vain yhdelle matkalle tällä asemalla!

Kun nousin asemalta ylös maanpinnalle alkoi sydän tykyttää. Chorsu! Basaarien basaari. Yksi muinaisen silkkitien kauppapaikoista. Vaelsin ihmisjoukossa tavaranpaljoudessa ja kipusin sinisen kupolin juurelta lähteviä portaita pitkä huivi hulmuten kuin Joanna Lumley ikään. ”Dollare, dollare”, huusivat miehet portaiden juurella. Epävirallinen rahanvaihto näyttää yhä toimivan. ”Shakira!”, huusi joku ja viittoili minulle. ”Shakira come over here”. Mausteita myyvä mies sai huomioni, mutta tervehdin vain häntä naurahtaen.

Chorsun sinisen kupolin alla on ruokatori ja sen ympärille levittäytyy myyntikojujen labyrintti. Kuvia en huumassani malttanut ottaa enempää.

Kun olin päässyt läpi mausteiden, vihannesten, hedelmien, leipien, korien, mattojen, kenkien ja kaiken muun mahdollisen, saavuin vaatemyyjien luo. Perinteinen ikat-tekniikalla kudottua ja värjättyä kirjavaa kangas oli esillä silkkisenä, pellavaisena ja puuvillaisena ja lukuisissa väreissä. Huiveja, takkeja, housuja, jakkuja, laukkuja, mitä vain. Sydän pampatti onnesta ikat-meressä luoviessa. Vaatetankoja silmäillessäni miesmyyjä tuli luokseni ja yllätyksekseni puhui englantia. Hän kysyi mistä olen, Englannistako? Sanoin, että Suomesta. ”Ahaa, Finlandia”, hän vastasi hieman empien, mutta totesi, että Euroopasta. ”How old are you?”, hän paukautti yllättäen perään. Olin hieman hämilläni ja vastasin, että arvaa. Hän katsoi päästä varpaisiin kovasti miettien ja sitten totesi: ”Forty… fortyfive”. Vastasin, että kiitos kovasti, mutta 55 on ikäni. Hän nosteli vähän kulmiaan ja sanoi olevansa itse 40-vuotias. Sitten hän hymyili ja nyökkäili, että te eurooppalaiset naiset pysytte noin pieninä, ”you still very small”. Enhän tämän jälkeen voinut tietenkään olla häneltä asua ostamatta. Kun toinen myyjä vielä huusi perääni dievushka (neiti, nuori nainen), oli päiväni todella pelastettu.

Yksi asia huolestutti alkuviikosta. Tashkent nimittäin on ollut listallani kissakaupunki numero kolme, Istanbulin ja Stone Townin jälkeen. Olin tottunut siihen, että lähes jokaisella kävelyllä kohtasin kissoja, jotka ottivat hyvin kontaktia ja vastailivat tervehdyksiini. Neljä ensimmäistä päivää meni ilman, että näin yhtään kissaa. Eilen Oloy bozorin edustalla vihdoin mustavalkoinen kolli päivysti sisäänkäynnin portailla. Sitten tapasin kävelylläni kaksi lisää ja tänään Chorsussa kaksi. Kissasaldo siis nyt viisi. Ja Oloyn kollin tapasin tänään uudestaan. Hän maukaisi, nousi venytellen päiväuniltaan ja tuli jalkoihin kiehnäämään.

Oloyn virallinen vahtiherra.