Päiväretki Chaminukaan

Kun ekspatriaatti kirjoittaa nykyisestä kotimaastaan kirjan, jonka nimi on ”The First 50 Years”, ei voi tuntea kuin suurta kunnioitusta. Kirjaa en ole vielä saanut käsiini, mutta sen kirjoittajan, Andrew Sardanisin, tiluksilla vietimme koko lauantaipäivän. Kyproslainen Sardanis muutti Sambiaan vuonna 1950, 19-vuotiaana nuorena toimittajana. Maa oli tuolloin vielä brittien siirtomaa ja sitä kutsuttiin nimellä Pohjois-Rhodesia. Sardanis kotiutui maahan pysyvästi ja on tehnyt uran liikemaailmassa ja politiikassa, sittemmin myös kirjailijana. Kiinnostuksensa ja intohimonsa Sambiaan hän on kanavoinut yhdessä vaimonsa kanssa Chaminuka Lodgeen, joka sijaitsee noin tunnin ajon päässä Lusakasta pohjoiseen.

Chaminukan tarina alkoi 1970-luvulta, jolloin Sardanisit käynnistivät puiston suunnittelu- ja rakennustyöt. Pariskunta muutti itse Chaminukaan asumaan vuonna 1978 ja asuu siellä yhä. Luonnonpuiston statuksen saanut Chaminuka käsittää tänä päivänä yli neljätuhatta hehtaaria  savannia, metsää ja kosteikkoa. Se tarjoaa kodin yli 70 nisäkäs- ja matelijalajille sekä 300 lintulajille. Alkuperäinen luonto on pyritty säilyttämään mahdollisimman koskemattomana ja viljelyskäytössä olleille alueille on istutettu puita. Metsänistustustyötä tehdään yhä.

Vuonna 1998 Sardanisit avasivat paikan yleisölle. Nykyään se on suosittu minisafarikohde, jossa on myös mahdollista yöpyä. Aktiviteetteja on paljon perinteisen safariajelun lisäksi. Lodgen julkiset tilat on rakennettu perinteiseen tyyliin ja niitä koristavat Sardanisien kattavan yksityiskokoelman taideteokset, yli 1000 maalausta ja veistosta Afrikasta. Alueesta on muodostunut lähes omavarainen yhteisö, jolla asuu yli sata paikallista perhettä. Kaikki saavat tavalla tai toisella toimeentulonsa Chaminukasta.

Pääsen ehkä kohta siihen, mistä tarkoitukseni oli kertoa, mutta uppouduin tähän Sardanisien elämäntyöhön. Siinä yhdistyy monta tärkeää asiaa: luonnonsuojelu, eläinten hyvinvointi ja ihmisten toimeentulo. Voin vain kuvitella, miten hyvältä tuntuu katsoa 50 vuotta taaksepäin ja nähdä konkreettisesti, mitä on saanut aikaan. Hyvä henki huokui kaikkialla ja lodgen työntekijät vaikuttivat innostuneille ja motivoituneille.

Olin siis Chaminukasta jo lukenut ja kyselin viime viikkoiselta illalliseurueeltani kannattaako siellä käydä. Ilman muuta, sanoivat kaikki, joten soitin ja varasin meille päivän sisäänpääsyn. Lauantaiaamuna lähdimme tutun kuljettajan Toyotan kyydissä kohti pohjoista. Kilometreissä matkaa ei ole kuin reilut 40, mutta ihan sujuvasti emme perille päässeet. Kuljettajamme kertoi hankkineensa vararenkaan matkaa varten, mutta vaihtorahat oli jäänyt saamatta rengasmyyjältä. Ajoimme siis ensin läheiselle ostarille rengasliikkeeseen, jossa ei ollut ketään paikalla. Emme suostuneet odottamaan ja jatkoimme matkaa, mutta kuljettajan reitinvalinta ei ollut kaikkein paras. Välttääkseen isoja teitä hän ajeli kaupungin laitoja pitkin. Päädyimme suurelle torialueelle, jolla liikenne puuroutui täysin. Maisemat olivat kyllä autenttiset nytkytellessämme pikku hiljaa kojujen ja ihmisten lomitse, mutta aikaa paloi melkein se tunti, jonka koko ajomatkan piti kestää. 

Vihdoin päästiin lentokenttätielle ja Chaminukaan johtavalle päätielle. Matka alkoi taittua vauhdilla ja tien varressa vilahti kyltti Chaminuka 19 km. Melkein perillä, ajattelin. Kunnes tiestä loppui päällyste. Yhtäkkiä ymmärsimme, miksi vararengas oli takaluukussa. Rymistelimme kuoppaista soratietä loppumatkan ja vastaantulleet kuorma-autot nostivat punaisen pölypilven, joka peitti aina hetkeksi näkyvyyden.

Lopulta olimme perillä vehreässä Chaminukassa ja tekemäni varauskin löytyi receptionista. Ehdimme safariajelulle juuri ennen lounasaikaa. Tunnin ajelu Chaminukan savannilla oli yllättävän antoisa kokemus. Eläimet saavat liikkua valtavalla alueella vapaasti ja vaikkei ajelua voi verrata aiemmin Tansanian Selousissa tekemäämme safariin, oli se kuitenkin paljon parempi kuin mitä kumpikaan olimme odottaneet. Näimme norsuemon adoptiopoikasineen kylpemässä mutalätäkössä, kirahvin, leijonan, seeproja, useita erilaisia antilooppeja, villisikoja, apinoita, puhveleita ja strutseja. Avoimen safariauton sivukaiteessa roikkunut oppaamme tiesi kertoa eläimistä ja luonnosta paljon. Käärmeitäkin kuulemma on, mustia mamboja, cobria ja pythoneita, mutta vielä näin kuivaan aikaan ne pysyttelivät piilossa.

Kuviin ei ikuistu kuin aavistus. Siksi olisikin parempi keskittyä nauttimaan hetkestä ja katselemaan eläimiä omin silmin eikä kameran läpi.

Vuorossa oli lounas, joka tarjoiltiin viihtyisällä terassilla uima-altaan äärellä. Buffet oli monipuolinen ja herkullinen, grillistä sai valita haluamaansa lihaa. Kaikki ravintolan raaka-aineet pyritään hankkimaan Chaminukan viljelijöiltä ja kasvattajilta. Jälkiruokakahveille istahdimme ylätasanteen avonaiseen baariin, jota koristivat upeat puuveistokset.

Jännittävin tapahtuma oli vielä edessä. Olimme varanneet iltapäivälle järvellä tehtävän venesafarin sijaan kävelyn gepardien kanssa, Cheetah walk. Olin tästä etukäteen huolissani, sillä en pidä ajatuksesta villieläimistä talutuspannassa. Kyselin ensin mistä on kyse. Chaminukan 7-vuotiaat gepardiveljekset löydettiin luonnosta orpoina kahden viikon ikäisinä. Niillä oli myös sisar, joka ei selvinnyt hengissä. Veljekset tuotiin Chaminukaan, missä ne ovat asuneet koko ikänsä, saman hoitajan hoivissa. Pojilla on suuri oma aidattu alueensa, mutta kahdesti viikossa ne pääsevät varsinaisen puiston alueelle pyydystämään antilooppeja. Muuten ne vetelevät pari kanaa päivässä mieheen. Luonnossa ne eivät olisi oppineet keskenään pärjäämään, mutta näissä oloissa ne pääsevät toteuttamaan itseään ja elämään melko luonnonmukaista elämää, vaikkakin ihmisten vuorovaikutukselle alttiina.

Kun astuimme noin kymmenhenkisen ryhmämme kanssa gepardien aitaukseen sisään ja näimme kävelykaverimme, olimme kaikki mykistyneitä, pelosta ja ihailusta. Hoitajat olivat laittaneet gepardeille pannat, joihin ne ovat tottuneita. Saimme aluksi ohjeet kuinka käyttäytyä. On oltava hiljaa ja laitettava puhelimista kaikki äänet pois päältä. Liikkua pitää rauhallisesti eikä tehdä mitään äkkinäistä. Tärkeintä on, ettei hetkeksikään käännä gepardille selkää. Se nimittäin hyökkää aina takaapäin. Sitten hoitaja sanoi, että nyt voitte tulla niitä silittämään. Toinen näytti minua ja sanoi tule. Siis silittämään gepardia? Hetken arvottuani kävelin ohjeiden mukaisesti maassa retkottavan mutta silti valppaan oloisen gepardin taakse. Laskin käteni sen niskaan, rapsutin, ja jatkoin silittämistä kohti kaulaa. Korvaan ei saa koskea, ei myöskään jalkoihin. Niiden koskemisesta gepardi ei pidä. Jatkoin silittämistä selkää pitkin kohti häntää. Turkki tuntui yllättävän karkealta, ei kissan silkkiseltä turkilta. Lähinnä kuuntelin sitä valtavaa konetta, joka eläimen sisällä hurisi. Itse en tainnut hengittää ollenkaan.

Husband silitteli gepardia huomattavan paljon rentoutuneemmin kuin minä. Ja kun kysyttiin kuka haluaa ottaa hihnan ja lähteä kävelylle, husband oli heti valmis. Niinpä olimme yhtäkkiä gepardia taluttamassa kuin normaalilla päivälenkillä konsanaan. Sen sulavat liikkeet olivat upeaa katseltavaa ja nätisti se käveli edellämme. Meidän piti pysytellä sen takana. Talutushihna piti pitää vain sormien varassa, sillä jos sen olisi laittanut ranteen ympäri ja gepardi olisi päättänyt ampaista jonkun eläimen perään, olisi taluttajasta tullut hetkessä maailman nopein ihminen. Gepardin huippunopeus on 120 kilometria tunnissa. Lopulta uskalsin ottaa hihnan käteen itsekin.

Hetki ennen kävelyä.

Uskomaton kokemus, joka silti mietitytti. Olisiko parempi, että gepardiveljekset saisivat olla ihan rauhassa? Ehkä. Tai olisiko ollut parempi, että ne olisi alunperin jätetty luontoon kuolemaan? Minusta ei. Ne saavat elää varsin hyvää ja liikunnallista elämää ja toteuttaa myös pyydystysviettiään, ne osaavat saalistaa. Hoitajiinsa ne ovat tottuneita, nuolevat poskea ja juovat vettä kädestä. Eivät ne muusta tiedä ja hyvää huolta niistä ja niiden oloista pidetään. Näillä käynneillä mahdollistetaan ylläpito ja ihmiset saavat samalla tietoa villieläimistä ja niiden suojelusta.

Olimme vielä aitauksessa kun gepardit päästettiin pannoistaan. Käännyin niitä katsomaan ja mietin, olenko koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista.