Madam Irlandia

Hotelliaulan taidenäyttelyssä silmään pisti paikallisen taiteilijan Agung Prabowon yllä oleva työ nimeltään ”Oh no”, joka kuvastaa aika hyvin parin viikon havaintojani Jakartasta, itsekseni täällä liikuttuani. Suurin ”oh no” tulee liikenteelle, jonka mittasuhteita on vaikea hahmottaa – kuten koko kaupunginkin. Henkisesti on asennoiduttava siihen, että matkaan menee joka tapauksessa puolesta tunnista tuntiin, vaikka kyse olisi muutamasta hassusta kilometristä. Taulusta löytyy myös sana ”lost”. Se tunne oli vahva, kun eräänä päivänä taas omilta retkiltäni palatessani nuori taksinkuljettaja taisi valita pari väärää liittymää ja päädyimme lopulta kapoiselle kujalle, jota reunusti vain hökkeliasutusta. Sitten jyrähti ja alkoi melkoinen rankkasade. Kuljettaja huokaili, selitti minulle jotain bahasaksi ja ampaisi sitten autosta ulos viereiselle torille, jolla myytiin hedelmiä ja vuohia. Arvelin, että hän kävi kysymässä tietä. Okay?, kysyin, kun hän palasi sateen piiskaamana takaisin autoon. Okay, okay!, hän iloisena huusi ja viittoili eteenpäin sanoen tiestä jotain, mitä en ymmärtänyt. Pian liikenne pysähtyi kokonaan ja ulos ei nähnyt sateelta juuri mitään. Pisarat rummuttivat auton kattoa kuin rakeet. Lopulta vesi nousi niin korkealla, että kuljettaja painautui kiinni rattiin (kuin se auttaisi asiaa) ja kieli keskellä suuta ajeli edessä olevan puskurissa toivoen, että tätä joeksi muuttuneelta kujalta vielä jonnekin päästään.

Puolitoista tuntia matkattuamme tulimme valoristeykseen ja tunnistin edessä harmaudessa häämöttävät korkeat rakennukset läheisen Lippo Mallin yhteydessä oleviksi asuintaloiksi. Olimme siis kotikulmilla. Loppumatka olisi sujunut huomattavasti nopeammin jalan (bahasaksi muuten tie on jalan ja kävellä jalan jalan), mutta kahlaaminen taas polvia myöten käärmeiden ja liskojen seassa ei enää houkuttanut. Niinpä köröttelin ihan hotellin sisäänkäyntiin asti nahkapenkillä istuen sen kummemmin miettimättä, kauanko viimeisen korttelin läpipääsyyn mahtoikaan mennä.

Onko tällaisessa taksissa istumisessa mitään järkeä? On ja ei. Toinen ”oh no” tuleekin toivioretkieni kohteelle eli batiikille. Aloitin siihen tutustumisen vaikeimman kautta eli Tanah Abang -torilta, josta jo kirjoitinkin. Kutsun sitä yhä lähteeksi. Siitä kohteet ovat helpottuneet ja menneet samalla tylsemmiksi. Thamrin City on varsinainen batiikkitaivas tällaiselle bulelle, joka ei puhu bahasaa eikä halua tehdä tukkuostoksia, mutta nauttii paikallisesta menosta ja löytöjen tekemisestä. Hinnat olivat vähän korkeammat kuin Tanah Abangilla, jopa kaksinkertaiset, mutta valikoimat laajat ja meno muutenkin vähemmän hektistä. Kuinka paljon voi maailmassa olla erilaisia batiikkikankaita ja siitä tehtyjä paitoja? Ja kaiken värikylläisyyden keskellä myös itseäni erityisesti puhuttelevaa mustavalkoista batiikkia! Tälläkin torilla näky oli läkähdyttävä.

Eilen kävin katsastamassa minulle suositellun Pasaraya Mallin. Taas taksiin ja menoksi. "Speak Indonesian?", kuljettaja yritti. "Me little inggris, sorry. What country you? Ah, England. No England? Ah, Irlandia!" (kun sanoo Finland, se kääntyy heti England. Oikea muoto on Finlandia, mutta tällä kuljettajalla se taisi yhdistyä erääseen toiseen maahan). "What money your country, Irlandia? Ah, euro. You have coin for my kolleksion euro?"

Tällaisia ovat ainoat keskuteluni päivisin ja nytkin olin aika helpottunut, kun lopulta pääsin taas perille kohteeseen. Pasaraya oli makuuni jo ihan liian sliipattu ilmastoitu ostari. Batiikkia kyllä oli tarjolla ihan valtavasti, mutta hinnat taas tuplaantuneet edellisestä paikasta. Tosin nyt sattui olemaan ”Batik sale” ja kaikki tuotteet 40% alennuksella. Varsinainen nähtävyys tällä torilla on kyllä matkamuistokerros, joka on täynnä erilaisia puusta veistettyjä patsaita ja muita koriste-esineitä. Erikseen on iso osasto pelkästään balilaista taidetta.

Sanon vielä hyvin positiiviseen sävyyn ”oh no” sille, miten kohteliaita ja ystävällisiä paikalliset ihmiset ovat.  Missä vaan seikkailen, koen olevani tervetullut. Jos vielä onnistun sanomaan oikean tervehdyksen (niitä on viisi kellonajasta riippuen), vastaanotto on entistä ystävällisempää. En pidä rahoja enää rintaliiveissä, siihen ei tunnu tällä olevan tarve sen enempää kuin Helsingissä.

Bule jatkaa uuteen tutustumista, batiikkishokista vähitellen toivuttuaan. Lähiaikoina lisää tarinaa muun muassa indonesialaisesta ruuasta ja kahvista.

Bule taitaa tykätä Jakartasta.

Saman taiteilijan toinen taulu, Natural mystic. Kuin minä batiikkitorilla.


Lisää Agung Prabowon taidetta, erityisesti Pauliinalle. Originaalit ovat muuten melko pieniä, noin A5-kokoa.

Hop

Horngry

The Jar