Bulen ensimmäiset retket

Olin kovasti suunnitellut löytäväni täältä jonkun huoneistohotellin oleskelumme ajaksi. Kävi kuitenkin niin, että päädyimme melko pian siihen ratkaisuun, että jäimmekin tähän samaiseen hotelliin josta olimme varanneet huoneen vain alkuun. Sain hyvän, budjettiin mahtuvan tarjouksen vähän isommasta huoneesta. Ei kummoista maisemaa, ei parveketta eikä keittomahdollisuutta, mutta käytössä hyvä kuntosali, vehreä allasalue, pyykkipalvelu, nopea nettiyhteys sekä todella monipuolinen aamiainen. Paikallislehtikin tulee joka aamu oven taa. Huoneistojen osalta ymmärsin myös, ettei niitä edes vuokrata lyhyelle ajalle. Ilmoituksissa mainitaan, että vuoden vuokra on maksettava etukäteen.  Uudessa kaupungissa kodin pystytys vain parin kuukauden takia tuntui melko turhalta ja toisaalta niin monta kertaa jo koetultakin, että tämä ratkaisu tuntui varsin hyvältä.

Koti ja toimistoni.

Maisema. Peltikatolla nukkuva kollikissa oli väsynyt yöllisen mouruamisen päälle.

Lähikorttelissa on runsaasti ravintoloita ja parikin hyvinvarusteltua ruokakauppaa. Niihin pääsee jalkaisin melko sujuvasti. Pidemmälle halutessaan on otettava taksi.

Aloitin reviirin laajentamisen vierailemalla Tanah Abang -torilla. Olin tehnyt jo etukäteen kartoitusta mielenkiintoisista paikoista ja tämä vaikutti sellaiselta, torien koluajan kohteelta. Steriilejä ilmastoituja shopping malleja on yllin kyllin, mutta ne eivät jaksa minua innostaa. Niinpä otin taksin, mittaria käyttävän ja ainoan suositellun firman eli Blue Birdin (kalliimman Silver Birdin ohella), ja vähän jännittyneenäkin aloitin retken kohti kaupungin keskustaa. Onneksi kuljettajaksi sattui hyvin englantia puhuva mukava vanhempi mies, joka kertoi minulle paljon hyviä vinkkejä matkan aikana (esimerkiksi sen, että jos perjantaina haluaa lentokentälle, on matkaan varattava viisi tuntia). 

Tanah Abangille on matkaa hotelliltamme kahdeksan kilometriä. Menomatka taittui aamuruhkan jo mentyä reilussa puolessa tunnissa. ”Miksi ihmeessä haluat sellaiselle torille, siellä ei ole edes kunnon ilmastointia?”, kuljettaja kyseli. Selitin, että samoja merkkivaatteita ympäri maailman myyvät hienot ja ilmastoidut ostarit eivät minua kiinnosta vaan haluan nähdä jotain aitoa ja paikallista. Hän ymmärsi tämän hyvin, mutta varoitteli minua pitämään huolta itsestäni. En ollut ensimmäistä kertaa itsekseni maailmalla seikkailemassa todellakaan, mutta tuttuun tapaan melko vaatimattomasti pukeutunut pitkiin housuihin ja paitapuseroon, ilman ihmeempiä koruja ja vain pieni laukku mukanani. Suurimman osan rahoista olin tosin piilottanut rintaliiveihin, ihan varmuudeksi.

Hyppäsin kyydistä Tanah Abangin pääoven edessä ja astuin sisään. Vaatteita, vaatteita, vaatteita. Mihin vain katsoin. Kojuja jatkui silmänkantamattomiin, käytävät olivat täynnä ihmisiä ja siellä täällä kuljetettiin säkeittäin pinoihin pakattuja paitoja ja mekkoja sisään ja ulos. Kuittasin tekstarilla husbandille (joka oli myös kehottanut olemaan varovainen) saapuneeni perille kommentilla ”Juuri oikeanlainen pöhinä.”

Vedin syvään henkeä ja lähdin käyskentelemään ihan muina naisina pitkin käytäviä. Jossain vaiheessa tuli vastaan liukuportaat ja pian ymmärsin, että tätä tavarapaljoutta jatkuu kuusi kerrosta. Ja noin tunnin kierreltyäni ymmärsin, että tori jatkuukin kadun toisella puolella ja rakennuksia yhdistää kävelysilta. Block A ja block B, luki opastekylteissä. Toiset kuusi kerrosta vaatteita odotti toisella puolella ja vielä kaksi kellarikerrosta, joista alimmasta löytyivät vihdoin kankaatkin.

Olin kieltämättä jonkinmoisessa shokissa kaikesta näkemästäni, mutta päätin ottaa rauhallisesti ja kartoittaa mitä tarjolla on. Jossain vaiheessa havaitsin, että joka puolelta kuuluvat ”Bule” –huudot olivat osoitettu minulle. Jos kehuin että Kemangin alueella puhutaan hyvää englantia, tilanne oli nyt toinen. Jokaisesta myymälästä löytyi kyllä aina joku vähän englantia osaava, mutta muuten vaikutti siltä, että nuoret myyjät innoissaan huutelivat minulle ne muutamat englannin sanat, jotka osasivat. ”Shopping shopping. What is your name. Welcome Indonesia. Good morning.”

Tuo “bule” tarkoittaa ulkomaalaista, eurooppalaista. Tämä selvisi minulle myöhemmin. Kuten käytäntö on ollut muuallakin, on täysin sopivaa ulkomaalaisen nähdessään huutaa heti häntä tarkoittavaa nimeä. Sansibarilla huudeltiin mzungu, Kambodzhassa barang. En uskalla ajatella mitä tapahtuisi Suomessa, jos alkaisi kadulla huudella "ulkomaalainen". Tai eihän meillä ole edes vastaavaa sanaa oikeastaan? Täällä kaikki ulkomaalaiset ovat buleja, mutta erikseen luokitellaan bule Arab ja bule Afrika. Minä olin pelkkä bule.

Selvisi myös, miksi minulle huudettiin myös Mister. Täällä on huomattu, etteivät bulet välttämättä tykkää kun heille näin huudellaan, joten on keksitty, että on kohteliaampaa käyttää sanaa Mister. ”No Mister, Misis!”, korjasi moni myyjä kollegaansa, kun kävelin ohi. Vaikutti muuten sille, että myyjistä naiset puhuivat englantia paremmin kuin nuoret miehet, joita oli torilla töissä yllättävän paljon. Herätin huomiota ehkä myös siksi, että en törmännyt koko torilla ainoaankaan toiseen buleen.

Tavaranpaljouteen ja ihmismäärään läkähtyneenä lopulta poistuin ostamatta mitään. Ostettavaa olisi kyllä ollut ja varsin edulliseen hintaan, mutta tietämättäni olin löytänyt heti kaupungin todelliselle vaatelähteelle. Tanah Abang on tukkutori, eikä mitään myydä yksittäin. Kun löysin kivan puuvillapaidan ja hinta oli sovittu, myyjä sanoi hymyillen että niitä pitää ostaa kuusi kappaletta. Sama toistui joka kojussa. Vaatteet olivat kyllä niin kauniita ja mielenkiintoisia ja lisäksi edullisia, että tuli vahva tunne että vaihdan lopullisesti alaa ja perustan vaatekaupan. Ihania paitoja, mekkoja, hameita ja housuja sopivasti etnisellä ripauksella, muttei liian eksoottisia. Tiedän, että nämä vietäisiin käsistä. Pitäisikö tosiaan harkita asiaa?

Tori tuntui jo ihan kodikkaalta astuessani lopulta ulos vilkkaan kadun varteen. Ilokseni huomasin kadunvarressa Blue Bird –taksin. Se oli jo varattu, mutta kuski vinkkasi perässään olevaa valkoista taksia. Sen kuski tiesi hotellini, tai ainakin väitti tietävänsä, mutta kun kysyin onko hänellä mittari käytössä, hän sanoi että ”no meter”.  Kaksisataatuhatta rupiaa, hän sanoi ja avasi minulle jo ovea. Höpöhöpö, sanoin suomeksi ja jatkoin eteenpäin. Tullessa olin maksanut kyydistäni  55 000 rupiaa (alle neljä euroa) enkä jäänyt edes neuvottelemaan. Viereeni tuli torin vahti, joka kysyi mitä haluan. Sanoin, että mittaritaksin. Hän neuvoi minut kadun toisella puolella olevaan U-käännökseen, mutta olemaan varovainen katua ylittäessäni. Mahtavaa, tuumasin, kun aloin puskea sinne linja-autojen ja muun liikenteen välistä. Onneksi oli muitakin kadunylittäjiä. Sitten näin että vastaani ajoi sininen taksi, joka oli kuin olikin Blue Bird. Tein saman tien aasialaisen käsimerkin kämmen alaspäin ja viittoilin sormillani autoa kohti. Se toimi. Kuljettaja viittoili minulle takaisin ja näytti, mihin aikoo pysähtyä. Torvet soivat takana kun hyppäsin takapenkille keskellä liikenneympyrää ja kerroin mihin haluan. Kuljettaja ei ensin tuntunut ymmärtävän, mutta rauhassa selitin mikä alue ja näytin mukaani ottamaa hotellin kirjepaperia, jonka yläreunassa oli hotellin nimi. Kuljettajan ilme kirkastui. Kysyin häneltä myös onko mittari varmasti käytössä ja hän koputti sitä merkiksi että kyllä on, ei huijausta.

Juuri silloin alkoi sataa ja liikenne rupesi puuroutumaan. Itselläni ei ollut aavistustakaan mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä ajamaan, mutta luotin että suunta on oikea. Ja olihan se. Tunnin takapenkillä istuttuani olimme perillä ja mittarin näyttämä hintakin oli melkein sama kuin mennessä. Hyppäsin kaatosateessa ulos ja jätin kuljettajalle tipin, toivottavasti - ja hänen hymystä päätellen - riittävän.