Salama aleikum

Pientä jännitettä oli vielä aamulla ilmassa eilisillan jäljiltä, kun kaupungin reunamilla räjähtely ja välähtely alkoi uudestaan. Ihmettelimme tilannetta yhdessä hotellin henkilökunnan kanssa. Paikalliset ovat lähinnä harmissaan, sillä tällainen mellakointi ei heistä ole ratkaisu mihinkään ja pelottaa vaan turistit tiehensä. Täällä nimittäin odotetaan turistikauden alkua ja moni paikka availee oviaan kesäkuun lähestyessä.

Tämä viikko menee itselläni vielä tiiviisti kirjoitushommissa, joten en ole paljoa katukuvaa seurannut. Piipahdin päivällä kuitenkin hakemassa lounaaksi leipomosta pasteijan ja totesin samalla, että ihan normaalilta meno vaikutti. Kaupat olivat taas auki ja ihmiset luottavaisin mielin siitä, että tilanne on nyt rauhoittunut. Tai rauhoitettu. Pientä arabikevään havinaahan tässä on, poliittiset syyt taustalla.

Lähetystömme Darista ei ole antanut mitään lisäohjeita, mutta emme ole enää noudattaneet heidän suositustaan pysytellä sisätiloissa. Tiistai-illan perinteeksi tuli jo viime reissullamme pastaillallinen Amore Mio -ravintolassa rannassa. Auringonlaskun aikaan paikalliset pojat pelaavat jalkapalloa rantahietikolla ja välillä pallo lentää ravintolaan, mikä on tietysti aina ohjelmanumero. Vaikka ravintolan menu on laaja, minulle siellä on vain yksi ja ainoa oikea: spaghetti soia (tonnikalaa, tuoretta toki, valkosipulia, parmesania ja soijaa). Muutkin annokset on hyviksi havaittu, mutta tämä vie kielen ja mielen. Yksi pieni haittapuoli ravintolalla on. Maan valtauskontoa noudatetaan sen verran tiukasti, että edes olutta ei ole tarjolla. Tiistai sopii siis pastaillaksi maniosti.

Amore Mio päiväsaikaan. Huom. futismaali rantahiekalla.

Rauhallista taas

Eilisiltana täällä tilanne vähän kärjistyi, kun eräs Sansibarin itsenäisyyttä ajavan järjestön johtohenkilö pidätettiin ja tästä kirvonneisiin mielenosoituksiin poliisi puuttui melko näyttävästi, esimerkiksi kyynelkaasua käyttäen. Me luulimme pauketta ja savua ensin ilotulitukseksi. Tänään puolilta päivin Suomen lähetystö Dar es Salaamista kehoitti kaikkia pysyttelemään sisätiloissa mahdollisuuksien mukaan kunnes tilanne rauhoittuu. Päivän aikana näin kävikin ja elämä Stone Townissa on palannut normaaliksi. Suurin osa turisteista luultavasti oli onnellisen tietämättömiä koko tapauksesta.

Tämä toivottavasti tuskin ylittää uutiskynnystä Suomessa, mutta siltä varalta että se paniikin lietsominen tyyliin "suomalaiset keskellä mellakkaa" tai "oletko paikalla, lähetä kuva" taas alkaa, voin kertoa, että aivan turhaa on. Ihan normaalia sunnuntaita vietetään. Sellä Suomessa taitaa valitettavasti olla paljon ikävämpiä uutisia tällä hetkellä ihan omasta takaa, täälläkin pääuutisissa.

Mutta jotain positiivistakin: viisuvoitto Ruotsiin! Heja heja! Me seurasimme lähetystä suorana netistä.

Pole sana

Viime viikonlopun turkoosi siintää mielessä ja tuolla kaukana horisontissa. Päivät ovat menneet tiiviisti neljän seinän sisällä ja läppärin seurassa. Ja tietysti sen kerran, kun minulla on oikeasti kädet täynnä töitä, katoaa nettiyhteys. Tähän asti erinomaisesti toiminut Zanlinkin langaton yhteys lopetti yhteistyön ja kun Afrikassa ollaan, kukaan ei tiedä miksi. Katsotaan huomenna. Nyt on jo kuusi päivää katsottu, vaihdettu routeri, juostu läppäri kainalossa taloa ylös alas verkkoa etsien ja lopulta testattu lähikorttelin alkeellisen nettikahvilan kaapeliyhteys. Tänään, asiasta taas kerran valitettuani, hotellimme manageri herätti Zanlinkin johtajan yöuniltaan – klo 10.20 aamupäivällä. Yritys on äskettäin kampanjoinut houkuttavalla tarjouksella ja imuroinut ilmeisesti kaikki kilpailijan asiakkaat itselleen – seurauksella että kaista on tukossa. Taitaa pitkät lokoisat yöunet firman johtajalla olla pian ohi, kun porukka palailee toisen palvelutarjoajan luo.

Internet?, minulta kysytään käytävällä jo normaalin tervehdyksen sijaan. Ja heti perään myötätuntoisesti pole sana (very sorry). Pole sana indeed sanon minä.

Mutta kiitos husbandin, minullapa on nyt toimiva nettitikku ja elämä jatkuu. Se turkoosi saa nyt vielä odottaa.

Elementissä

Ja tästä vedestä piti nousta lätkää katsomaan.

Mambo poa

Oletko opettaja, minulta kyseltiin viime vuonna. Tällä kertaa minua luullaan lääkäriksi. Jotain on vuodessa tapahtunut, johtuneeko siitä että käytän entistä enemmän lukulaseja? Tai näytänkö nyt ylimieliseltä? Ehkä vain vanhemmalta.

Suomalais-kosovolainen seurueemme (viikonloppuisin tanskalaisilla vahvistettuna) suuntasi eilen kaupungin toisella reunalla lähellä toria olevaan italialaiseen ravintolaan, joka onkin suljettu toukokuun. Kuten moni muukin paikka. Sitten jatkettiin kapeita hämäriä kujia Swahili Houseen, kaupungin ytimeen. Katolla olevaan ravintolaan on melkoinen kapuaminen, kuusi kerrosta jyrkkiä portaita. Huonekorkeus rakennuksessa on huima, ehkä lähemmäs neljä metriä. Varmistimme jo alakerrassa, että ravintola varmasti on auki. Hyvää teki kiipeäminen kaikille, mutta seurueesta kuului jupinaa, että puolivälissä saisi olla joku juottopiste. Ylhäällä sitten palkinto odotti, kylmä Kilimanjaro-olut. Keskiviikon kunniaksi tehtiin poikkeus normaaliin arkeen.

Tällä viikolla on turistien määrä Stone Townissa aavistuksen lisääntynyt. Pääasiassa kaduilla pyörii ryhmiä paikallisen oppaan kanssa. Pälyilevät ihmeissään tätä kirjavaa mutta kiehtovaa menoa. Suurin osa ei ole ilmeisesti huomannut, että nyt ollaan muslimimaassa. Toppi ja minihame tai mikroshortsit näyttävät olevan heistä asiaankuuluva kaupunkiasu. Eräs valkoinen nuori mies oli sitä mieltä, että ilman paitaakin sopii liikuskella, jopa lounastaakin. En onnekseni kuullut puhuiko suomea. Pari asiallisemmin pukeutunutta nuorehkoa miestä tuli tuolla labyrintin keskellä vastaan oppaansa johdolla. Katselivat peloissaan ympärilleen, välillä varovasti kuvan räpsäisten ja tiukasti oppaansa perässä tallustaen. Tulin kulman takaa vastaan ja opas mörähti minulle Mambo. Vastasin siihen tyynesti Poa (Kuis menee? Ihan jees.) Kundit kääntyivät katsomaan perääni ja olivat äimänä yksin liikkuvasta mzungusta. Toivottavasti en latistanut heidän jännää extreme-retkeään.

Eräiden mamujen menestystarina

Stone Townin äänimaailma on erikoinen. Outo hiljaisuus johtuu siitä, että kaupungin sisällä ei ole autoja. Kookospalmujen lehvät kahisevat äänekkäästi tuulessa. Aina välillä kookospähkinä rämähtää peltikatolle. Lasten ääniä, radio jostain kauempaa. Satunnainen laivan summeri. Vuorokautta rytmittävät rukoukset minareeteista. Kukon kiekaisut aamuvarhain ja pian sen jälkeen nakutus, kun polttopuita pilkotaan. Kanojen kotkotusta.

Tämä on kaikki vain taustamusiikkia, sillä pääroolissa ovat varikset. Kraa kraa. Minne tahansa katson, siellä on varis. Palmussa, antennissa, katonharjalla, minareetissa, taivaalla. Suoraan ikkunoidemme edessä, lähes kosketusetäisyydellä, on erään varispariskunnan koti kooospalmussa. Olen tehnyt pelisäännöt selviksi. En häiritse heitä, jos he eivät häiritse minua. Tuijotellaan toisiamme välillä tiukasti, mutta kyytiä tulee jos yrittävät ikkunasta sisään. Ja aluksi yrittivät. Kattoterassilla on apajat, varsinkin aamiaisen aikaan. Ei tarvita kuin hetkellinen herpaantuminen, katse vähän sivulle, niin jo lähtee lautaselta sämpylät ja omeletit. Niitä sitten nokkivat voitonriemuisina terassin kaiteella röyhkeästi tuijottaen. Kraa kraa.

Varikset ovat tuontitavaraa. 1890-luvulla eräs brittiherra tilasi Intiasta 50 varista Sansibarille ajatuksenaan suojella neilikkaviljelmiä tuhohyönteisiltä. Variksista ei siihen hommaan ollut, mutta ne ryhtyivät sen sijaan syömään Stone Townin jätteitä. Niiden ulosteet tukkivat rännit, mikä tarjosi malariahyttysille oivia lisääntymispaikkoja. Varikset söivät saarella luontaisesti elävien lintujen munat ja tappoivat ja söivät myös itse linnut. Pian ne valtasivat koko kaupungin ja lopulta koko saaren.

Stone Town on niille täydellisen sopiva urbaani ympäristö, ruokaa ja pesäpaikkoja riittää. Ne ovat mestareita varastamaan ja niille käy ruuaksi kaikki se, mikä muille ei kelpaa. Mitä enemmän roskia, sitä enemmän variksia.

Varikset ovat tämän saaren todellisia menestyjiä. Moni on yrittänyt historian saatossa Sansibaria valloittaa, mutta vain varis on siinä täydellisesti onnistunut.

Filmitähtiä

Aamu alkaa seitsemältä. Avaan ikkunaluukut, venyttelen ja katselen talojen välistä näkyvän Changuu Islandin valkoisena loistavaa hiekkarantaa. Tänään taivas oli sininen, meri turkoosi. Kuten pitääkin.

Aamiaisseuralaisenani on ollut jo muutaman aamun vanhempi israelilaisherra, joka muistuttaa elävästi mainion Fawlty Towers-sarjan hotelliasukasta, The Majoria. Tänä aamuna sain vielä tavallistakin aurinkoisemmat hyvän huomenen toivotukset. Majorilla oli selvästi minulle kerrottavaa. Olen koko ajan miettinyt, ketä muistutat ja tänä aamuna sen keksin. Sinä olet Sophia Lauren!

Moisen kohteliaisuuden jälkeen ei voi päivä alkaa kuin hyvin. Meitä on täällä nyt sitten kaksi filmitähteä, sillä Sigourney Weaver on myös usein nähty Sophian ja husbandinsa seurassa.

Aamiaisella, joka on minulle päivän sosiaalisin tapahtuma näemmä, tapahtuu muutakin. Sain kuulla, että nyt alkaa kiswhahilin opiskelut. Joka päivä vähintään yksi uusi sana. Suppea sanavarastoni ei vielä riittänyt kuvailemaan sitä ”pehmeäksi keitettyä ” munaa, jonka sain tänään lautaselleni pitkään odotettuani. Anteeksi että kesti, mutta palautin ensimmäisen koska se oli liikaa keitetty, sanoi yksi opettajistani. Kananmuna vaikuttikin lupaavalle, mutta kun työnsin siihen lusikkani, huomasin että valkuainen on löysä mutta keltuainen kivikova. Miten munan voi keittää niin? Mzuri sana, ihan hyvä, totesin vain.