Sadeaika peruttu

Vähän kuten kevät Suomessa. Onkohan liikaa pyydetty, jos toivoisi vapuksi plusasteita? Täällä puhuttiin jo etuajassa saapuneesta sadeajasta, mutta nyt se tuntuu jonnekin vetäytyneen. Ensimmäinen Sansibarin vieraamme Risto sai nauttia hiostavasta kuumuudesta ja auringosta, mutta pääsi kokemaan myös pari rankkasadetta ukkosineen. 

Nyt ei ole satanut moneen päivään ja päivät ovat todella kuumia. Sadeaikaan kuitenkin pikkuhiljaa valmistaudutaan, moni ravintola ja hotelli sulkee kokonaan reiluksi kuukaudeksi. Näin tekee myös Coco Beach, mutta kuulemma avaa ovensa heti jos vain haluamme tulla. Näillä näkymin bungalow-sesonki siis vielä jatkuu.

Viimeksi mainitsemani tarjoilijatar-ystäväni on vaihtanut työpaikkaa. Löysin hänet yksi päivä lounasaikaan yllättäen kantakahvilastani hotellimme läheltä. Hän tuli iloisesti luokseni ja kutsui katsomaan Miss Zanzibar -kilpailuja illalla. Luulin hänen osallistuvan niihin mutta kävikin ilmi, että hän on viime vuoden voittaja ja juontajana tämänvuotisessa kisassa.

Illalla sitten menimme tätä spektaakkelia seuraamaan Livingstones-ravintolaan, jonka pöydät ja tuolit rantahiekalla oli koristeltu trikolori-teemalla. Missikisat järjesti Association Francophone-Zanzibari ja tilaisuuden avasi mantereelta varta vasten paikalle saapunut Ranskan suurlähettiläs. Hän piti melko mahtipontisen puheen ranskaksi, ylistäen ranskankielen globaalia merkitystä ja hehkuttaen, että sitä puhutaan viidellä mantereella. Afrikassa frankofonit rajoittuvat aika lailla länteen (pohjoista unohtamatta), mutta onhan Madagascar, joten lähettiläs sai Itä-Afrikankin sujuvasti liitettyä joukkoon. Mietin puheen aikana, että onko todella ylpeyden aihe se, että Afrikastakin löytyy ranskankielisiä maita? Tai yhtälailla, mistä juontaa se, että osassa Afrikan maita virallisena kielenä on portugal, englanti tai saksa. Minulle tulisi asianosaisena kyllä muitakin tuntemuksia kuin ylpeys. Tästä aiheesta kävimme yksi päivä mielenkiintoisen keskustelun kuudennen polven sansibarin-intialaisen miehen kanssa. Hän halusi tietää, olemmeko me suomalaiset viikinkejä. Rakastan viikinkejä ja tiedätkö miksi, hän kysyi kiihko silmissään. Viikingit ovat ainoita, jotka ovat pistäneet briteille turpaan!

Mutta siirtomaateemasta toisen kerran, nyt takaisin missikisoihin. Yhdeksän sansibarilaisnaista, ikähaarukka 19-27 vuotta. Stagella ensimmäisenä Village-teema, eräänlainen perinneasu, jossa kukin kilpailija kävi lavalla pyörähtämässä. Sitten vuorossa oli Street ware, joka yllätti todella. Stone Townin kujilla harvoin näkee paikallista naista ilman hiuksia peittävää huntua ja ehdinkin jo tuumata, että miten kilpailijattaret voi erottaa toisistaa tässä asussa. Kisojen katumuoti oli jotain ihan muuta: hopeapaljettisia minihameita ja mustapitsisiä bodeja. Tuli mieleen Phnom Penhin baarikatujen katumuoti. Näissä asuissa kukin esitti oman talentinsa, tanssien tai laulaen. Viimeiseksi vuorossa oli iltapukukierros ja kilpailijoiden haastattelu. Tässä vaiheessa me luovutimme, kisaa oli kestänyt jo pari tuntia ja aamulla oli luvassa aikainen herätys. Elän yhä jännityksessä kuka lopulta voitti. Oliko se vaaleanpunaiseen sonnustautunut kisojen ujo kuopus, joka juosta kipitti lavan läpi ja lauloi kirkkaalla lapsenäänellä kauniin laulun? Vai oliko se yleisön suosikki, leoparditrikoisiin pukeutunut leveästi hymyilevä ilopilleri, joka esitti vahvan perinteisen tanssiesityksen?

 Juontajien keskellä yksi missikandidaateista katuasussaan. (Kuvan otti Nysret)

Ravintolat sulkevat oviaan, mutta uusiakin avautuu. Yksi sellainen on The Post, tuliterä tapasravintola vanhan pääpostin katolla. Kävin husbandin kollegoiden pyynnöstä sitä eilen kurkistamassa ja en ollut uskoa silmiäni. Deli Shop, jonka tiski oli pullollaan juustoja, kinkkuja, oliiveja. Olenko Sansibarilla? Tyylikäs baari ja iso terassi, laaja menu erilaisia tapaksia ja pitkä viinilista. Kuohuviiniä. Välitin toimeksiantajille: tunnustelut tehty ja paikka lupaavaksi havaittu. Nähdään illalla The Postissa.