Matkapäivä

Tänään voisi olla ihan erilainen fiilis. Laukut olisi pakattu, lentosukkia vedettäisiin jalkaan ja ajatukset olisivat jo alkaneet siirtyä kohti kotia. Tänään oli tarkoitus lähteä. Olen kuitenkin vielä vahvasti täällä, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämän vähän yllättäen tulleen jatkoajan myötä meillä tulee vuosi Sansibaria täyteen. Kyllä siinä jo vähän pintaa syvemmälle on päässyt maustesaaren saloihin. 

Tästä puhuttiin kotimatkalla Jambianista sunnuntaina, meitä kyydinneen Tahirin kanssa. Takana oli hieno aurinkoinen viikonloppu meren äärellä. Tahir sanoi, että te todella pidätte Jambianista, haluatte tänne aina takaisin. Kerroin syyt miksi pidämme. Hän toisteli perässä: aitoa elämää, aitoa, sansibarilaista elämää. Sanoin, ettei meitä kiinnosta isot hienot hotelliresortit, joiden henkilökunta ja ruoka tuodaan muualta. Hän nyökytteli, juuri tätä minulle kertoivat eilen kyyditsemäni australialaisnaiset. Olivat toteuttaneet unelmansa ja tulleet eksoottiselle Sansibarille, pitkän matkan takaa. Löysivät itsensä italialialaisesta rantahotellista, jossa henkilökunta ei puhunut kuin italiaa ja ravintola ei tarjonnut kuin italialaista ruokaa. Vaikea arvata, mistä muut hotelliasukkaat olivat kotoisin. Onko tämä koko saari italialaisten valtaama?, olivat he kyselleet Tahirilta. Eivät tienneet Jambianista, sanoin Tahirille. Eivät niin, hän hymyili. Mutta te tiedätte ja te osaatte tulla tänne.

Merileväviljelmät olivat yhtä huonossa hapessa kuin viime reissullakin, mutta korallilla oli mielestäni enemmän elämää kuin kaksi vuotta sitten snorklatessamme. Laajalti on vain kuollutta korallia, mutta paikoitellen hyvinkin kaunista ja paljon kaloja, muun muassa trumpettikaloja, joilla on jännä pitkulainen nokka. Purjehdimme korallille kapealla, mangopuusta veistetyllä dhow´lla. Kapteenimme, iäkäs jambianilaismies, oli sen omakätisesti tehnyt. Poikansa avustuksella hän nosti kuluneen purjeen ylös ja pian se pullistui tuulesta ja livuimme turkoosiakin turkoosimmalla merellä aaltojen lyödessä riutalle. Nyt mennäänkin Pemballe asti, kapteeni hihkui onnellisena veneensä keulassa, horisonttiin tähyillen. Kysykää minulta mitä vain, minä olen kapteeni ja syntynyt täällä, Jambianissa. Minä tiedän kaiken. Katselin vähän pidemmällä taivaan täyttäviä surfareiden leijoja ja mietin mielessäni, että kapteenimme kaltaisia veneenrakentajia ei enää taida nuoremmasta polvesta löytyä. 

Laskuvesi oli jo pitkällä kun palasimme ja veneenpohja otti hiekkaan kiinni parisataa metriä rannasta. Kahlasimme takaisin ja huonoksi onnekseen husband löysi varmasti sen ainoan merisiilin niin läheltä rantaa. Ei onneksi astunut päälle, mutta potkaisi sen verran huolella, että kymmenkunta piikkiä upposi isovarpaan viereen ja niiden sisältämä myrkky värjäsi piikkien ympärystät häijyn sinisiksi. Ja taas opittiin uutta. Coco Beachin Hassan hankki jostain pienen, sormenmittaisen raa´an papaijan,  ja puristi siitä vaaleaa nestettä pistoskohtaan. Se supistaa ihoa (tehokkaammin kuin aiemmin käyttämäni sitruuna) ja piikinkärjet alkoivat työntyä ulos. Seuraavana päivänä kipu oli jo poissa ja jäljet samoin. Loput piikinkärjet tulevat ulos sitten omia aikojaan.

Husband ei suosittele: merisiili.

 

Husband suosittelee: kylmä Kilimanjaro-olut sisäisesti. Auttaa kuulemma vähintään yhtä hyvin kuin papaija ulkoisesti.

Mutta nyt: kaksi kuukautta lisää Sansibaria. Iltapäivällä Ethiopianin kone nousee ja suuntaa kohti Addis Abebaa. Meidän paikoillamme istuvat jotkut muut.