Pisasankarit maailmalla

Lounas á la Vientiane: maukas nuudelikeitto katukuppilassa ja päälle hyvä kahvi kera pienen kirpeän sitruunaleivoksen. Katukuvassa on monenmoista kulkijaa, tähän aikaan vuodesta kasvavassa määrin myös turisteja. Amerikkalaisia harmaahapsisia eläkeläisiä valkoisissa lippalakeissaan ja yhtä valkoisissa lenkkitossuissaan. Keski-ikäisiä pariskuntia reisitaskuhousuissaan ja vaelluskengissään. Suurin osa on kuitenkin nuoria rinkkamatkaajia, joita tuntuu pelmahtavan kaupunkiin joka päivä uusi satsi. Niin kovin nuoria, innokkaita, seikkailunjanoisia untuvikkoja.

Sitten kuuluu yhtäkkiä nuoren tytön huuto kadun yli toiselle: ”Hei onks toi se paikka missä on ihan paskat pitsat?” Päätän olla ilmekään värähtämättä, toivoen ettei kukaan muu ymmärtänyt kuin minä. Tyttäret jatkavat matkaansa ohitseni, onneksi enempää kommentoimatta.

Phnom Penhissä yksi ilta saimme parhaillaan nauttia vinyyliharvinaisuudesta, jota soitettiin vain meille. Sitten kuului ovelta v... ja pari kertaa vielä v... ja v... Kohta ohitsemme käveli pellavapäinen nuori mies ja huusi mennessään pöytäseuralaiselleen  ”Mä otan kaljan mut käyn eka kusella.” Hurraa.

Maailman parhaitahan me kuvitellaan olevamme ja niin meille uskotellaan. Suomalaisia ei saa arvostella, ainakaan ulkomaalaiset. Eivät myöskään ulkomailla asuvat suomalaiset, jotka ovat jotenkin menneet ihan oudoiksi. Mitä nekin kuvittelevat olevansa, parempia kuin me muut? Pysykööt sitten siellä maailmalla, jos siellä on kerran niin paljon paremmin kaikki kuin Suomessa.

Myönnän, etten ole enää sama ihminen kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. En väitä, että olisin jotenkin parempi nykyään. Väitän kuitenkin, että ainakaan käytöstavoiltaan nämä nuoret eivät ole maailman parhaita, vaikka tuollainen kielenkäyttö Suomessa on, jostain syystä, aivan normaalia julkisella paikalla. Ei ole minusta. Moisia moukkamaisia heittoja ei kyllä kuule kovin usein esimerkiksi ranskaksi tai edes ruotsiksi. 

Ei saa arvostella, ei. Arvostelinpa vähän kuitenkin, keski-ikäisen tädin oikeudella.