Hyvää ystävänpäivää!

"Furaha yako ni furaha yangu."

Sinun ilosi on minun iloni.

Kauppa käy - Kiinaan

 

Mangoa, ananasta ja vesimelonia, chapati-leipää, dahlia (linssimuhennosta) ja munia, kera upean näköalan yli Stone Townin. Näillä taas uuteen päivään Sansibarilla. Tänäan meri on harmaa ja taivas samoin. Kuuma ilma on purkautunut öisin ukkosina ja viimeyön sadepilvien riekaleet makaavat yhä saaren päällä. Pian tulee merituuli, joka lakaisee taivaan ja herättää meren taas turkoosiksi aalloiksi.

Takana kaupunkiviikonloppu, ilmassa jo odottavaa tunnelmaa tällä viikolla käynnistyvän Sauti za Busara –festivaalin johdosta. Teimme lauantaina retken kaupungin edustalla olevalle hiekkasärkälle. Viimeksi olimme siellä ainoat ihmiset, seuranamme ainoastaan pienet taskuravut. Nyt särkällä oli toisenlainen kuhina, yli kymmenen veneellistä (pääasiassa italialaisia) turisteja. Särkälle on myös keksitty pystyttää myyntikojuja ja ravintoloita. No, sekaan mahtui ja uimaan pääsi. Ravut olivat katsoneet parhaaksi vaihtaa maisemaa.

Minä näin vain meren.

Jos turisteista valtaosa tuleekin Italiasta, on kivikylällä selkeästi uusi valloittajakansa: kiinalaiset. Meilläkin on naapurihuoneet kiinalaisukkoja täynnä. Ruutushortsit, t-paita, lenkkarit ja lippalakki. Ja tietysti kännykkä, johon puhutaan kovaan ääneen taukoamatta. Huoneiden ovet pidetään käytävälle auki ja ukkoa kipittää huoneesta toiseen. Kuulemma sama meno on husbandin kollegan hotellissa. Kiinalaiset firmat ilmeisesti löytävät uusille markkinoille ilman pääministerin vetoapua. Satama on pullollaan kontteja ja rantaan nousee valtava uusi hotellikompleksi, kiinalaisrahalla. Vuosia kiisteltiin arvokkaan vanhan rakennuksen kunnostuksesta ja nyt työt ovat täydessä käynnissä. ”Kunnostaminen” vaikuttaa aika suurpiirteiseltä, käytännössä tontille näkyy nousevan uusi, kaksi kertaa alkuperäistä suurempi betonikolossi. Mereltä katsottuna näki, että vanhasta osasta ei ole jäljellä kuin seinät. Hyvin samanlaista ”kunnostusta”, kuin mitä on nähty Kambodzhassa ja Laosissa (kuvat ennen ja jälkeen tulossa pian).

Pakko tähän väliin mainita lehtikeskusteluissa näkyneet tyypilliset kommentit pääministerimme vienninedistämismatkasta tyyliin: "siellä se lomailee jossain ambomaalla, mitä meillä muka sinne on vietävää?" Ei pian enää mitään, kyllä kiinalaiset myyvät tänne hotellit ja hissit ja muut meidänkin puolestamme.

Ostamani vedenkeitin (todennäköisesti kiinalainen) kesti tasan kaksi viikkoa. Perjantaina kesken teeveden keiton kuului kova pamahdus ja liekit löivät kannun sisällä. Irroitin sen seinästä ja annoin hetken jäähtyä. Sisällä oleva metallinen lämpövastus oli yhdestä kohtaa musta ja räjähtänyt pieniksi paloiksi. Vesi oli kuin uuden vuoden tinan valun jäljiltä, metallimurusia täynnä. Vein tietysti keittimen takaisin myyjälle (kun vihdoin löysin takaisin myymälään, pieni aukko seinässä kapealla kujalla). Kerroin mitä kävi ja sanoin, että myyt varmaankin minulle uuden todella edullisesti. Kokeneena hymyssäsuin-tinkijänä homma hoitui ja myyjämies ei voinut kuin nauraa ja suostua. Takanani tilannetta seurannut nuori kaveri sanoi minulle että vau, sinä olet todella hyvä. Opetatko minutkin tinkimään?

Kuka pelastaa merilevät?

Siinä se taas siinsi silmien edessä, häikäisevän turkoosi Intian valtameri. Varpaat valkoisessa puuterihiekassa, paahteinen tuuli iholla, riutalta kantava aaltojen ryminä. Jambiani ja Coco Beach, kesämökkimme Sansibarilla. Tänne on ollut ikävä.

Bungalowelämää.

Laskuveden aikaan on tilaa temmeltää. Tässä ei ole kansantanssi menossa, vaan husband intoutui heittämään frisbeetä.

 Sama ranta loppuiltapäivästä nousuveden aikaan.

Päällisin puolin kaikki oli ennallaan, mutta Jambianin idylli on kovaa vauhtia katoamassa. Muutaman kilometrin päässä olevasta Pajesta on tullut jo joku vuosi sitten leijasurffareiden mekka. Nyt laji on levittäytymässä etelään ja varusteiden vuokraajat himoitsevat Jambianin rantoja. Pajesta on jo kaikki kalastajaveneet häädetty pois tieltä ja sama on pian edessä Jambianissa. Olen kirjoittanut Jambianista aiemmin (True life in Jambiani). Kyläläiset elävät merestä; miehet kalastavat, naiset viljelevät merilevää. Pieni viiden huoneen Coco Beach on elännyt symbioosissa kylän kanssa tarjoten paikallisille töitä ja ostamalla merenantimet paikallisilta kalastajilta. On ollut upeaa saada elää vuoroveden ja kyläläisten rytmissä. Kun vesi nousee, miehet valmistavat veneensä kalastusreissuille ja purjehtivat kohti riuttaa syvemmille vesille. Ja kun vesi pakenee, naiset suuntaavat paljastunutta merenpohjaa pitkin merileväviljelmille keräämään satoa. Kalastajaveneiden ohella juuri nämä leväviljelmät ovat suurin este surffibisnekselle.

Paljastunut merenpohja.

Teimme laskuveden aikaan taas kävelyn tuota ihmeellistä kuunmaisemaa pitkin. Vitivalkoinen hiekka on niin hienoa, että se pursuaa varpaiden välistä kuin lämmin muta. Näimme leväviljelmien tukikepit, mutta tuttuja vihreitä levätuppoja ei enää ollutkaan. Vain kuolleita irrallisia tummia nippuja narujen päässä siellä täällä. Kuulimme, että viime vuoden puolella aivan yllättäen kaikki viljelmät infektoituivat, muuttuivat mustiksi ja kuolivat pois. Naiset yrittivät istuttaa uusia, mutta joku sitkeä tauti tappoi nekin. Vähän turhan sopivasti.

On surullista jos tällaiset ainutlaatuiset paikat on uhrattava  sellaisille turisteille, joille tärkeintä on uima-allas, nettiyhteys, ilmastointi, hampurilaiset ja jäät drinkkilasissa. Meri on sitten se leikkipaikka, jonne pitää päästä pörräämään vesiskoottereilla ja muilla vempaimilla. Leijasurfausta vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, se on hieno laji, mutta Sansibar on nyt saanut nimeä sen lajin harrastajien piirissä ja tämä tuo lieveilmiöt mukanaan. Surullisinta on se, että paikallisille ei tästä touhusta ole juurikaan hyötyä, raha ei jää heille. He vain menettävät siinä sivussa kotipiirinsä ja elinkeinonsa.

Päätinkin käyttää suhteita hyväksi ja raportoin asiasta eteenpäin husbandin kollegoiden kautta. Sain juuri vastauksen ja kiitokset, asia tuli uutena tietona ja sen tutkiminen aloitetaan. Tuleekohan merilevän pelastamisesta minulle uusi elämäntehtävä?

 Leväviljelmä kahden vuoden takaa, nyt jäljellä vain tukikepit.

Karibu Mr. Prime Minister

Pääministerimme edusti Suomea hienosti eilisellä Sansibarin visiitillään. Yritin suurlähettiläältä varmistaa, olisiko vierailu ihan ensimmäinen laatuaan kautta aikain. Hän arveli että näin on, mutta ei ollut asiasta aivan varma. Historiallinen hetki joka tapauksessa. Ystävällisesti hymyillen mutta samalla keskittyneen näköisenä pääministeri kuunteli projektin esittelyn, jota varten oli pystytetty erillinen näyttely havainnollisine karttoineen. Hän sai nähdä konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä Suomen kehitysavulla ja suomalaisella osaamisella on saatu Sansibarilla aikaiseksi. Tällä hetkellä yksi tärkeimpiä on vihdoin käyntiin saatu maarekisteröinti, joka turvaa paikallisten maanomistuksen. Molemmat tästä työstä vastaavat paikalliset johtajat ovat muuten naisia. Aurinko porotti sisäpihalle armottomasti koko presentaation ajan. 

Pääministerin matkan yksi tärkeimpiä tavoitteita oli parantaa Suomen ja Tansanian kauppasuhteita. Tansania on Suomen pitkäaikaisin kehitysyhteistyökumppani ja ministeri korostikin, että tuloksia voidaan saada vain pitkäjänteisellä panostuksella. Projektin esittelyn jälkeen hän sanoi Ylen tv-kameralle olevansa tyytyväinen näkemäänsä ja toivoi tulevaisuudessa myös lisääntyvää kaupankäyntiä maiden välillä. Valtion tehtävä on avata yrityksille ovia uusille markkinoille, ja siihen tämäkin matka tähtäsi.

Vierailu jatkui kävelykierroksena Stone Townin halki. Mekin saimme sille osallistua. Kadunvarsilla supistiin: joku tärkeä vieras... kuka hän on... ja joku tiesi kertoa muille että Suomen pääministeri. Jotain suomalaisuudesta varmasti kertoi sekin, että tällainen kävely haluttiin järjestää mahdollisimman vapaamuotoiseksi. Silti tuntui jännältä kävellä normaaleja reittejä aseistettujen vahtien saattelemana. Ei tullut tuttuja Jambo Sister, welcome to my shop -huutoja tällä kertaa. Projektin väki kommentoi että hyvä, teillä on nuori pääministeri. Hänhän voi saada jopa jotain aikaiseksi!

Ai mitäkö itse tuolla tapaamisessa tein? Vähän vapaaehtoistöitä, joista myöhemmin lisää. Virallisia esittelyjä ei ollut, edes projektin väelle, mutta herrasmiehenä pääministeri lähestyi huomattuaan suomalaisnaisen ja ojensi kätensä. Tervetuloa Sansibarille, toivotin. Kiitos, oli mukava tulla, hän vastasi iloisesti hymyillen. 

 Pääministeri halusi pysähtyä hetkeksi ottaakseen kuvan koulun ikkunassa vilkuttaneista lapsista.

Kulttuurien kirjoa

Jaloissa tuntuu olevan joku muisti. Ne lähtivät viemään pitkin Stone Townin labyrinttia ja jo ensimmäisellä yrittämällä päädyin sinne minne halusinkin, torille. Tuttu kuhina, tropiikin hedelmät ja vihannekset ja se tasainen meteli. Puheenpälätystä, huutoja, tervehdyksiä. Täällä ei ole kohteliasta olla vaiti. 

Torin reunamilta löysin vedenkeittimen ja teekupit, joita sain metsästää tovin. Niitä on vaikea löytää, loppu monelta, sanoi eräs myyjä, minulla on vain tällaisia isoja pakkauksia, jotka ovat tosi kalliita. Monta kojua koluttuani silmiini osui passelit kupit erään papan puodissa. Lopulta myös Africafeta ja Kilimanjaron vihreää teetä, adapteri ja joogamatto. Etsivä löytää.

Ostosreissulla tuli hoidettua myös pellavahousujen rikkoutunut vetoketju. Eräästä kadunvarren myymälästä kantoi iloinen hurina ja kun kurkkasin sisään, näin kolme miestä ompelukoiden äärellä ja yhden silittämässä. Astuin reippaasti sisään ja vedin pellavahousut kassista. Silittämässä ollut mies nyökkäsi, nappasi housut kädestäni ja ohjasi minut ison puisen arkun päälle istumaan. Hän ratkoi näppärästi vanhan vetoketjun irti ja ompeli vieruskaverilta löytyneen pitkän harmaan vetoketjun huolella housuihini, pätkäistyään sen ensin sopivan mittaiseksi. Kiitin ja kysyin että mitä maksaa. Mies kohautti hartioitaan ja sanoi, että maksa mitä haluat. Vaikutti, että antamani seteli oli molempien mielestä sopiva ja jatkoin tyytyväisenä matkaani.

Viikonloppuna tutustuin husbandin kollegoihin. Saimme kutsun tanskalaisen Larsin ja hänen indonesialaisen vaimonsa Annan kotiin kaupungin ulkopuolelle. Projektin väen lisäksi paikalla oli isäntien vieraat ja naapurit. Hyvätunnelmaisessa illallispöydässä istui 18 henkeä ja seurasi tietokilpailutehtävä: Montako kansallisuutta pöydän äärestä löytyy? Rupesin laskemaan sen perusteella mitä olin ihmiset kätellessäni saanut selville. Ainakin yksi saksalainen, yksi ruotsalainen, yksi kosovolainen, irlantilainen, britti, pari skottia... me kolme suomalaista. Päädyin arvaten lukuun 12. Ei riittänyt. Kävi ilmi, että eräällä naisella oli kolme kansalaisuutta: saksalainen äiti, senegalilainen isä ja syntynyt hän on Ranskassa. Ja passit jokaiseen kolmeen. Pöydän päässä istuva nainen oli sekä Somalian että Ruotsin kansalainen. Oikea vastaus, jota selviteltiinkin pitkään, oli 14.

Paluu maustesaarelle

Ensimmäinen pilkahdus Mama Afrikasta saatiin Etiopian taivaalla aamuauringon purppuraisen kajon tulviessa vuorijonon takaa. Asteittainen siirtyminen pois kauhistuttavista pakkasista kulki ensin Tukholman muutaman miinusasteen ja Addis Abeban kuulaan aamun (+12C) kautta Dar es Salaamiin, missä oltiinkin jo normaaleissa lukemissa. Perillä, lentokoneella neljään otteeseen noustuamme ja laskeuduttuamme, puhalsi pehmeä 30-asteinen merituuli. Tuntui kuin olisin hengittänyt ensimmäistä kertaa kuukauteen. Koko kroppa huokaisi onnesta. Pää ei vielä tajunnut missä ollaan.

Sansibar. Voikohan ihmisellä olla monta henkistä kotia? Tai voiko yksi elämä koostua useista elämistä? Täällä ainakin tuntuu jatkuvan se elämä, jonka tänne vajaat kaksi vuotta sitten jätin. Tai jouduin jättämään. Muistot myös aiemmilta reissuilta palaavat vahvasti pintaan. Jostain sisältä löytyy tuttu rytmi, normaalia letkeämpi kävelyaskel, suusta pulppuaa tervehdyksiä swahiliksi. Tervetuloa takaisin, hyvä nähdä sinua. Jopa kissat tervehtivät kadulla äänekkäästi naukuen ja yksi meinasi jo seurata minua kotiin. Niin, olivat järjestäneet hotellilla meille saman huoneen kuin viimeksi. Sehän on teidän kotinne! 

Vaihdoin äsken kuulumiset korukauppaa pitävän maasai-ystäväni kanssa. Rafiki, ystäväni, tervetuloa takaisin. Olen niin iloinen, että olette taas täällä. Näin miehesi eilen ja kysyin, että missä sinä olet. Mitä kuuluu, kuinka monta tuntia lensitte? Sitten hän mittaili minua katseellaan ja sanoi että kuule, oletko ihan varma ettet ole maasai? Joskus käy niin, että pitää matkustaa ympäri maailmaa ja vasta sitten löytää sen oikean kotinsa. Sinä voisit olla maasai.

Elämä on matka, safari. Olen matkoistani niin kiitollinen ja juuri nyt onnellinen siitä, että tie toi mutkien kautta takaisin tänne. Ahsante sana. Olen taas valmis jatkamaan matkaa kanssasi, Sansibar.

6 degrees south

Kuukausi kaamoksessa takana. Pitkään sain nauttia vihreästä nurmesta ja avoimena vellovasta merestä, mutta talvi otti lopulta voiton. Maisema on taas kuin mustavalkoisesta elokuvasta ja ulkoilu edellyttää michelinukoksi toppautumista. Kiva teille, jotka tykkäätte.

Jatkokertomus ”oikeuteni tehdä töitä” sai lisää jatkoa, haastoin Kelan vakuutusoikeuteen. Olen toiveikas, että saisin vihdoin vastauksen kysymyksiini ja perustelut aiemmista päätöksistä, kuten siitä, että minulla on (muka) kiinteämmät suhteet johonkin ulkomaahan kuin Suomeen. Mihin? Kela ei näyttövelvollisuutta ilmeisesti tarvitse koska vain tietää miten asiat ovat. Sehän on kuin vaimo, totesi eräs ystäväni.

Nyt riitti pakkaset, nokka kohti uusia seikkailuja.