Avaus intialaisittain

Jo toinen päivä täällä menossa ja kovin tuttua on kaikki; lämpö, äänet, tuoksut ja maisemat. Myös se, että eilen asennettu nettiyhteys ei sitten tänään enää pelaakaan. Kaapeli on parempi kuin langaton, minulle sanottiin, joten eilen kävi poika sen iltapäivällä asentamassa. Hidas yhteys, kuten täällä aina. Toimii automaattisesti kun käynnistät koneen, hän lupasi. Aamulla kun sitten käynnistin koneen, ei - yllätys, yllätys - mitään kaapelin kautta enää tapahtunutkaan. Ja sitten valittamaan, tulee joku paikalle, yrittää kaiken saman mitä itsekin tein, soittaa apua, tulee toinen, joka leikkaa kaapeliin uuden pään ja kytkee johdot uuteen plugiin, kokeillaan taas ja... ei mitään. Haetaan toinen läppäri ja kokeillaan. Ei mitään. Kaapelissa on joku vika, minulle kerrotaan. Kyllä, siltä vaikuttaa, totean tämän kaiken jo niin monesti kokeneena. Tyhjennän vanhoja tekstiviestejä puhelimestani aikani kuluksi. Vanhasta puhelimesta (jonka otin paikallista sim-korttia varten) löytyykin hauskoja viestejä parin vuoden takaa. Sitten havahdun. Madam, look! Läppäriini on tällä välin auennut Googlen etusivu. Yhteys toimii, nyt siis se langaton. Kaapeli tullaan korjaamaan. Ehkä huomenna. Kiitos kiitos.

Miten ihmeessä me tulimme toimeen ennen tätä nettiaikaa? Pidimmekö yhteyttä toisiimme, tiesimmekö maailman menosta, löysimmekö minnekään perille? Ja mitä ihmettä teimme kaikella sillä ajalla, jota emme roikkuneet netissä (tai odottaneet yhteyden asentamista/korjaamista)?

Eilen, ensimmäisenä iltana täällä, kävelimme intialaiseen Nazimiin ja istahdimme ulkopöydän ääreen, viilentävän kattoropellin alle. Listaa ei tarvittu, sillä heti oli saatava ne hyväksi havaitut omat vakioannokset (kerron joskus tarkemmin). Ihan vieressämme, siinä kadun reunalla, oli ravintolan suosittu snägärikärry, jossa paistetaan monelle taitokselle taiteltuja ohuenohuita lettusia. Vastapäätä olevien laokuppiloiden grilleissä höyrysivät kokonaiset suolakuorrutetut jokikalat ja lihavartaat. Punaiset ja siniset muovituolit alkoivat täyttyä asiakkaista. Ukkospilven reuna nousi hitaasti tummuvalla taivaalla. Ja pian pöytäämme tuotiin ne annokset, joiden vuoksi juuri tänne piti ensimmäisenä iltana päästä.

Viereisen pöydän nuori turistipariskunta ei ollut kiinnostunut katuelämästä, annoksistaan eikä sen koommin toisistaan, molemmat naputtivat sanattomina puhelimiaan koko illan. Heidän elämänsä taisi sitten olla siellä puhelimessa.