Palvelutalossa

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, ensimmäistä kertaa tänne tulomme jälkeen. Mittarissa parvekkeella varjolukemat 36 astetta ja tuttu paahteinen ilma puhaltaa kuumana iholle. Muutos on melkoinen viime päiviin, kun trooppinen myrsky Gaemi pyyhkäisi tästä yli ja vettä piiskasi aamusta iltaan.

Rankkasateen iskiessä tunnelma tiivistyy liikenteessä ja huoltoasemalla.

Kykyyni sulkea ikkunat sateen sattuessa ilmeisesti nyt luotetaan. Ensimmäisenä päivänä sain nimittäin puhelun respasta: Sister, laitatko ikkunat kiinni sillä kohta sataa. Kovin huolehtivaista, mutta mietin että olenkohan tosiaan niin avuttoman näköinen. Menin sitten roskapussin kanssa alas ja kysyin, että mihin nämä voi viedä (kun missään ei ole näkynyt jäteastioita). Sister, ei ei, ei niitä tarvitse tänne alas tuoda, jätät vaan ovesi ulkopuolelle niin kollegani hakee ne. Ja ystävällisesti hymyilevä tyttö otti säkin kädestäni ja piilotti sen nopeasti respan taakse. Vähän hassultahan se tuntuu, mutta nyt olen oppinut talon tavoille ja pistän roskapussin aina oven taakse kun se on täyttynyt. Siitä se sitten nopeasti katoaa. Ehkä tarkkailevat tilannetta kameroiden välityksellä. Palvelutalossa asuminen tuntuu varmaan tältä. Vielä jaksaisin kuitenkin viedä roskat itsekin.

Viereisestä Watista on jo usean päivän ajan on kantanut munkkien kovaääninen mantra, joka taukoaa vain yöksi. Pchum Ben eli esi-isien muistojuhla alkoi virallisesti jo viime viikolla. 15-päiväiset seremoniat kulminoituvat ensi viikolla, jolloin koko maa hiljenee kolmeksi päiväksi. Asuntoomme toimitettiin kauniisti muotoiltu kirje, jossa kovasti pahoitellen pyydetään lupaamme sille, että siivoojat saavat nämä päivät lomaa, jotta voivat viettää tätä merkittävää juhlapyhää omaistensa kanssa kotiseudullaan. Ja lopuksi vielä kiitellään ymmärryksestä ja yhteistyöstä. Olemmekohan varmasti Kambodzhassa, tässä talossa nimittäin kaikki todellakin pelaa.