Lombokin karu ja vähäsateinen eteläosa
hiekkarantapoukamineen on vielä toistaiseksi melko harvakseltaan asuttu kolkka.
Majapaikkamme Kuta, jota ei pidä sekoittaa Balin kuuluisaan Kuta-beachiin (”aussinuorten
kanaria”), on vielä leppoisa pieni kyläpahanen, mutta tilanne on muuttumassa.
Kahden ison hotelliresortin rakennustyöt ovat jo alkaneet. Tänne porukkaa vetää
hienojen rantojen lisäksi myös mahtavat aallot, joilla surffaaminen vaatii jo
osaamista.
Koska tämä on saarihyppelymme viimeinen etappi ennen paluuta
Jakartaan, olimme päättäneet panostaa majoitukseen. Aiempia oli aika vaikea ylittää,
mutta niin vain kävi. Perinteistä lombokilaista arkkitehtuuria vaaliva private
villa omalla puutarhalla ja merinäkymällä on sanalla sanoen luksusta. Ahmin
yksityiskohtia ja aistin tunnelmaa, tällaisen kesämökin vielä joskus haluan.
Muistutus taas siitä, että kaiken voi tehdä vähän kauniimmin.
Kutan visiitin kohokohta oli kuitenkin eilinen vierailu
perinteisessä sasak-kylässä. Lombokin yli kolmesta ja puolesta miljoonasta
asukkaasta valtaosa on sasakeja ja sukua balilaisille heimoille. Sasakeilla on
oma kulttuurinsa, kielensä ja uskontonsa (yhdistelmä islamia, hindulaisuutta ja
animismia).
Sade-niminen kylä (nimi tarkoittaa paikallisella kielellä ”sielun
lääkettä”) on yksi harvoista, jonne on mahdollista päästä tutustumaan
paikallisen oppaan kera. Vierailijat ovat pääasiassa indonesialaisia turisteja
muualta maasta, ulkomaalaisia kylässä vierailee vain harvakseltaan. Oppaamme,
kyläläinen itsekin, totesi että hyvä näin, kyseessä ei ole mikään museo vaan oikea
kylä, jossa ihmiset asuvat ja elävät. Toistaiseksi homma on balanssissa ja sekä
kylä että vierailijat hyötyvät.
Sisäänkäynti.
Keskuskatu.
Uusi olkikatto.
Kylän vanhin talo, jossa asuu kyläpäällikön äiti.
Talojen rakenteet ovat sekoitus savea, riisin akanoita ja
lehmän ulostetta. Katot tehdään oljesta. Molempia on uusittava säännöllisesti. Kerran
kuussa jokaisessa talossa järjestetään seremonia, jota ennen lattiat pestään
lehmänlannalla (lattiat eivät kestä vettä). Ensin kuulemma haisee hetken, muttei kauan.
Sisällä sasak-kodissa. Lehmän kallo seinällä tuo onnea.
Pelkistetty keittiö yläkerrassa, missä äiti ja lapset
nukkuvat. Isä nukkuu alakerrassa.
Kylässä on ollut sähköt vasta kuuden vuoden ajan. Myös kylän ainut kaivo on nyt sähköistetty ja hollantilaisten rahalla kylään on saatu myös porakaivo.
Perinteinen lamppu eli simpukankuori, johon laitetaan kookosöljyä
ja puuvillakankaan suikale.
Saden kylässä on noin 700 asukasta, joista kaikki ovat sukua toisilleen. Siellä on asuttu nyt 15 sukupolven ajan ja sääntö on, että avioitua voi ainoastaan serkun kanssa (geneetikon korvaan tämä särähti). Vielä mielenkiintoisempaa oli kuitenkin se, miten puoliso valitaan. Poika ”kidnappaa” valitsemansa tytön kylän laitamille ja pari odottelee, että vanhemmat rauhoittuvat (tähän menee kuulemma korkeintaan kolme päivää). Sitten nuoripari palaa kylään ja mikäli tyttö on halukas avioitumaan, seuraa häät. Mutta jos tyttö ei suostu naimaan poikaa, jälkimmäistä rangaistaan. Kummankaan vanhemmilla ei ole valtaa puolison valintaan.
Miehet ovat viljelijöitä ja naiset kutovat kauniita puuvillakankaita.
Puuvilla kehrätään langaksi ja värjätään luonnon värein, muun muassa tamariinilla ja betel-palmun hedelmällä.
Huomenna matka jatkuu, nyt vielä päivä Kutan maisemissa ja
ihanassa villassa. Kooste tämän reissun herättämistä ajatuksista vielä hautumassa.