Condorin siivin takaisin

Hienon vappureissun jälkeen palasimme Sansibarille. Ensimmäisessä välietapissa Frankfurtissa oli tavoitteena mennä keskustaan terassille syömään parsaa ja juomaan lasi valkoviiniä. Tämä onnistui omalta osaltani mainiosti. Husbandilla oli omat tavoitteensa, jotka toteutuivat niinikään.

Ensimmäistä kertaa testasimme Condorin, joka lentää Frankfurtista suoraan Sansibarille. Välilasku Mombasassa aamuviideltä oli odotettua hankalampi, sillä myös transit-matkustajien täytyi nousta koneesta kaikkien käsimatkatavaroiden kera ja terminaalissa oli turvatarkastus, eli kaikki piti taas avata ja purkaa ja kävellä itse porttien läpi. Perille pääsimme kuitenkin aikataulussa, vähän ennen aamukahdeksaa.

Uusi kotimme on lähellä Forodhani-puistoa, vanhan linnoituksen kupeessa. Omalta parvekkeelta aukeaa ihan uudenlainen maisema. Lähes unettoman yön jälkeen on kaikki tavarat purettu ja toimisto pystytetty. Uusi seikkailu Sansibarilla voi alkaa.

Hauskaa vappua!

Laajasalossa ollaan valmiita vapunviettoon. Hauskaa vappua kaikille!

Pääsiäiskukko muni!

Vihdoinkin. Täkäläinen pääsiäiskukko oli vähän hidas mutta tulihan se sieltä lopulta. Pole pole.

Uutta kotia etsimässä

Pääsiäinen ei näy täällä katukuvassa, paitsi että ekspatit ovat karanneet pitkän viikonlopun viettoon rantaresortteihin. Ne tarjoavat näin sadeaikaan hyviä alennuksia, kolme yötä kahden hinnalla ja all inclusive -paketilla. On tainnut tulla selväksi, etteivät ne ole minun paikkojani. Me jäimme kaupunkiin ja aloitimme pitkän viikonlopun juhlistamalla husbandin syntymäpäivää kuohuvan ja tapasten merkeissä. 

Darin suurlähetystöstä tuli varoitus rankkasateista viikonlopun aikana. Ehkä ne ohittivat meidät, sillä näin kaunista ja aurinkoista ei ole ollut yli kuukauteen. Pitkänäperjantaina suuntasimmekin hiekkasärkälle, jolla oli meidän lisäksemme vain yksi vene. Sadeajan hyviä puolia: ei turisteja. Perjantai- ja lauantai-iltoina saimme nauttia myös elävästä musiikista, kun perinteistä jazzia soittava, Dar es Salaamista keikalle tullut DazzJazz, esiintyi 6 Degrees South´ssa.

Pääsiäispäivän aamuna oli sitten koettelemuksia. Kolme kuukautta samassa hotellissa taitaa olla joku rajapyykki. Huoneesta hajoaa kaikki, yksi toisensa jälkeen, netti alkaa olla säännöllisesti alhaalla, aamiaistarjoilu hupenee, siivoojien ote lipsuu ja meillä pinna lyhenee. Kamelin selkä katkesi eilen, kun olimme valmiina katolla seuraamaan Kiinan GP:tä aamiaisen äärellä. Keityt munat olivat tulossa, jotta edes yksi pääsiäisperinne, munien litsaus, tulisi hoidettua. Televisio auki ja kanavien selausta. Ei ollut enää sitä urheilukanavaa, jolta formulat näkyvät. Sitä, joka meille oikein erikseen oli luvattu siksi ajaksi kun olemme täällä. Aijaa, se on vissiin jäänyt maksamatta, oli vastaus. Nappasimme tulikuumat munat mukaamme ja kiiruhdimme läheiseen baariin espressolle ja GP:n äärelle. Ne munat tuli litsattua sitten sarongilla istuen kaupunginrannalla, jonne menimme nauttimaan merituulesta ja auringosta. Uimaan ei kaupungin edustalla ole asiaa.

Jep, on aika vaihtaa maisemaa ja majapaikkaa. Ensin kohti Suomen vappua ja pian sen jälkeen takaisin tänne, uuteen osoitteeseen. Ei päästä pois Sansibarilta vieläkään. 

Kitenge-kuume

Sansibarille ei kannata tulla ostosten perässä. Lukuisat pienet katumyymälät kauppaavat turisteille pääasiassa mantereelta tuotua turistitavaraa; puuveistoksia, tauluja, koreja ja koruja. Kyllä, paikallisia, jos myyjältä kysyy, varmasti ihan oman vaimon tekemiäkin, mutta eivät todellisuudessa ole. Tinga tinga –taulukopioita maalataan kyllä täälläkin, mutta se on oma juttunsa. Sitten on sitä ihmeellistä tavaraa, joka pyörii kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi tiettyjä laukkuja, huiveja ja mekkoja, jotka valmistetaan jossain päin Aasiaa isolla volyymillä. Tänne kulkeuduttuaan niihin on tarttunut muutaman välikäden hinta päälle. Esimerkkinä monelle Kambodzhan tuomisina tuttu ”kotimekko” tai kaftaani, jonka löysin täällä ilmastoidusta turistikaupasta kymmenkertaiseen hintaan verrattuna siihen, mitä maksoin siitä Russian marketilla.

Ehkä ainoita täällä valmistettuja esineitä ovat perinteiset Sansibarin arkut, joita puusepät todellakin täällä yhä veistävät. Ne ovat upeita, mutta eivät valitettavasti mahdu matkalaukkuun.

Sitten ovat kankaat, jotka tulevat tänne mantereelta. Lyhyt swahilinkurssi niihin:

kanga – ohut kuviollinen puuvillakangas, jota myydään aina kaksin kappalein. Perinteinen käyttötarkoitus on, että toinen kietaistaan asuksi ja toinen huiviksi. Kangoissa on aina joku symbolinen teksti, joka toimii kantajansa viestinä muille.

kikoy – paksumpi yksivärinen tai raidallinen puuvillakangas, jota käytetään esimerkiksi lannevaatteena, lapsen kantoliinana tai rannalla istuinalustana.

kitenge – kestävää puuvillakangasta tai sekoitetta oleva monikäyttöinen kangas, jossa on värikäs printtikuosi. Kuvioilla on yleensä joku perinteinen tai jopa poliittinen merkitys.

Tällä reissulla olen löytänyt kitenget. Tätä voi kutsua jo suhteellisen vakavaksi. Niiden kuviot ja värit pyörivät mielessäni päivin öin ja törmään niihin jatkuvasti kadulla, ravintoloissa, ihmisten asuissa, laukuissa. Ne ovat kerta kaikkiaan syötävän herkullisia. Mutta mistä niitä saa?

Tottakai, ilmastoitu turistikauppa Kenyatta Roadilla myy niitä. Ne on nätisti viikattu sileäksi nipuksi ja niihin on laitettu hintalappu. Hyvä. Sitten katukauppoihin. Nyt ne roikkuvat melko siististi laskoksella ja niissä ei ole hintalappua. Lyhyen keskustelun jälkeen hinta on jo heti puolet ilmastoidusta kaupasta. Hyvä. Sitten ”kangatorille” eli kapealle kujalle, jolla myydään pelkästään kankaita. Oho, hintahan puolittui taas. Hyvä. Sitten ultimatum, Suma-market, torin takana ison tien toisella puolen erittäin tiiviillä ostoskujalla. Ei näy muita mzunguja. Kolmikerroksinen rakennus on täynnä kankaita, myös kitengejä löytyy. Nyt niissä on taas hintalaput. Hintaero ilmastoituun kauppaan on kuusinkertainen! Toki laaduissakin on eroja, mutta lyhyellä matikallakin voi päätellä jotain katteista ja kannattavuudesta. Suma-market ei kuitenkaan ole mzungua varten, sen huomaan, sillä en saa palvelua. Naisia puskee ohitseni ja melkein työntävät minut sivuun. Ihan kuin minulle haluttaisiin osoittaa, että sinä voit ostaa muualtakin.

Menen takaisin kangatorille ja alan koluta mielikuvituksellista kitenge-printtien maailmaa. Osa väriyhdistelmistä ja kuvioista vaikuttaa kovin tutuille. Ei voi välttyä ajatukselta, että eräskin kotimainen design-liike on näistä perinteisistä afrikkalaista kuoseista vahvasti ”inspiroitunut”. Samalla kun käyn pinoja läpi tietysti keskustelen myyjän kanssa. Vaivihkaa mainitsen, että varmaankin annat minulle hyvän paikallishinnan. Tottakai, edulliseen hintaan, hän vastaa. Kerron, että kävin juuri Suma-marketissa. Ahaa, hän sanoo varovaisesti hymyillen. Yritän olla ilme värähtämättä aina, kun näen jonkun kiinnostavan kankaan. Pistän vaivihkaan sivuun. No, mikäs se olisi se sinun hyvä hintasi, kysyn. Oikein hyvä hinta sinulle, hän sanoo, ja sitten kertoo sen. Mitä ihmettä, huudan, ja nauran samalla. Sinähän lupasit minulle hyvän hinnan! Miksi nyt puhut tuollaisia! Hänkin rupeaa nauramaan ja sanoo, että eikö se ole hyvä hinta. Sanon, että ei ollenkaan, mutta saat kokeilla uudestaan. Joku oli kuulemma juuri maksanut hänen pyytämänsä hinnan. Sanon, että hyvä niin, mutta minä en maksa missään tapauksessa, menen sitten Suma-marketiin. Hän uskoo minua. No montako kitengeä sinä ostat? En tiedä, riippuu hinnastasi ostanko yhtään. No mitä haluaisit maksaa? Kerron. Eieiei, liikaa alennusta lähtöhinnasta. No mutta sinun lähtöhintasi on ihan liian korkea. Hän nauraa. Kuviot ja värit vilistävät jo silmissäni enkä tiedä haluanko kankaista enää mitään. Tuon. Ja ehkä tuon. Ja mikäs tuolta vielä pilkistää. Sitten on nippu kasassa. Paljonko nämä yhteensä? Hiki virtaa selkää pitkin ja on kamala jano, mutta nyt ei ehdi juomaan. Tulee könttähinta. Annan oman hintani. Tulee vastatarjous. Pysyn omassani. Sitten tulee se viimeinen hinta johon hän voi myydä. Nostan vähän omaani ja sanon, että sekin on viimeinen hinta. Tuijottelemme siinä aikamme vuoroin toisiamme ja vuoroin kankaita ja sitten molemmat vähän joustamme viimeisiä hintojamme ja se on siinä. Kankaat pussiin ja kättelemme. Karibu tena, tervetuloa takaisin.

Pohjoiskärjen ekokatastrofi

Sateet tulivat. Moni paikallinenkin on jo ehtinyt valitella painostavan kuumasta ilmasta. Ei tuulenhenkeäkään, vaatteet liimautuvat ihoon, aurinkolasit valuvat nenältä. Sääsivujen mukaan lämpötila tuntuu reilusti yli 40 asteelta, vaikka on todellisuudessa ollut kymmenisen astetta vähemmän. Sadeajan pitäisi tuoda tähän helpotusta ja nyt se näyttäisi vihdoin alkaneen.

Viikonloppuna otimme suunnaksi pohjoisen ja saaren ehkä vilkkaimman turistikohteen, Kendwan. Se sijaitsee aivan pohjoiskärjen länsirannalla, joten siellä ei ole samaa vuorovesi-ilmiötä kuin itärannikolla. Uimaan pääsee mihin aikaan vuorokaudesta tahansa ja ranta on todella upea, valkoinen hiekka ja turkoosi meri. Siksipä alue onkin ollut viime vuodet melkoisen rakennusbuumin kohteena. Kävelimme rantaa pitkin edestakaisin noin kahdeksan kilometriä Nungwiin, pohjoiskärkeen. Koko matka on pelkkää hotellijonoa, neljän-viiden tähden resortteja. Osa on rakennettu laittomasti korallitöyrään päälle ja joissakin on rantaa perattu kasvillisuudesta ja kivistä niin, että rakennuksia ja uima-altaita mereltä suojaamaan on pitänyt kyhätä valtavat muurit korallinlohkareista, hiekkasäkeistä ja kookospalmun rungoista. Kamalan näköistä. Ensin upeat kookospalmut kaadetaan tontilta viemästä näköalaa ja sitten tajutaan, että niiden juuret olivat juuri ne, jotka pitivät maan kasassa. Sitten kaadetaan loputkin palmut ja rakennetaan niistä epätoivoisen näköisiä kyhäelmiä, jotka meri vie pian mennessään. Kaikkein rujoin näky oli veden päälle rakenteilla oleva ravintola (ilmakuva yllä). 

Taas kerran on pakko ääneen ihmetellä. Miksi pitää raiskata mahtava luonnonkaunis paikka ja tehdä siitä samanlainen tylsä tusinakohde, joita maailma on pullollaan? Sellaiseksi koko saaren pohjoiskärki on muutamassa vuodessa muuttunut. En voi ymmärtää, miksi kukaan näkee vaivaa lentää tänne asti vain viettääkseen lomaa muurien suojaamassa hotellissa kloorivedessä polskien. Käytiin Afrikassa? No todella. 

Majapaikkamme Kendwa Rocks on aika legendan maineessa. Se oli 90-luvun lopulla alueen ensimmäinen hotelli ja yhä suomalaisen perustajansa omistama. Pienestä bungalowpaikasta on pikkuhiljaa kasvanut melkoinen mökkikylä, mutta uima-allasta ei ole, siitä pisteet. Tunnetuin paikka on varmastikin beach partyistaan, jotka mekin pääsimme lauantaina näkemään. Tuli vahvasti olo, että nuoruus on onneksi jo eletty. 

Ranta on upea, mutta ei ole minun paikkani Kendwa. Seuraavaksi taas Jambianiin.

Nini wapi lini?

Mitä missä milloin? Eräs ruotsalainen kollega aikoinaan vitsaili, että suomi syntyy niin, että otetaan ruotsinkielinen sana ja lisätään perään i-kirjain. Ehkä tässä on yksi syy, miksi kiswahili kuulostaa niin kodikkaalta. Esimerkkejä:

bili (lasku), saladi (salaatti), chizi (juusto), sosi (kastike), nanasi (ananas), friji (jääkaappi), peni (kynä), boksi (laatikko), begi (laukku), soksi (sukat), benki (pankki), bichi (ranta) ja airpoti (lentokenttä).

Nämä ovat tietysti tyypillisiä lainasanoja ja melko tuoreita sellaisia. Todellisuudessa swahilinkieli on perintöä Itä-Afrikan rannikolla eläneiden kansojen pitkästä ja värikkäästä historiasta ja imenyt vaikutteita monesta kielestä – enimmäkseen arabiasta ja persiasta. Myöhemmin kieleen on tarttunut sanoja myös intiasta, portugalista ja englannista.

Jos olisin tiennyt, että tänne tullaan näinkin pitkälle reissulle, olisin prepannut kieltä. Jos ja jos. Tarttuu se toki väkisinkin kun sitä kuulee päivittäin. Parhaillaan saan kielikylpyä siivoojaltamme, joka on huoneeseen saavuttuaan puhua palpattanut kännykkäänsä tauotta. Siivous jotenkin näkyy hoituvan yhdellä kädellä. Yläkerran katolta kantaa sieltäkin kovaääninen jutustelu. Tänne autioon hotelliimme pamahti lauantaina suuri seurue seminaariväkeä mantereelta. Normaalisti niin hiljaiselta käytävältä kantoi huutoja ja nauruja ja huoneiden ovet paukahtelivat auki ja kiinni. Joku koputteli meidänkin oveemme ja tempaisin sen auki ilmeisesti niin kiukkuisen näköisenä, että naapurihuoneeseen pyrkinyt mies luuli varmaan nähneensä kummituksen. Kaikkien muiden huoneiden ovet olivat sepposen selällään ja ihmisiä juoksi käytävällä edestakaisin, osa miehistä vain pyyhkeet lanteillaan. Vaihtelua hiljaiseloon tosiaan.

Täällä, missä kulttuuriin kuuluu puhua, kysyä kuulumiset, kertoa omat ja tervehtiä kaikki tutut ja tuntemattomat, moni muualta tuleva meinaa läkähtyä. Tutut katukauppiaat jättävät minut jo rauhaan, mutta huikkaavat kuitenkin että mitäs siskolle tänään kuuluu, oletko ok? Sister, Sizy, Mizy, Dada. Arkinimiäni. 

Viikonlopun ehkä hauskin keskustelu käytiin upouudessa, laiturin päälle rakennetussa ravintolassa, joka on taas avannut ovensa oltuaan 10 vuotta täysin autiona (kuvassa ylhäällä sama ravintola vuodelta 2004 pian sen jälkeen, kun silloinen etelä-afrikkalainen manageri lähti maasta hippulat vinkuen, joidenkin rahasotkujen vuoksi). Istuimme kuuden hengen voimin kulmapöytään, aaltojen loiskiessa siinä ihan vierellä. Hämärtyvältä rannalta, vedestä, kuului karmeaa miehen huutoa. Tarjoilija naurahti ja sanoi, että ei hätää, hän on vaan niin iloinen kun on uimassa. Saimme sitten ruokalistat käsiimme ja husband kysyi tarjoilijalta, mistä ravintolan pihviliha tulee. Lehmästä, oli vastaus.
 

Ravintola vuonna 2014, kunnostuksen jälkeen.