Silmänruokaa ja chiliä

Aurinko on löytänyt tänne Indokiinan pohjoiseen ja sadeajan kosteus on vaihtunut paahtavaan helteeseen. Viikonloppuna kokeiltiin jo uima-altaan äärellä loikoiluakin. Sunnuntaina ajeltiin Vientianen kehätien varrella sijaitsevaan valtavaan messukeskukseen tutustumaan käsityöperinnettä esittelevään Lao Handicraft Festivaliin. Silkinkutomisen ja korienpunomisen taito elää yhä maaseudulla ja tätä perinnettä halutaan ylläpitää ja vahvistaa. Moni kaupungissa asuva nuori messuvieras näki varmaan ensimmäistä kertaa, kuinka silkkitoukat rouskuttivat mulperinlehtiä ja miten silkkiä kehrättiin pienellä rukilla hienonhienoksi langaksi. Messuosastoilla oli esillä silkkiä monessa muodossa, eri kylien perinteisiä kuoseja, värejä ja asusteita. Parilla tiskillä huomasin myös sinisiä indigo-värjättyjä batiikkikankaita. Käsinpunotut korit olivat silmiähivelevän kauniita, mutta tyytyminen oli vain niiden hiplailuun. Handicraft tuntui tosin olevan melko vapaamuotoinen käsite, sillä myytävänä oli myös normaalia markettitavaraa kuten vaatteita, kenkiä, hiussolkia ja jopa hammasharjoja. Alusvaateosastolla huomion kiinnittivät bambusta valmistetut nanokuituiset bodyt. Teknologia tulee kaikkialle.

Hyviä uusia ruokapaikkoja on löytynyt ihan viime metreillä, kuten monipuolista curry-valikoimaansa mainostava Cinnamon Lounge ja vanhassa villassa sijaitseva idyllinen Vendome, joka osoittautuikin kaupungin parhaaksi ranskalaisravintolaksi (tähän mennessä testatuista, niitä on lukuisia). Muut ovat olleet aika pettymyksiä sillä onhan se selvä, että tuoreiden mausteiden, valkosipulin ja chilin muodostamien makunautintojen jälkeen pelkästään kermassa ja voissa haudutetut ruuat eivät maistu miltään, tai ainakin tosi tylsältä. Ja kun raikas salaattikin on yleensä ranskalaisittain hukutettu salaattikastikkeeseen, on lopputulos kovin tympeä. Nähtävästi chilinsietokyky on taas palautunut aasialaistasolle ja sen antamaa tujausta kaipaa ruokaan kuin ruokaan. Jälkiruokavinkki: pala tuoretta hedelmää (ananas tai vaikka omena) cocktailtikkuun ja pyöräytetään maltillisesti suolan ja karkean chilijauheen seoksessa.

Kuvan kaunotar törmäsi eilen ikkunaamme ja tyypertyi parvekkeelle. Se toipui kuitenkin tällistä pikkuhiljaa ja sai siipensä auki. Puhalsin varovasti sitä kohti ja niin se räpäytti siipensä taas lentoon.

Rättipäät liikkeellä

Keskiviikkoaamun rutiini. Ovikello soi. Mosquito spray, madam. Huone ja parveke sumutetaan kovaäänisellä puhaltimella täyteen hyttysmyrkkyä, jonka sauhu jää leijumaan pitkäksi aikaa. Piha-alueiden myrkytys tapahtuu keskiviikkoiltaisin, klo 18-19. Aika on iskostunut myös husbandin mieleen, sillä ensimmäisten viikkojen aikana hän varasi aina tennisvuoron kyseiselle ajalle, se kun sattui yleensä olemaan vapaana. Silloin ei kuitenkaan voi pelata. Mutta kun kysyy, voiko varata vuoron, niin toki voi. Ei vaan voi pelata. Ihan loogista.

Laosin viikot ovat tosiaan vierähtäneet, alle kaksi enää jäljellä. Siitä konkreettisena muistutuksena ovat maanantaina matkatoimistosta hakemamme lentoliput Phnom Penhiin. Virkailijalla piti olla ne kera laskujen valmiina toimistolla klo 13.30. Sinne menimme, mutta virkailijaa ei kuulunut. Odotimme puoli tuntia ja sitten tuli soitto, hän oli jäänyt ruuhkaan (kyllä, vaikka uskomattomalta tuntuu, tässäkin kylässä onnistutaan saamaan ruuhka aikaiseksi). Vielä puoli tuntia ja viehättävästi keimaileva virkailijarouva tulee sisään ja ohjaa meidät istumaan pulpettinsa äärelle. Sitten hän katsoo minua yllättyneenä: I was waiting for a Cambodian lady. Sinullahan on khmer nimi, hän sanoo ja tavaa meilistä: Madam SIP-RAA. Se on kambodzhalainen nimi, hän toteaa varmana asiastaan. No olenhan minä jo aika kambodzhalainen, sanon hänelle ja naureskelemme asialle tovin. Mutta ne liput, niin, niitähän tulitte hakemaan. Hän käy läpi pöydällään olevat liput. Ei ole meidän lippumme niiden joukossa. Ooh, katsotaanpa koneelta. Anteeksi kestää, yhteys on vähän hidas (ei tarvitse kertoa, nettiyhteys on ollut tuskaisen hidas viimeisen viikon ajan, ilmeisesti Thaimaan tulvat vaikuttavat operaattoreiden toimintaan). Liput löytyvät ja ne tulostetaan. Ai niin, lasku. Se tulee tietysti yhtenä kappaleena, vaikka olimme pyytäneet kaksi erillistä. Ahaa, kaksi erillistä, kyllä voin tehdä, hän huokaa. Lopulta maksamme molemmat korteillamme. Here for Mister JUK-KAA and here for Madam SIP-RAA. Ja niin meillä on liput.

Lokakuun lopun lähestyminen näkyy myös sateiden päättymisenä ja turistien määrän kasvuna. Tällä viikolla kaupunkiin on ilmestynyt kuin tyhjästä joukoittain falangeja. Suurin osa on nuoria reppureissaajia, joille Laos on kuulemma nyt hot. Guesthouset ja katukuppilat riemuitsevat asiakkaista, mutta paremmat ravintolat ja butiikit eivät näistä reissaajista juuri hyödy. Itseäni ihmetyttää vuodesta toiseen sama asia: reppumatkaajien yhdenmukainen pukeutumiskoodi. Missä ihmeessä heille neuvotaan, että Aasiassa täytyy olla rätti päässä (mielellään myös rastat), virttynyt hihaton paita tai bikinien yläosa ja säkkimäiset, lantiolla roikkuvat housut. Kukaan paikallinen ei täällä pukeudu niin. Moinen laitapuolenkulkija-look herättää lähinnä hilpeyttä ja monesti myös pahennusta, täällä kun pukeudutaan hyvinkin muodollisesti. Rättipäät istuvat yläkroppa liki alastomana kuppilassa kovaan ääneen räkättäen ja haarukkaa ilmassa heiluttaen ja nostavat tietysti vielä paljaat jalkansa toiselle jakkaralla kaikkien nähtäväksi. Hyvin varmoina siitä, että juuri tältä pitää Aasiassa reissatessa näyttää.

(Kuvassa mallia siitä, miten paikalliset itse pukeutuvat.)

Soutufestareilla

Kerran vuodessa järjestettävien perinteisten soutukilpailujen myötä hiljainen Vientiane on kokenut täyden muodonmuutoksen. Joenvarsi ja sitä vierustava puisto ovat täyttyneet myyntikojuista, joissa on tarjolla kaikkea mahdollista: vaatteita, ruokaa ja juomaa. Tiskeillä on pinoittain lippalakkeja, varvastossuja, rintaliivejä, t-paitoja, pesuaineita, olutta... Ilmapallot poksahtelevat, papaatit paukkuvat ja musiikki pauhaa. Tätä iloa on jatkunut jo viikon. Iltaisin keskustan alueelle ei päästetä lainkaan autoja ja mopoja, sillä sinne ei kertakaikkiaan mahdu sekaan. Kadunvarret on valjastettu paikoitusalueiksi ja meidänkin edustamme täytyy iltaisin mopoista.

Pitkin viikkoa kaupunkiin on valunnut porukkaa maaseudulta. Juhlapyhä tarjoaa tilaisuuden kyläillä pääkaupungissa asuvien sukulaisten luona ja tehdä ostoksia. Tapahtuman kaupallinen luonne on voimistunut vuosi vuodelta ja herättää jo vähän pahennusta. Kyseessä on kuitenkin perinteinen juhla, jonka tarkoitus on kunnioittaa joen henkiä ja nagoja, kaupunkia suojelevia lohikäärmeitä.

Kisapäivänä me onnistuimme saamaan aitiopaikan läheisen Spirit Housen terassilta joenpenkereellä. Soutuja kerääntyi seuraamaan arviolta 100 000 ihmistä. Sulavalinjaiset veneet on koverrettu yhdestä ainoasta puunrungosta. Jokaisella kylällä on oma veneensä, jota varjellaan huolella. Jo päiviä ennen kisoja veneet puhdistetaan ja niille tuodaan uhrilahjoja, sillä niitä pidetään pyhinä esineinä. Kuhunkin veneeseen mahtuu noin 50 soutajaa. Kisat käydään aina kahden veneen välillä, joista häviäjä karsiutuu. Tänä vuonna kisoihin osallistui 28 venekuntaa, miesten- ja naisten joukkueita ja erillinen kilpasarja. Kunkin sarjan voittajajoukkue sai palkinnoksi 10 miljoona kipiä (noin 1000 euroa).

Soutua säestivät kelluvat orkesterit kera viehättävien tanssijamammojen.

Tunnelma nousi korkealle kisakatsomossa. Viereisen pöydän mainio pikkutyttö ei tosin osannut päättää, kumpi on kiinnostavampi, soutukisa vai husband.


Vientianen edustalla Mekongin pinta on laskenut liki kuusi metriä parissa viikossa. Alajuoksulla tilanne ei ole vielä yhtä hyvä. Phnom Penhissä vastaavat soutukilpailut on tänä vuonna jouduttu perumaan pahan tulvatilanteen vuoksi.

Ruukkujen tasanko – Plain of Jars

”Se joka hallitsee Ruukkujen tasankoa, hallitsee koko Indokiinaa.” - Tsingis-kaani

Vuorten ympäröimä reilun kilometrin korkeudessa oleva valtava ylänkö Xieng Khouangin maakunnassa Pohjois-Laosissa levittäytyi silmien eteen koneen ikkunasta. Mystisten, kivenjärkäleistä hakattujen suurten ruukkujen koti. Tarkempi silmäys vehreään maastoon selitti hyvin ylängön toisen nimen, Plain of Scars ( arpien tasanko). Maisema on täynnä kraaterimaisia reikiä ja muistuttaa irvokkaasti valtavaa golfkenttää luonnottomine muotoineen. Tänne päädyimme viikonlopuksi, perehtymään sekä ruukkujen arvoitukseen että hakemaan ymmärrystä sodan mielettömyyteen.

Laos on maailman raskaimmin pommitettu maa kautta sotien historian. 1960-luvulla Vietnamin sota levisi Laosiin, kun USA pyrki tuhoamaan pohjoisvietnamilaisten huoltoreitit ja Xieng Khouangin maakunta oli strategisesti avainasemassa. Alkoi niin kutsuttu CIA:n salainen sota. Vuosina 1964-73 maakunnan kaikki kaupungit ja kylät pommitettiin käytännössä maan tasalle. Amerikkalaiset pommikoneet moukaroivat aluetta lähes päivittäin tappaen kymmeniätuhansia laosilaisia ja pakottaen hengissä selvinneet muuttamaan luoliin. Laosiin pudotettiin yli kaksi miljoonaa tonnia pommeja, enemmän kuin toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan ja Tyyneenmereen yhteensä. Ja täysin salassa muulta maailmalta.

Elämä ruukkujen tasangolla on palautunut normaaliksi, mutta maaperässä piilee valtavat määrät räjähtämättömiä ammuksia eli UXOja (unexploded ordnance). Riisipeltoihin, koulujen, talojen ja leikkipaikkojen alle ja bambupusikoiden uumeniin hautautuu yhä kymmeniä miljoonia räjähtämättömiä ammuksia, kranaatin kuoria, maamiinoja ja rypälepommeja. Tappava ja epäoikeudenmukainen perintö tuleville sukupolville.

Pommitusten keskelle jäivät myös ne mystiset ruukut, joiden käyttötarkoitus ei ole koskaan selvinnyt. Ovatko ne sarkofageja, viinin fermentointiastioita vai onko niissä säilytetty riisiä? Mitään orgaanista ainesta niistä ei ole löydetty, mutta niiden iäksi on arvioitu noin 2000 vuotta. Ehkäpä ruukkujen tarinan on tarkoituskin jäädä arvoitukseksi? Kun tuulisella kukkulalla painaa kätensä ruukun karkeaa pintaa vasten ja antaa katseen kiertää vehreiltä riisipelloilta taustalla siintäviin vuoriin voi melkein kuulla ruukkujen puhuvan.

Burmalaista ruokaa osa II - Kokkikoulussa

Pieni keittiö täyttyi ihanista tuoreista aineksista. Katkaravut uivat tiskialtaassa kuorimista ja kiehauttamista odotellen, huhmareen kautta käytetty valkosipuli paahtui öljyssä kullankeltaiseksi ja kauniin vihreä vesikrassi kiehautettiin ennen pilkkomista ja sekoittamista muiden sea food salaatin ainesten kanssa.

Kanat saivat huumaavantuoksuisen sipuli-valkosipuli-inkiväärikylvyn, salaisella burmalaisella curryseoksella terästettynä, ja ne jätettiin sitten hautumaan kookosmaidon ja muiden mausteiden kanssa ennen perunoiden ja porkkanoiden lisäämistä.

Tekemisen meininkiä. Välillä laitettiin ja syötiin lounas: kanalla, iduilla ja vihanneksilla höystetty fried rice kera kanan nahasta tehtyjen rapeiden chipsien.

Illalla koitti odotettu hetki, kun kaikki päivän tuotokset katettiin pöytään. Mausteisia, herkullisia makuja. Ja helmenä lopuksi se rauhassa muhinut curry, jota husband kehui ehkäpä parhaaksi koskaan syömäkseen.

Niin hauskaa oli sekä kokilla että oppilaalla, että kokkauksia päätettiin jatkaa ensi viikolla. Silloin teemana on kala.

Burmalaista ruokaa osa I – Torilla

Aamulla tuk tukilla burmalaisen ystävän kanssa ruokatorille. Tuoretta, siistiä ja kaikki kauniisti esillä. Ostoskoriin tarttui kanan rintapaloja, katkarapuja ja mustekaloja, laosilaista makkaraa, erilaisia yrttejä ja salaatteja, chiliä, perunoita ja porkkanoita, kevätsipuleita ja tietysti riisiä. Sammakot jätettiin taas, vaikka ne napittivatkin vetoovasti.

Pian luvassa kokkausta ja illalla sitten makuelämyksiä.

Nalgae lähestyy

Taifuunisesonki menossa. Filippiineillä ja Vietnamin rannikolla on tuskin selvitty Nesatista, kun Nalgae moukaroi samat kolkat. Peruimme viikonlopun reissusuunnitelmat, kun tännekin luvattiin rankkasateita ja kovia tuulia. Sateita saatiinkin, mutta Nesatin pahimmat rippeet menivät pohjoisesta ohi. Sen sijaan Nalgae jatkaa matkaansa määrätietoisesti meitä kohti. Eipä täällä sisämaassa mitään suurempaa hätää ole, mutta kovien sateiden pelätään nostavan jo laskuun kääntyneen Mekongin pinnan taas tulvakorkeuksiin.

Perjantai-iltana pidäteltiin tihkusadetta porukalla rantakadulla Alexia-baarissa, jonne en kuvitellut enää toista kertaa meneväni. Kuluneen näköiset baaritytöt ja –pojat viihdyttävät vielä kuluneemman näköisiä vaari-ikäisiä asiakkaita. Tarjolla oli kuitenkin hyvä Margarita pitcher (kyllä, kannu) ja elävää musiikkia. Huomasimme pian, että olimme päässeet mukaan syntymäpäiväjuhliin. Taputimme innokkaasti sympaattiselle ranskalaispariskunnalle, joka otti tanssilattian tyylikkäästi haltuunsa. Mies tuli tervehtimään ja kiittämään aplodeista. Sitten hän katsoi minua ovelasti ja kysyi: Parlez-vous Francais? Sama kysymys jo toisen kerran sinä iltana, minulla ei ole selvästi pokerinaamaa kun paljastun aina. Pariskunta oli töissä Ranskan lähetystössä ja rouvalla oli 63-vuotispäivä. Oi, mutta sitähän minun ei olisi tietenkään pitänyt kertoa, mies totesi nauraen. Siellä sitten vietimme leppoisan musiikkipainotteisen illan, ranskalaisparin ja heidän kollegoiden, nuorten rinkkamatkaajien, vanhojen setien ja niiden kuluneideiden baarityöntekijöiden kanssa. Ollapa siitä sekalaisesta seurueesta tähän kuva.