Expat-kuplassa

Kuplan sisällä on usein hyvä olla. Myönnän eläväni expat-kuplassa.  Ulkopuolisella tuntuu olevan siitä usein hyvin romantisoitu kuva: helppoa elämää, hienoja asuntoja ja autoja, apulaisia joka lähtöön, yhtä juhlaa. Helppohan niiden siellä on. Että odottakaa vaan kun paluu arkeen koittaa.

Olen nähnyt kaikennäköisiä expat-elämiä ja omanikin on hakenut muotoaan, kulloisestakin asuinpaikasta ja omista aiemmista kokemuksista riippuen. Kuten missä tahansa, ihminen pyrkii sopeutumaan itselleen luontaisimmalla tavalla. Joku nauttii siitä, ettei tarvitse tiskata tai kokata itse, tai että voi pesettää hiukset kampaajalla. Joku nauttii vaan siitä asetelmasta, että saa olla päällepäsmärinä. Ylilyöntejäkin on nähty. Oli tyyli mikä tahansa, en kuitenkaan allekirjoita sitä, että ulkomaalaisena kehitysmaassa eläminen olisi viime kädessä helpompaa kuin omassa kotimaassa eläminen. Moni asia on huomattavan paljon monimutkaisempaa ja työläämpää kuin kotona. Sen sijaan antoisampaa tällainen eläminen voi olla ja monasti onkin. Opettavaista. Yllättävää. Kasvattavaa. Ja ennenkaikkea: silmiäavaavaa.

Olen viihtynyt Vientianessa. Kuten aiemmissakin asuinpaikoissamme maailmalla, asuntomme on huomattavasti pienempi ja vaatimattomampi kuin oma kotimme Suomessa. Vaikka siivooja käykin pari kertaa viikossa lattiat luuttuamassa, hoidan kaiken muun itse. Pesen kaikki pyykkimme pesutuvassa, tiskaan käsin astiat, kannan juomavedet lähikaupasta. Hiuksetkin pesen ihan itse. Tämä suomalaisittain kesämökkielämää muistuttava asumismuoto sen vuoksi, että haluan mieluummin elää näin, omassa rauhassa. Ja ne jotka haluavat työllistää väkeä hoitamaan näitä kotiaskareita tehköön sen kaikin mokomin. Se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Suurin ero elämään Suomessa on kuitenkin tämä sosiaalisuus. Onhan täälläkin ihmisillä työnsä ja harrastuksensa, mutta jostain syystä ihan ex-tempore sovitutkin tapaamiset yleensä järjestyvät. Ensimmäisenä ei kaiveta kalentereita esiin, vaan pistetään vaan sana kiertämään että viikonloppuna olisi kiva nähdä vaikka illallisen merkeissä. Ihmiset eivät ole yhtä ohjelmoituja kuin Suomessa. Ei tarvitse päteä. Ei ole kilpailua siitä kenellä on kovin kiire, pisimmät työpäivät, raskaimmat kotityöt tai kuka suorittaa eniten. Töistä toki puhutaan, koska täällä kaikkien työt jollain muotoa nivoutuvat saman teeman ympärille: olemme täällä auttamassa Laosia ja laosilaisia. Kaikkien työ on tärkeää, kaikkia tuetaan ja arvostetaan. Pääasiassa puhutaan kyllä kaikesta ihan muusta ja jaetaan tarinoita ja kokemuksia maailmalta. Läsnä on kaiken aikaa tietoisuus siitä, että mikään ei ole pysyvää. Ehkä näihin hommiin valikoituu suomalaisista sellainen pieni joukko samanhenkisiä ihmisiä, jotka ovat halunneet ja ennen kaikkea uskaltaneet tehdä hyppäyksen pois siitä raamista, johon meidän oletetaan sopivan. Ovat luopuneet jostain tutusta ja turvallisesta, tehneet kompromisseja. Osaavat ajatella "out of the box". Näkevät mahdollisuuksia, eivät ainoastaan ongelmia. Valinnanvapaus elämästä yleensä on. Eikä tämä elämä kyllä kaikille sopisikaan.

Expat-kuplan hyvä puoli on se, että se aina puhkeaa kun yksi työkomennus päättyy. Sitä ikään kuin herää pitkästä unesta, näkee taas kaiken uusin silmin. Monta kokemusta rikkaampana, taas kuin yhden pienen elämän eläneenä, uutta oppineena, kasvaneena. Se yhteisö jossa on tiiviisti elänyt, ei yhtäkkiä enää olekaan siinä ympärilläsi. Kaikki muuttuu. 

"On aina liian vähän aikaa, siis tartu kiinni tuokioon."

Viikonloppuna ystävän läksiäisjuhlissa kuultu kappale vuodelta 1959. Kuka laulaa, kuka tietää (ilman googlettamista)?