Peilaus menneeseen ja vähän tulevaankin

Luin aamuteen äärellä Hesarin Omakaupunki-sivuilta jutun Herttoniemen metroaseman massiivisesta uudelleenrakentamisesta. Sen perään oli lisätty mieltä lämmittävä kommentti, jossa muisteltiin kuinka metroaseman paikalla oli aikoinaan puutalo, räksyttävä pystykorva ja porkkanoita myytävänä. Siihen oli joku uushelsinkiläinen vastannyt tylysti ”mitä sitten”. No sitä, että meillä siellä kasvaneilla on muistot itäisen kaupungin kehityksestä ja muutoksesta, ajasta ennen metroa ja Itäkeskuksen pelloista lehmineen ja kiuruineen. Muistot tekevät kaupungista kodin, kasvattavat siihen kiinni.

Koen samantapaisia tunteita täällä Phnom Penhissa, vaikken täällä toki ole lapsuuttani viettänyt, mutta tavallaan kuitenkin kasvanut monellakin tavalla. Muutos viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana on verrattavissa hyvinkin Helsingin muutokseen 70-luvulta tähän päivään. Ja muutoksen kourissa eletään molemmissa kaupungeissa vahvasti edelleen sillä erolla, että tämän kaupungin kasvuvauhti on kerrassaan ällistyttävä. Käynnissä olevien rakennushankkeiden määrää on lähes mahdoton hahmottaa. Teimme ajelun ja aloitimme Koh Pichilta (Diamond Island), joka on noussut kaupungin edustalle Naga Casinon eteen. Vielä muutama vuosi sitten heinäinen pikkusaari oli kalastajien käytössä ja siellä viljeltiin vihanneksia. Nyt se on valtava asvalttikenttä, jonne nousee ravintoloita, viihdekeskuksia ja hotelleita uima-altaineen ja kattoterasseineen. Saari yhdistyy mantereeseen viidellä sillalla. Jatkoimme matkaa kaupungin pohjoisosaan, Tuol Korkiin, jonka reunat ovat pelkkää rakennustyömaata silmänkantamattomiin. Väliin jää Boeng Kak-järvi, joka on jo lähes kokonaan täytetty hiekalla. Valtava lääni uutta rakennusmaata, kiistanalaisine raivausprojekteineen, jonne nousee kokonaan uusi kaupunginosa. Yhdet Jätkäsaaret ja Kalasatamat ovat pinta-alaltaan kovin pieniä projekteja näiden rinnalla, mutta niiden suunnittelu ja toteutus ovat varmasti huomattavan paljon kestävämmällä pohjalla kuin näiden pääosin korealaisten rahoittamien ”Elite Cityjen” ynnä muiden persoonattomien talotehtaiden.

Muistelen Boeng Keng Kangin punaisena pöliseviä hiekkakatuja, jaloissa kirmaavia possuja ja kanoja, pääkatuja lähestulkoon ilman autoja, tolpille rakennettuja puutaloja, kadunvarren hymyilevää hedelmämyyjää ja auringonlaskuja joenrannassa vastarannalla syttyvien nuotioiden välkkeessä. Tämä Phnom Penh elää enää vain muistoissani. Myös se turvattomuus, epävarmuus, öiset ammuskelut, ihmisten pelko. En haikaile niitä aikoja, vaikka osa idyllistä on ehkä menetetty. Kehitys on tuonut paljon hyvää. Silmiinpistävintä on yleinen turvallisuuden ja hyvinvoinnin kasvu, vaikka epäkohtia tietysti on. Tärkeimpänä kehityksen tuloksena pidän uutta nuorta sukupolvea, jolla on ollut mahdollisuus elää ja kasvaa ilman sotaa, opiskella ja saada koulutustaan vastaavaa työtä. Tämä kaupunki voi näyttää nyt yhdeltä suurelta rakennustyömaalta, mutta se todellinen rakennusvaihe käydään sitten, kun nämä nuoret ovat täällä vallankahvassa.

Vanhaa ja uutta rinta rinnan. Maisema ”rottinkikadulta”, Sothearokselta.

Naapurintädin kalat kuivamassa auringossa.


Kookospähkinöiden korjuuta talomme edustalta. Tarkkasilmäinen erottaa farkunlahkeen palmussa.