Big Durian - ensipuraisu

(kuva Forseasons-hotellin sivuilta, ei oma)

Toinen vuorokausi menossa ”isossa durianissa”. Jakartan lempinimi viittaa monen vihaamaan ja toisaalta rakastamaan hedelmään, jonka kuvaus kuuluu ”Smells like hell, tastes like heaven”.

Indonesian pääkaupunki Jakarta sijaitsee Jaavan saaren pohjoisrannikolla, noin kuusi astetta päiväntasaajasta etelään. Se on Kaakkois-Aasian suurin kaupunki ja yksi maailman suurimmista metropoleista. Virallinen asukasluku on yli 10 miljoonaa, mutta koko suurkaupunkialueella asuu 28 miljoonaa ihmistä. Pari vuotta Vientianessa juuri asuneena kyllä huomaa, että nyt ollaan vähän isommassa kaupungissa.

Aina itselleen uuteen kaupunkiin tullessaan kaikkea yrittää verrata aiemmin kokemaansa. Mitä Jakarta muistuttaa?

KL:n ja sen suuren ja modernin KLIA:n lentokentän jälkeen Soekarno-Hattan kenttä tuntui pieneltä ja eksoottisen viihtyisältä arkkitehtuuriltaan ja sisutukseltaan. Upouudesta tilataksista käsin ensivaikutelma Jakartasta oli yllättävän vehreä. Mitä syvemmälle kaupunkiin päästiin, sitä korkeammaksi talot vähitellen muuttuivat. Mieleen tuli tässä vaiheessa Bangkok. Korkeimmat tornit häämöttivät keskustassa vähän pohjoisempana.

Kemangin alue, jolla majailemme, on ilmeisesti yksi ulkomaalaisten suosituimpia kortteleita kaupungin eteläosissa. Kartalla se näyttää pienelle, mutta etäisyydet alueen sisällä ovat kuitenkin yllättävän pitkät. Kuten olin kuullut ja lukenut, jalkaisin liikkuminen on haastavaa. Varsinaisia jalkakäytäviä ei ole, viemärin kannet puuttuvat ja irtotiiliä ja betoninlohkareita saa varoa joka askeleella. Te, jotka olette kävelleet kanssani Phnom Penhissä kadun 63 reunoja matkalla Central Marketille, tiedätte kutakuinkin miltä tämä tuntuu. Mopot ja autot viuhuvat vierestä niin läheltä, että sivupeilit hipovat kylkiä. Siellä täällä on rakennustyömaita ja korkeita 40-50 –kerroksisia uusia asuintaloja nousee monelle tontille. Tämä oli näky myös KL:ssa.

Eilen kävelin noin kilometrin päässä sijaitsevalle Lippo Mallille. Kun astuin sen valtaisaan aulaan, haukoin henkeäni. En tiedä olenko missään nähnyt niin häikäisevän upeaa ostoskeskusta. Ehkä KL:n ja Bangkokin hienoimmat vetävät vertoja. Tunsin itseni ihan maalaisjuntiksi seisoessani  liukuportaissa ja hienoja merkkimyymälöitä täynnä olevia käytäviä käysennellessäni. Alakerrasta löytyi mieluisa kauppa, valtava supermarket. Sen valikoimien rinnalla kalpenevat kyllä ihan kaikki Helsingin ruokakaupat. Ja kyllä, kaikista pelotteluista huolimatta sieltä löytyy myös viiniä! Ajattelin, että pikainen ensisilmäily ostariin riittää ja olin jo matkalla aulan kautta ulos, kun edessä odottikin hirmumyrsky: palmunlehvät taipuivat villisti ukkosmyräkän piiskauksessa ja vettä suihkusi liukuovista aulaan asti. Muut rouvat sipsuttivat korkokengissään katoksen suojissa autonkuljettajiaan odotellen. Minä totesin, etten pääse mihinkään, ja istahdin suosiolla kahville.

Hurjaa salamointia ja jyrinää kera rankkasateen riitti pari tuntia, sitten ukkonen luovutti. Lähdin innoissani raikkaaseen sateelle vielä tuoksuvaan ilmaan ja suuntasin samaa reittiä kotiinpäin. Pian ostarikompleksin rampeilta pois päästyäni tajusin, että kaikki kadut tulvivat. Vesi nousi kaiken aikaa mitä pidemmälle pääsin ja lopulta tallustin sandaalit ja varpaat punaruskeassa kurassa kadun keskikorokkeen liukasta kivetystä pitkin, puista tukea ottaen ja välillä pensaiden sekaan litsuvaan multaan astuen. Liikenne vieressä seisoi ja kun se lähti vetämään, autot uivat syvällä ja heittivät melkoisett aallot ympärilleen. Pääsin koroketta pitkin kotiristeykseen, mutta sitten oli pakko astua veden sekaan, polvia myöten, jotta pääsi kadun yli. Onneksi Lippo Mallin tyylikkäät rouvat eivät nähneet tätä. Pari tuntia myöhemmin husband lähti kotimatkalle toimistoltaan taksilla. Kolmen kilometrin matkaan meni 1,5 tuntia! Täytynee ostaa hänelle kumisaappaat että voi kävellä työmatkat.

Tänään kuulin, että hotellimme edustalla oli nähty iso pyton heti sateen jälkeen. Varmaan luikerteli vieressäni kun ylitin joeksi muuttunutta katua. Sellainenhan voi nielaista antiloopin kokonaisena, joten olisin minäkin varmaan kelvannut iltapalaksi.

Ensivaikutelma tiivistettynä: täältä saa ihan kaikkea ja enemmänkin, ravintolatarjonta on runsas ja ruoka erinomaista, kaikki puhuvat loistavaa englantia, ilman taksia ei pääse kovin pitkälle ja ukkosmyrskyn aikaan kannattaa pysytellä sisätiloissa.

Nyt puhutaan tietysti vain tästä Kemangin alueesta, joka ei edusta koko valtavaa Jakartaa. Aloitetaan tällä ja jatketaan pian tästä vähän pidemmälle.


PS. Kävelykaverini pyton pääsi uutisiin. Oltiin kyllä aivan samassa kohdassa sen kanssa samaan aikaan. Sille taisi käydä huonosti, pataan joutui:
http://jakarta.coconuts.co/2016/10/05/latest-heavy-rains-brings-not-just-floods-giant-python-and-lizard-out-kemang

Paluu lähtöpisteeseen

Blogi jatkuu siitä mihin se jäi. En olisi reilut puoli vuotta sitten uskonut, että katselen tämän kaupungin siluettia uudestaan näin pian. Suunnan piti olla ihan toinen.

Kuala Lumpur jakaa mielipiteitä. Minulle se on yksi koti maailmalla. Tämän kaupungin rytmi, äänet, värit ja maut loksahtivat taas heti luontevasti osaksi minua ja jalat veivät tuttuja reittejä viime talven lempipaikkoihin.

Tämän lyhyen vierailun kohokohta oli tietenkin Sepangin GP. Kolmesti aiemmin olemme sen paikan päällä kokeneet eikä yhtään kyllästyttänyt vieläkään. F1-kuume on pysyvä olotila.

Kuala Lumpuriin ja tätä 18. kerroksen maisemaa katselemaan olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta nyt on aika uusille maisemille.

Hyvää huomenta Jakarta! Selamat pagi!

KL:n sykkeessä

Täällä ollaan yhä. Olen ollut niin täysin uppoutunut toiseen kirjalliseen projektiini, että blogi on jäänyt paitsioon. Nyt pieni päivitys kuulumisista.

Mikä mahtaa olla tämän kaupungin salaisuus siinä, että tänne jotenkin solahtaa heti osaksi kokonaisuutta? Aina on tuntunut hyvälle olla täällä, mutta tällä kertaa aivan erityisesti. En tiedä mitä täältä puuttuisi. Lumi puuttuu, onneksi! Marraskuussa nostin Singaporen ykköskohteeksi eläköitymispaikaksi, mutta kyllä Kuala Lumpur kiilaa sen edelle kuitenkin. Täydellinen ilmasto sekä värikäs ja monimuotoinen kulttuuri löytyvät molemmista, mutta KL vie voiton aivan erityisellä särmällään ja edullisella hintatasollaan. Ja, jos mahdollista, vielä paremmalla ruokatarjonnallaan.

Täällä voisi vaan syödä päivät pitkät, ruokavalikoima on ällistyttävä. Voisin hyvin elää loppuelämäni syöden vain malesialaista ja intialaista ruokaa, jotka täällä hallitsevat ravintolamaailmaa. Nasi lemakia, laksaa ja mielettömiä curreja ja rapeita naan- ja chapati-leipiä herkullisine, tulisine lisukkeineen. Niillä pärjäisin loistavasti. Mutta kun löytyy kaiken muun lisäksi myös esimerkiksi kuubalaista, perulaista, iranilaista ja syyrialaista ruokaa ihan lähikorttelista. Ja se meksikolainenkin on täällä ehkä parhaita koskaan maistamiani. Kuka enää edes haluaa mitään pizzaa? Husband haluaa, ja itse asiassa sekin oli läheisessä italialaisessa todella hyvää. Kuten olivat myös eilen Jalan Aloorin katukeittiössä kiinalaisittain laitetut taskurapu ja kokonaisena grillattu kala.

Näin ne päivät ovat pääasiassa menneet, koneen äärellä intensiivisesti naputtaen ja illalla kuntosalilla piipahtaen ja lähikorttelissa syöden. Viikonloppuisin olemme tehneet reippaita kävelylenkkejä muun muassa China Towniin, Little Indiaan, Central Marketille ja Petronas-torneille. Täällä on yllättävänkin helppo kävellä ja ilma ihmeen puhdas vaikka suurkaupungissa ollaankin.

Tänään kävelimme Kampong Bharuun, joka on alkuperäisväestön eli malaijien vaatimaton kaupunginosa. Edellisestä käynnistä on viitisen vuotta aikaa ja muutos oli havaittavissa. Parikin kokonaista puutalokorttelia oli pistetty sileäksi ja korkeiden tornien rintama kasvamassa sinnekin. Vaikuttaa sille, että koko kaupunginosa  on pian nielaistu. 

Vielä reilu viikko aikaa olla kualalumpurilainen. Ennen lähtöä teen pyhiinvaellusmatkan islamilaisen taiteen museoon, joka teki viime vuonna lähtemättömän vaikutuksen. Voin varmaan viettää siellä koko päivän helposti. Sillä välin husband uhkasi lähteä Sepangiin katsomaan Moto GP:tä.

Lopuksi hauska huomio, joka on tehty aiemminkin. Husband on aivan pulassa yrittäessään ymmärtää  intialaistaustaisten englantia. Ravintolassa hän ei meinaa ymmärtää tarjoilijoiden puhetta ollenkaan eikä tämän huoneistohotellimme intialaista siivoojamiestä varsinkaan. Minä sen sijaan ymmärrän täysin, ihan selvää englantiahan he puhuvat. Homma meneekin nykyään niin että husband tyytyy vain kuuntelemaan ja nyökkäilemään ja kääntyy lopuksi puoleeni ”Että siis mitä?”, Ja minä tulkkaan.

Arkinen esimerkki tästä eiliseltä, kun jouduimme taas kerran huikkailemaan siivoojapojille perään että toisivat rullan vessapaperia. Se aina unohtuu. Hetken päästä koputettiin ovelle ja intialainen siivoojamiehemme seisoi siinä syli täynnä paperirullia. Hän aloitti nopealla ja laulavalla temmollaan: ”Sir, madam. Olen erittäin pahoillani siitä, että olette jo niin monta kertaa joutuneet pyytämään paperia, kun alaiseni eivät ole sitä huomanneet teille antaa vaikka se olisi ollut loppu. Olen siitä heille huomauttanut, mutta he eivät tunnu oppivan. Lupaan, että tilanne paranee jatkossa. Ja tässä hyvityksenä teille nyt ainakin kuusi rullaa. Anteeksi vielä, mukavaa iltaa teille.” Otin rullat vastaan kiitellen ja vähän naureskellen sillä arvasin, mitä tapahtui seuraavaksi. Husband tuijotti minua epäluuloisena: ”Väitätkö, että muka ymmärsit jotain?” Sitten taas tulkkasin.

Onhan minulla todistetusti niitä tanskalaisia geenejä, mutta husband epäilee vahvasti ihan muitakin löytyvän.

Bukit Bintang, KL

KL ja Petronas Towers, tapaamme vielä. Näin kirjoitin viime keväänä toiveikkaana. Ja täällä taas ollaan, häkellyttävän suuressa, kirjavassa ja kiehtovassa yli seitsemän miljoonan asukkaan suurkaupungissa, joka ei nuku koskaan.

Vasta nyt, kahden yön unien jälkeen, alkaa ymmärtää missä on. Ensimmäinen päivä meni matkalaukkujen metsästykseen. Meillä oli varsin sujuva vaihto Singaporessa Finnairin suoran yölennon jälkeen. Vähän liiankin sujuva, sillä laukut eivät pysyneet matkassa. KL:n kentän arrival service hoiti asiaamme mallikkaasti ja antoi välittömästi jopa pienen rahallisen korvauksen siitä, etteivät laukut tulleet ajallaan. Tiedot syötettiin järjestelmään ja sitten vain odoteltiin, soiteltiin perään ja odoteltiin. 

Seuraavana päivänä husbandin laukku paikallistettiin ja toimitettiin perille. Minun laukkuani ei löytynyt mistään. Laitoin jo viestiä Finnairin lost baggage –palveluun, koska liput olivat heidän sivuiltaan ostetut eikä Helsingin kenttä kuulemma vastannut KL:n kenttäväen tiedusteluihin lainkaan. Vasta seuraavan päivän iltana tuli kovin odotettu soitto: laukkuni oli jostain ilmestynyt lentokentälle. Tänä aamuna sen vihdoin sain, yli 60 tuntia sen jälkeen kun sen viimeksi näin. Missä lie on seikkaillut, ei suostunut kertomaan. Finnairilta ei luonnollisesti tullut koskaan mitään vastausta tiedusteluuni.

Tavarat ja vaatteet ovat löytäneet paikkansa ilmavasta ja tilavasta asunnostamme ja ensimmäinen pyykkikoneellinenkin on jo parvekkeella kuivumassa, 12. kerroksen tuulessa ja auringonpaisteessa (maasta laskettuna noin 17. kerros, husbandia vähän huimaa). Kuala Lumpur, malaijiksi ”mutainen joensuu”, on aika syventää tuttavuutta.

Hyvää Joulua!

Helsingissä odotti toivomani joulusää, lämmintä ja meri auki. Laosin elämä ja tavarat purettu, pesty, asetettu paikoilleen. Piha haravoitu ja ikkunat pesty. Tavattu perhettä ja ystäviä, mukavia tapaamisia tiedossa myös joulun jälkeen. Tulevaisuuden suunnitelmia vireillä.

Mutta juuri nyt on hyvä olla kotona ja rauhoittua joulun tunnelmaan. Päätimme tänä vuonna laittaa joulukortti- ja -lahjarahat Punaisen Ristin Hyvä Joulumieli -keräykseen.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja mukana elämisestä. Lämpimät jouluterveiseni kaikille!

Vientianen viimeisiä

Tänään on ollut yhtä eksynyt olo kuin rikkaiden paikallisnuorten suosiman jäätelöbaarin sesonkiannoksella kuvassa. Tämä omituinen annos on muuten  nimeltään Reindeer´s Choko & Strawberry Roll. Jäi testaamatta, pretzelit jäätelöllä.

Ajatukset harhailevat jo lähdössä, pakkaamisessa, hyvästien jättämisessä Vientianen elämälle. Tästä pitäisi hypätä hetkessä kaamokseen ja jouluun. 

Epävarma olotila taisi heijastua minusta kun kävelin ajatuksissani kohti keskustaa, ympärilleni silmäillen. Ensi pysäytti tuktuk kesken ajonsa, mikä täällä on aika harvinaista. Mihin menet, haluatko varmasti kävellä? Pyörittelin vain päätäni. Hän jatkoin eteenpäin, mutta jäikin odottamaan. Jos tulisit kyytiin? En mennyt. En päässyt pitkälle, kun vastaan ajanut falangimies pysähtyi kohdallani moottoripyörällään. Avasi kypärän visiirin ja kysyi innokkaasti: Mistä olet ostanut aurinkolasisi? Phnom Penhistä, vastasin lakonisesti ja kävelin hänen ohitseen. Seuraavassa kadunkulmassa eteeni kurvasi mopolla paikallinen mies suu iloisessa hymyssä. Mistä maasta sinä olet?

Onneksi pian tämän jälkeen ystävä nappasi kyytiinsä autoonsa, minne lie olisin tänään vielä joutunut.

Kohta viimeistä kertaa ranta-aerobiciin. Päiviä on niin vähän etteivät yhden käden sormet enää riitä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Keskiviikkona vietettiin Laosin itsenäisyyspäivää. Tänään on omamme vuoro. Lippu liehuu parvekkeella.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!