Yleisön pyynnöstä: Art deco -kotimme

En olisi voinut kuvitellakaan, että tällaisia asuntoja on tarjolla. Paria ihan uutta lukuunottamatta kaikki näkemäni asunnot ovat olleet 1960-70 -luvuilla rakennetuissa ”neuvostotaloissa”. Ne ovat tyypillisesti neli- tai yhdeksänkerroksisia. Jälkimmäinen olikin tuolloin kerrosten yläraja, sillä sitä korkeampia nostokurkia ei maasta löytynyt. Tuon ajan talot ovat ulkoisesti todella huonossa kunnossa. Täällä ei tunneta käsitystä asunto-osakeyhtiö, joten esimerkiksi julkisivut, ikkunat ja rappukäytävät eivät ole kenenkään vastuulla. Jokainen vaihtaa ikkunat halutessaan, sellaisiksi kuin haluaa. Ulkoseinien laastit ja tiilet rapisevat, rappukäytävien portaat murenevat ja maalit lohkeilevat. Mutta oven takaa voi löytyä täysin remontoitu luksusasunto kaikilla herkuilla, jopa ”finski saunalla”, joka täällä on tuttu termi.

Olin jo henkisesti asennoitunut muuttavani tuollaiseen neuvostolähiöön, jossa jokaiselta takapihalta löytyy noin sadan lapsen päiväkoti ja kulmalta vino vodka -puoti sekä apteka ja minimarket. Näitä kortteleita täällä riittää kaikkialla kaupungissa perustuen aatteeseen tasa-arvosta. Kaikilla on yhtä paljon kaikkea ja samat palvelut, mikään alue ei ole toista parempi tai hienompi.

Näin luulin, kunnes näin ensi kertaa tämän kotitalomme. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ihana noin satavuotias talovanhus, joka on nähnyt paljon ja selättänyt maanjäristyksenkin. Talo sijaitsee ukrainalaisen kirjailijan mukaan nimetyllä Taras Schevchenko -kadulla. Herran patsas päivystää viereisessä puistossa.

Sisäänkäynti on sisäpihan puolella, joka sekään ei tunnu olevan kenenkään vastuulla. Rappukäytävässä tuli tunne, että nyt ollaan Krunikassa tai Skattalla. Niin tuttua oli tyyli, vaikkakin pintaremonttia kaivattaisiin kipeästi. Asuntomme on ylimmässä, neljännessä kerroksessa. Hissiä ei ole. Päällämme on vain ullakko ja sen portailla naapurit kuivaavat pyykkiä.

Asunnon huonekorkeudeksi arvioisin noin kolme metriä. Kaikissa huoneissa on isot, korkeat ikkunat. Keittiö ja olohuone antavat koilliseen, makuuhuone lounaaseen. Tai oikeammin parveke, jolle makuuhuone aukeaa (ylin kuva, ylimmän kerroksen oikeanpuoleiset ikkunat). Koko asunto on juuri remontoitu, kylpyhuonekin ihan tuliterä. Remontti ja sisustus on tehty vanhaa kunnioittaen. Ainoa iso tyylirikko on laminaattilattia, mutta se annettakoon täällä aavikon keskellä anteeksi. Puuta ei ole juuri tarjolla. Itse asiassa ihan kaikissa näkemissäni asunnoissa on ollut laminaattilattiat.

Ikkunoista on vehreät maisemat puiden latvustoihin. Aamuisin linnut sirkuttavat, illalla ovat vuorossa kaskaat. Ja pihalla päivystää ainakin kaksi kissaa, jotka minua jo tervehtivät tavatessamme.

Vein äsken välittäjän toimistolle täytekakun ja macaroneja kiitokseksi heille kaikesta avusta. Nyt olohuoneessa porataan, vanha asunto herää kohta internetaikaan wifin myötä.

Juuri nyt tuntuu, että kaikki oli ehkä kuitenkin tämän arvoista. En olisi voinut unelmoidakaan paremmasta Uzbekistanin kodista. Mitä tämä talo osaisikaan kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastaan. Minusta se yrittää jo kertoa, opettelen sitä kuuntelemaan.

Talo sisäpihalta päin.

Sisäänkäynti ja alaovi, joka öisin lukossa. Ovikoodi on mekaaninen.

Postilaatikot, hieman arveluttavat. Liekö Helsingissäkin ollut aikoinaan moiset?

Porraskäytävää.

Jokaisessa kerroksessa on kolme erilaista ovea.

Olohuone huokuu vanhaa tunnelmaa.

Makuuhuone, josta pariovet parvekkeelle.

Parvekkeen huiman korkeat ja auringossa kylpevät ikkunat.

Maisema Taras Schevchenko -kadulle.

Mikä autuus, tuliterä pyykinpesukone. Mutta kääk, vaati hieman opiskelua sen käyttö.